Aivot ja sydämet sulattanut Iholla-ilta Jyväskylässä 3.2.2017

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Kello käy kolmea iltapäivällä, kun starttaamme auton kohti Jyväskylää. Edessä on useamman tunnin ajomatka, mutta Anssin soolokeikka on aina niin houkutteleva ajatus, ettei sitä vaan voi jättää väliin. Järkeilen, että ystävälläkin ajomatka sujuu joutuisammin kun olen seurana. Matka etenee leppoisissa tunnelmissa maisemien hämärtyessä tasaiseen tahtiin. Pimeä tulee tähän aikaan vuodesta vielä aika aikaisin. Auto käyttäytyy kuitenkin mallikkaasti, muistissa on nimittäin vielä hyvin edellisviikkoinen Forssan-reissu, jolla sama auto otti kovasti nokkiinsa pissapojan nestesäiliön täyttämisestä ja piipitti taukoamatta melkein koko matkan. Onneksi nyt ei kuulu muita ääniä kuin meidän pälpätyksemme ja kikatuksemme. Kunnes auto sitten piippaa ja ilmoittaa pissapojan nesteen olevan loppumassa. Eikä! Käsillä ovat jännittävät hetket, kun nestettä on pakko käydä lisäämässä. Tällä kertaa homma sujuu kuitenkin mallikkaasti ja matka jatkuu ilman turhia piipityksiä. Mikä helpotus!

Löydämme suoraan perille Jyväskylään, jossa kuski päättää pysäköidä auton yhdelle parkkipaikalle, jossa voimme sitten tarkemmin tutkia olinpaikkaamme. Google Maps kertookin, että illan keikkapaikkaan, ravintola Revolutioniin on vain muutaman sadan metrin kävelymatka, joten auto päätetään jättää niille sijoilleen. Lähdemme kävellen suunnistamaan mielestämme oikeaan suuntaan, mutta ei täällä kyllä mitään Revolutionia ole… Pitäisiköhän vilkaista taas sitä Mapsia? Vilkaisu kannattaa, olemme kävelleet väärään suuntaan. Siispä täyskäännös ja askellamme vaarallisen liukasta katua takaisin sinne mistä tulimmekin. Huh kuinka jalat meinaavat lipsua! Keikkapaikka löytyy kuitenkin lopulta varsin helposti, ei siis muuta kuin sisälle.

Revolution on äkkiarviolta kohtalaisen tilava, mutta hirvittävän sokkeloinen. Keskellä on iso baaritiski, pöytiä ja tuoleja tönönttää siellä täällä niin paljon kuin paikkaan mahtuu. Jossain takana on joku kahvilan tapainenkin, ja vessat löytyvät kahvilan takaa alakerrasta. Mutta missä ihmeessä täällä on esiintymislava? Yksi kaveri on saapunut seuralaisineen paikalle jo ennen meitä ja osaa kertoa, että mitään lavaa ei siis olekaan, vaan esiintyjälle kai raivataan tilaa tuonne yhteen nurkkaan. Jaaha, tämä ei ehkä vaikuta ihan hirveän lupaavalta keikkapaikalta…

Mutta ei murehdita sitä vielä, keikan on määrä alkaa kello 23, siihen on vielä useampi tunti aikaa. Nopea vilkaisu kännykän näytölle nimittäin kertoo, ettei kello tällä hetkellä ole vielä seitsemääkään. Tämä paikka on ihan ruokaravintola, mutta nyt ei nälätä, limut saavat riittää. Niitä hörppiessä on hyvin aikaa ihmetellä tätä paikkaa ja kaikkea säätöä täällä. Saamme kuulla, että Revolution on paikallinen pintaliitopaikka ja nuorison näyttäytymismesta. Sen kyllä huomaa. Yhdelle kaverille on kerrottu, ettei keikkapäivinä saa varata pöytiä. Siitä huolimatta siellä täällä on pöytäryhmiä, joissa on reserved-lappu päällä. No tämäpä mielenkiintoista! Joku henkilökunnasta kertoo, että bändi-iltoina ei tosiaan varata pöytiä, mutta nämä pöydän onkin varattu jo ennen kuin esiintyjästä on kukaan tiennyt yhtään mitään. Juu juu, niin varmasi! Taitaa vaan olla pärstäkertoimella vähän merkitystä ja paikan kanta-asiakkaat saavat varata niin paljon paikkoja kuin huvittaa, vaikka heitä ei itse keikka kiinnostaisi pätkääkään.

Järjestelyjä ei voi millään tasolla kehua, paikalla tuntuu olevan aivan täysi kaaos. Ensin siellä täällä on ruokapöytiä, joita ruvetaan siirtelemään pois vasta paikan ollessa jo tupaten täynnä. Sisään otetaan lisää porukkaa, vaikka tänne ei oikeasti mahtuisi enää ketään. Lavan edessä ja ympäristössä olevat tuolit ja sohvat vievät sekalaisina rykelminä älyttömästi turhaa tilaa, aika monesta paikasta on lavalle onneton näkyvyys. Missään ei ole minkäänlaista kulkuväylää, josta Anssi pääsisi lavalle. Tai siis mitään lavaahan ei tosiaan edes ole, Anssi esiintyy yhdessä nurkassa, joka on lattiatasolla. Juuri hieman ennen keikan alkua jostain naulakosta ruvetaan tyhjntämään takkeja näkyvyyden parantamiseksi. Selkeästi täällä ei kyllä osata keikkoja järjestää, eikä tämä mikään keikkapaikka muutenkaan ole.

Sekoilusta huolimatta saamme ihan hyvät ja ainakin erikoiset paikat katsella keikkaa. Minä ja yksi ystävistä esimerkiksi istumme lattialla jossain Anssin jalkojen juuressa. Yksi on Anssin takanakin. Tapahtuma on nimeltään Iholla-ilta, ja olemme aiemmin pohtineet, millainen tämä konsepti on. Vitsailin silloin, että tämä on varmaan keikka, jonka aikana yleisö pääsee lääppimään artistia, mutta nyt on jotenkin sellainen fiilis, että siitä ei oikeasti olla ihan hirveän kaukana… Kyllä tässä melkein artistin iholla ollaan, ja paikoitellen taitaa myös yleisö olla aika tiiviisti pakkautunutta, sillä paikalle on saapunut todella paljon porukkaa, lieneekö enemmän kuin olisi sallituakaan. Osa on jäänyt uloskin.

Anssi pääsee paikallisen järjestysmiehen mukana jollain ihmeen konstilla lavalle asti, vaihtaa mukanaan tuomansa puunvärisen Martinin mustaan versioon ja on valmis aloittamaan keikan. Aloitusbiisi on totuttuun tapaan Kaksi sisarta, ja huomaan huokaavani jo sen aikana helpotuksesta. Olen etukäteen ollut ihan varma, että täällä yleisö ei taatusti jaksa keskittyä kuuntelemiseen, mutta ainakin tähän eturivin lattiatasoon kuuluu ainoastaan Anssin laulu ja soitto. Kukaan ei pälätä turhaan. Voin kuitenkin kuvitella, että jossain kauempana on ylimääräistä hälyä, joten olen erityisen tyytyväinen paikkaani. Yleisön puolelta tähän kuuluu anoastaan orastavaa yhteislaulua. Vaikuttaa ihan lupaavalta, ehkä tästä kaikesta alkusähläyksestä huolimatta vielä saadaan keikka aikaiseksi.

Anssi kertoo tehneensä biisin aikana kaksi havaintoa. Ensimmäinen, mukava sellainen, on se, että paikalla on paljon mimmejä (niin onkin, yleisö on tällä kertaa varsin naisvoittoista). Toinen on se, että ”mä tuun grillautuun”. Havainto ei välttämättä ole yhtään liioiteltu, sillä heti Anssin pään vieressä posottaa kuumuuttaan hehkuva lamppu, joka lämmittää kyllä useammankin metrin päähän. Muutenkin myös yleisön puolella on todella kuuma, joten Anssilla ei taatusti tule olemaan helppoa! Tämä havainto saa yleisön kuorossa vaatimaan Anssilta vaatteista kuoriutumista rytmikkäin ”Paita pois, paita pois!” -huudoin. Anssi ei tähän kuitenkaan suostu, vaan ilmoittaa riisuvansa ennemmin vaikka housut, hänellä kun on joku issue ylävartalon kanssa. Ei liene vaikeaa arvata, että nyt yleisöstä kajahtaa huudahdus ”Housut pois, housut pois!” Tätäköhän se Iholla-ilta tarkoittikin?

No ei sentään, vaan on illan seuraavan biisin aika. Sekin on Anssin oma valinta, Milla. Varmasti erittäin hyvä ja turvallinen valinta tällaiselle keikalle. Yleisö innostuukin siitä, ja seuraa komeaa yhteislaulua. Kuulostaa hyvältä, täällä onkin yllättävän hyvä meininki! Anssikin on selvästi huomannut tämän, sillä hän kehuu paikalla olevan hyvät löylyt jo tässä vaiheessa iltaa, vaikka ollaan vasta alalauteilla. Minäkin veikkaan, että ei tämä tästä ainakaan viileämmäksi muutu. Nyt saa myös alkaa esittää toiveita, eikä aikaakaan kun melkoinen huutomyrsky täyttää ravintolan. Tänne lattian tasolle toiveet kyllä aikalailla puuroutuvat, kun kaikki huutavat kerralla, mutta onneksi Anssin herkkä korva nappaa ilmasta toteutettavaksi sopivan toiveen, ja niin kuullaan tulenarkaa materiaalia, julman varkauden uhriksi joutunut biisi, eli tietysti Sannin 2080-luvulla.

Tällaiset hyvät yhteislaulubiisit toimivat aina, tunnelma on katossa. Ei liene ihan pelkästään lämpölampun syytä, kun Anssi nyt kertoo väliaikatietona aivojensa lämpötilan olevan 125 astetta ja nousemaan päin. Kaukaa viisaana hän on kuitenkin muistanut jättää pitkät kalsarit pois. Jalkoja tosin lämmittävät villasukat, ehkä nekin olisi kannattanut vaihtaa hieman kevyempään malliin… Kuten itseasiassa tämä minun villatakkinikin, pitäisiköhän riisua se?

Nyt kuitenkin satelee taas toiveita, mutta Anssi ei tässä kohtaa kuuntelekaan niitä, vaan haluaa toteuttaa yhden toivekylttibiisin. Eräs meidän kaveriporukastamme on askarrellut Kaveria ei jätetä -kyltin, ja tovin ehdin jo luulla, että se olisi seuraava biisi, mutta ei sittenkään. Ehdin pienen hetken miettiä, että ehkä se oliskin tähän tilaisuuteen liian harvinainen biisi, kunnes Anssi paljastaa, mikä biisi hänen bongaamassaan toivekyltissä lukee: Kevät tulee! No ohhoh! Nyt ollaankin totisesti hienon äärellä. Kevät tulee on suosikkibiisejäni, joka tulee keikoilla aivan liian harvoin. Nyt nautin kyllä aivan täysin. Pienestä sanojen unohtelusta huolimatta biisi kuulostaa kerrassaan hyvältä.

On selvää, että vähän harvinaisemman kappaleen jälkeen tarvitaan taas joku kunnon hittiviisu, joten seuraavaksi Anssi tarjoilee hyviä uutisia kaikille, jotka jo ennen edellistä vetoa ehtivät toivoa Puistossa-biisiä. Kylläpä nyt kuullaankin taas komeaa yhteislaulua. Tämä on biisi, jonka nämä nuorison edustajat taatusti osaavat vaikka unissaan. Anssi näyttää tosi onnelliselta hyvin sujuneen yhteislaulun jälkeen ja kertoo mielensä tekevän jatkaa tarinaa. Kuullaan siis tietysti Petri Ruusunen.

Happihan täällä meinaa jo välillä loppua itse kultakin, eikä olekaan ihme, että Anssi kertoo aivojensa lämpötilan olevan tällä hetkellä jo 175 astetta ja edelleen nousevan. Tuolle lampulle voisi kyllä tehdä jotain, onko sen oikeasti ihan pakko olla noin lähellä Anssia kärventämässä… Pitkään en kuitenkaan ehdi asiaa miettiä, kun läheltä huikataan seuraava toteuttamiskelpoinen biisitoive. Kuulemme siis tarinan elimestä, jonka toimintaan ei voi vaikuttaa aivoilla. Tälläkin kertaa sen elimen, joka on kitaran yläpuolella, ei sen takana.  Sydämiin saadaan taas tosi hienot taputukset, tämän me osaamme!

Aplodien jälkeen seuraa taas toiveiden huutelua, nyt saa vuoronsa Musta tuntuu multa. Jee, kiva että uusinkin biisi tulee, ja erityisen kivaa, että se tulee jonkun toivebiisinä. Anssi käskee kaikkia joilla on päällään mustaa nostamaan käden ylös, ”tää on meille!” Minäkin olen luonnollisesti pukeutunut mustiin, vain paidan rintamuksessa on Kela-logossa valkoiset ääriviivat. Sallittaneen se mainostuksen nimissä.

Mitähän  on vuorossa seuraavana? Tämä on soolokeikoilla aina yhtä jännittävää. Ei voi koskaan tietää mitä biisejä milloinkin toivotaan tai minkä biisin Anssi milläkin kertaa valitsee toteutettavaksi. Tällä kertaa valinta kohdistuu Bemariin. Anssi kuvailee tarinaa hilpeäksi jatkaen, että ”tää kertoo ratkiriemukkaan tarinan siitä miten Lauri jälkeen vuosien…” Ennen viimeistä säkeistöä Anssi tuttuun tapaansa tiedustelee, onko Jyväskylässä tänä iltana kaikki kohdallaan. Kun vastaus on saatu, yleisöstä joku ehättää huutamaan yksyheksänseittemänkaks! juuri ennen kuin Anssi ehtii jatkaa biisin laulamista loppuun. Anssi naureskelee, että kappaletta on vielä yksi säkeistö jäljellä, ei nyt mennä asioiden edelle. Eikä mennäkään, vaan saadaan kuulla Bemari loppuun asti.

Seuraa lyhyt hiljainen hetki, kun aplodit loppuvat eikä biisitoiveiden huutomyrsky ehdi vielä alkaa. Tähän hetkeen joku mieshenkilö ajoittaa juuri sopivasti toiveensa ja kajauttaa komeasti HARHAA! Tätä biisiä ei kuitenkaan tällä kertaa kuulla. Se ei kyllä nyt lainkaan harmita, sillä seuraavaksi on kuitenkin taas vähän harvinaisemman biisin vuoro. Anssi päättää toteuttaa sen Kaveria ei jätetä -toiveen, ja voi että kun kuulostaa hyvältä. Tämäkin on näitä ihan mahtavia biisejä, jotka saisivat tulla vaikka joka keikalla! Anssi muistaa sanatkin täysin ilman ongelmia.

Arvaan, että seuraavaksi tullaan kuulemaan taas tutumpaa materiaalia, vaikka kyllä tämä yleisö jaksaa hyvin kuunnella näitä muitakin biisejä. Tai ainakaan minun korviini ei edelleenkään kantaudu mitään älämölöä, ja hyvä niin. Ihanaa nauttia tällaisessakin ympäristössä biiseistä ilman häiriöitä. Anssi haluaa seuraavaksi esittää oman toiveensa, kysyttyään toki ensin saako hän itse ylipäänsä toivoa biisejä. Sallittakoon se. Anssi kertoo naisvaltaisen yleisön viehättävän häntä, joten tottakai saamme meille omistetun biisin, onhan yleisössä paikalla paljon levottomia tyttöjä. Onneksi tämä levoton tyttö saa muuten istua tässä lattialla, täällä on niin paljon tungosta, että jos tässä vielä seisoisi ja tanssisi, niin happihan siinä loppuisi. Tutut koreografiat onnistuvat näinkin.

Sitten Anssi taas yllättää kyselemällä, pitäisikö esittää Hetken laulu. No todellakin pitäisi, ihan ehdottomasti! Anssi kertoilee konseptia ennestään tuntemattomalle yleisölle mitä tulee tapahtumaan. Meitäkin on, jotka idean jo tunnemme, ja niinpä pari kaveria ehtiikin oikein kilpailla siitä, kumpi pääsee antamaan puhelimensa Anssille. Puhelimet menevät välillä mustaksi, käsiä heiluu Anssin pään ympärillä jonoksi asti. Lopulta Anssi ottaa molemmat tarjotut luurit ja kertoo, mitkä Wikipedia-artikkelit olisi tarjolla, yleisö saa valita niistä suosikkinsa. Vietnam-artikkeli voittaa musiikkitermi basso continuon, jonka jälkeen yleisö valitsee vielä biisin kulkevan duurissa ja sitten aloitetaan. Alku sujuu tällä kertaa hiukan haparoiden, vuosilukuja on selkeästi vaikea upottaa biisin sekaan, mutta Anssin hypättyä artikkelissa hieman eteenpäin rytmikin löytyy ja loppu biisistä sujuu paremmin. Joskus Hetken laulut sujuvat paremmin, joskus huonommin, ja Anssi antaa yleisön itse päätellä kumpaan kategoriaan tämä kuului (paremmin menneisiin tietysti, vitsailee Anssi).

Anssi vaikuttaa muutenkin olevan tosi hyvällä tuulella, koko keikka on mennyt tosi iloisissa tunnelmissa, naurua on riittänyt ja paikalla on ollut koko ajan tosi rento fiilis. Täällä on kyllä hurjan kivaa olla juuri tänä iltana! Eikä tämä nautinto ole vielä edes loppumassa. Jälleen on toveiden aika, Anssi huomaa jonkun yleisössä viittaavan ja kysyy erikseen hänen toivettaan. MURHABALLADI! kajauttaa miesääni, ja heti perään naisääni huutaa EI! Minä päätän huutaa ”joo Murhis!”, jotta toive olisi vähän tehokkaampi. Anssi naureskelee eriävien mielipiteiden kuuluvan demokratiaan, mutta ei kuitenkaan soita Murhista nyt, vaan toteaa yleisön ansainneen erään toisen biisin, kun vasta on kiusannut meitä sillä Hetken laululla. Pyh se mitään kiusaamista ollut, sehän oli hauskaa! Mutta ehkä tosiaan tähän väliin on ihan hyvä kuunnella tuttu ja turvallinen 1972, jossa kaunis Jasmin osallistuu tällä kertaa tietysti miss Jyväskylä -finaaliin. Biisin jälkeen joku yleisöstä toivoo samaa rallia heti uudelleen. ”Ootsä varma?” kysyy Anssi, ”sehän tuli just”. Epäselväksi jää, oliko toivoja varma vai ei, mutta samaa biisiä ei enää uudelleen kuulla, nyt seuraa jotain muuta.

Jo Murhaballadi-toiveen tullessa huomasin Anssin jääneen sitä miettimään, olin suorastaan melko varma, että biisi saatettaisiin vielä tänä iltana kuulla. Niinpä en ole laisinkaan yllättynyt, kun se sitten todella on seuraava  kappale. Hieno, hieno biisi! Onpa kiva kuulla pitkästä aikaa, kun tämänkin helmen kohdalla edellisestä kuulemisesta on kulunut jo kuukausia, aivan liian pitkä aika! Sanoissa tosin on vähän hapuilua, katsoisit tänne päin Anssi, tänne alas! Lue huulilta! Nämä sanat minä kyllä osaan! No hyvältä se kuulostaa tietysti unohduksista huolimattakin, tämän biisi aikana Anssista oikeasti aina tulee se tuomittu saarnamies. Mahtavaa eläytymistä! Anssi itse epäilee muistaneensa sanoista sellaiset 60 %, mutta taitaa niistä sentään vähän enemmän mennä oikein. Seuraavaksi kuitenkin tarvitaan taas kappale, jonka sanat hikisenä kiiltelevä artisti uskoo muistavansa 100 % varmasti.

Nummela. Joko tässä ollaan näin loppusuoralla? Onpa aika mennyt taas ihan valtavan nopeasti, vastahan tässä keikkaa aloiteltiin. Miksi aika kuluu aina tavallista nopeammin silloin, kun on jotain tosi kivaa tekemistä, jota ei millään malttaisi lopettaa? Nummelan huuto taitaa olla tällä kertaa ennätyspitkä, sellaiset 30 sekuntia. On sillä hyvät keuhkot, ei voi muuta todeta. Nummelan loppuun saadaan myös komeat kuorolaulut, kyllä tästä yleisöstä ääntä lähtee, se on tullut todettua jo useampaankin kertaan. Biisin jälkeen vettä hörpätessään Anssi kehottaa yleisöäkin muistamaan nesteytyksen näissä kuumissa olosuhteissa ja mainitsee aivojensa lämpötilan olevan jo 390 celsiusastetta. Oi voi, onkohan jo syytä pelätä levylaulajan sulavan kohta vain mustaksi märäksi läntiksi Revolutionin lattialle?

Eihän keikka tietenkään vielä Nummelaan lopu. Demokratian hengessä Anssi järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen, jonka lopputulos on kohtalaisen selkeä: yleisö haluaa vielä lisää, todellakin! Biisitoiveita satelee edelleen ihan samaan malliin kuin keikan alussakin, Anssi päättää seuraavien biisien olevan Jennifer Aniston ja Karhun elämää, sen pitemmälle ei katse vielä ulotu. Mutta siis hetkinen, Jennifer Aniston? Tämä biisi ei kyllä ole Jenniferiä nähnytkään, mikäs tämä nyt… Ja samassa Anssi lopettaa kitaran näppäilyn ja sanoo alkaneensa soittaa väärää biisiä. No niin, sitähän minäkin! Kyllä minä nyt sentään vielä muistan, miltä Jennifer kuulostaa. Uusi yritys, nyt menee oikein. Jee!

Karhun elämän kohta ”Tässä puvussa hikoilen” sopii iltaan erityisen hyvin, ja Anssin onkin pakko kommentoida rivit laulettuaan ”uskokaa pois!” No todellakin uskomme, laulaja-paran kaula kiiltelee hiestä siihen malliin, että hirvittää. Onkohan lavalla varmasti tarpeeksi juotavaa? Kaveri löyhyttää Anssia toivekyltillään, pieni ilmavirta tekisikin varmasti hyvää kaikille täällä salissa. Biisin loppuun saadaan taas komeata yleisön laulatusta, Anssi ihan syystäkin näyttää suoritukselle peukkuja. Karhun loppu on tänään muutenkin tosi hyvän kuuloinen, jotenkin erilainen kuin yleensä. Vai kuvittelenko minä vain?

Vieläkin saadaan onneksi hiukan jatkoa keikalle, nyt Anssi kertoo, miten tällainen tapa viettää perjantai-iltaa on sitä ihan parasta aikaa, ja olen jo ihan varma, että tähän keikan päätteeksi kuullaan vielä Parasta aikaa. Mutta saanpa huomata erehtyneeni tällä kertaa, kun seuraava biisi onkin Nostalgiaa. Oikein hyvä valinta kyllä, innostaa juuri sopivasti yleisöä tähän loppuun. Sitä seuraa vielä biisi, jolla Anssi laminoi ja sementoi keikan. No tietysti Matkalla Alabamaan, taputetaan! Ei ole vaikea uskoa, kun Anssi vielä lopuksi toteaa aivojensa lämpötilan olevan 1600 astetta.

Ja sitten keikka on ohi. Nyt pitäisi päästä tästä lattialta vielä ylös. En olekaan huomannut, miten puutuneiksi jalat tässä tulivat. Tilaa oli sen verran vähän, etten juuri päässyt edes vaihtamaan asentoa. Mutta ei se mitään, vähän tuolista tukea, niin johan oikenee tämäkin ruho. Mikään kiire tässä ei kuitenkaan ole, vielä pitää odotella nimmareita ja yhteiskuvia. Ei tästä nurkasta kyllä oikein mihinkään pääsisikään, kun niin moni haluaa hetken aikaa Anssin kanssa, kulkuaukkoja ei pahemmin näy missään. Siispä odotellaan. Taustalla ainakin soitetaan hyvää musiikkia, Anssin Vain elämää -biisejä, Elastisen kanssa tehty Voitais välillä elää ja pari Anssin vanhempaa kappaletta. Lauletaan ja odotetaan, nyt saa vähän tanssiakin kun pääsee taas seisomaan, tämähän on melkein kuin olisi toisella keikalla heti perään.

Kello on 10 yli 1, kun nimmarijono on ohi ja Anssikin pääsee vihdoin rauhoittumaan takahuoneeseen. Meille se tarkoittaa sitä, että vielä pitää napata takit naulakosta ja lähteä kotimatkalle. Jyväskylän kadut ovat edelleen liukkaat, auton ikkuna on jäässä. Odotellaan hetki ja katsotaan, millaisia kuvia keikalta tulikaan otettua. Vielä Google Maps päälle, ja kotimatka voi alkaa. Kaveri kääntää auton nokan kohti suuntaa, josta tulimme. Mutta miksi tuo tyhmä navigaattori ei sano mitään? Menikö se mykäksi? No tässähän on sopivasti punaiset valot, kuski ehtii vilkaista puhelinta juuri sopivasti. Jaaha! Siinä on edelleen kävelyasetus päällä, matka-aika kaksi päivää. Ehkä kuitenkin mieluummin siirrytään automoodiin ja yritetään päästä perille siinä kolmessa ja puolessa tunnissa.

Kun navigaattori on saatu elvytettyä, kotimatka pääsee kunnolla alkamaan ja se sujuukin jälleen mukavissa merkeissä. Pimeät tiet ovat lähes autioita, joten täällä saa ajella rauhassa. Kunnes auto taas piipittää. No mitäs nyt? Jaaha, bensa vähissä, ei sen kummempaa. Kyllähän tälläkin määrällä varmasti ajaisi vielä pitkälle, mutta päätämme kuitenkin käydä tankkaamassa heti seuraavalla mahdollisella asemalla. Varmastikin parempi niin. Kaverin puhelinkin herää pienen hiljaisuuden jälkeen eloon ja lausahtaa ”Sanoitko juuri äsken jotain? En ehkä kuullut sinua.” Repeämme nauruun. Ei ehkä haittaa, vaikka et kuullutkaan. Noinko se Google meitä vakoilee?

Välillä meidät ohittaa useampikin auto, onko tämä nyt se neljän ruuhka? Sillä jotain sellaista kello tällä hetkellä näyttää. Vielä viimeiset kilometrit, joko minä oikeasti olen kotona? Kylläpä meni nopeasti tämä matka. Kestikö se muka oikeasti kolme ja puoli tuntia? Ei millään voinut… Mutta uskottava se on, kännykän kello näyttää olevan 5.10 kun kaivelen avaimia laukusta kotiovella. Vielä viestiä kavereille, että kotiin on selvitty turvallisesti, ja sitten nukkumaan. Voi että oli mukava reissu ja mahtava keikka! Liekö Anssin aivojen grillautumisella ollut jotain tekemistä sen kanssa, että nyt saatiin kuulla näinkin yllättäviä kappalevalintoja ja hyviä versioita kaikista biiseistä? Jos, niin siinä tapauksessa annan sille lämpölampulle kaiken anteeksi! Joka tapauksessa voi sanoa, että onneksi lähdettiin, ja onneksi ensi lauantaina nähdään taas.

Anssi ja kärventävä, häikäisevä lamppu

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.