Keikkarapsa: Viimeinen yö Blackpoolissa

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi la 15.4.2017 Blackpool, Järvenpää

Miksi mikään ei voi pysyä ennallaan, miksi kaiken on aina pakko muuttua? Miksi juuri kun oli oppinut, mistä löytyy parhaat parkkipaikat Sibeliuksenkadun pohjoispään tienoilta, missä on sen seutukunnan mukavimmat etkoilupaikat ja mihin nurkkaan itse keikkapaikan vessat on piilotettu, koko rakennus ja yksi parhaimmista pääkaupunkiseudun liepeiltä löytyvistä musiikkiklubeista hävitetään uuden ja uljaamman kivikaupungin tieltä. Eihän näin saa olla! No, otetaan tästä Blackpoolin vihoviimeisestä keikasta sitten kaikki irti.

Alkuillasta meitä pikku hiljaa kertyi kunnon pöytäkunnallinen läheisen ravitsemusliikkeen tiloihin valmistautumaan keikkaa varten. Ensin peloteltiin maailman huonoimmilla teemukeihin liittyvillä jutuilla viereisen pöydän nuoripari pois ja sitten jatkettiin mm. kaivelemalla typerimmät kuvat jokaisen kännykästä ja nauramalla niille niin, että meinasimme pudota lattialle. Desibelit nousivat sellaisiin lukemiin, että muutaman pöydän päässä ruokaileva illan esiintyjien osajoukko taatusti kuuli vaikka kuinka olimme päättäneet olla häiritsemättä heitä ja antaa heidän keskittyä rauhassa tulevaan keikkaan.

Etkoiltuamme ja kostutettuamme itseämme tarpeeksi saapastelemme Blackpooliin, jonka on ilmoitettu aukeavan ysiltä, mutta huomaamme että se onkin jo auki ja sieltä löytyy muutama tuttu lisää. He ryntäävät pikaisesti varaamaan lavan keskipaikat kun meidän seurueemme ilmestyy, ja me muut sitten täytämme kapean lavan edustan loput paikat. Henkilökunnan edustaja käy kertomassa, että keikan alkua on siirretty ja soitto tuleekin alkamaan vasta 23:15. Noh, se suotakoon viimeistä iltaansa viettävälle vanhalle Blackpoolille, tänä iltana sekään ei haittaa. Yritämme samalla udella Blackpoolin mahdollista jatkoa. Kuulemma ei saa kertoa, mutta rivien välistä kuulosti hieman siltä, että jotain ehkä voisi olla suunnitelmissa. Hienoa, eletään siis toivossa!

Mutta juuri nyt aletaan elää toivossa siitä, että keikka alkaisi kohta. Blackpoolin lattia on täyttynyt ja kaikilla on rintamasuunta kohti pientä, mustanpuhuvaa lavaa, jonka yläpuolella olevat hieman aneemiset spottivalot kokeilevat värikirjoaan ja nurkassa oleva savukone yltyy puhkumaan melkoisia pilviä kitusistaan. Sali hämärretään ja spottivalot välähtävät hetken aikaa sinisenä ja punaisena. Joulukuisista Tavastia-klubin keikoista alkaen sinisen ja punaisen valon yhdistelmä pimeässä on tuonut aina automaattisesti mieleen Parasta aikaa -levyn kansikuvan ja nyt kevään edetessä tuo samainen väriyhdistelmä aina muistuttaa huimaa vauhtia lähestyvästä Jäähallikeikasta. Tänä iltana nuo samat värit ovat myös melkein koko eturivin päällä, sillä olemme illan kunniaksi pukeutuneet uunituoreisiin fanipaitoihin.

Ville nousee lavalle aplodien saattelemana mutta yksin ja käy hakemassa teknikko Esalta puolikkaan mikinvarren, jonka toimittaa jonnekin pimeyteen lavan kauemmalle sivulle, sinne jossa pimeydestä erottuu Antin suoraselkäinen profiili. Ahaa, tänä iltana aloitetaankin tämän porukan ainoalla taustanauhabiisillä ja saman tien Ville napauttaakin päälle Kasarin lapsen taustan. JVG:ltä lainattu mutta täysin uusiksi sanoitettu kappale saa taas kerran kertoa lavalle nyt ilmestyneen mustiin pukeutuvan miehen musiikillisen kehitystarinan. Anssi lateli riimejään astelleen lavan reunaa edestakaisin tarkistaen samalla paikalle saapuneen yleisön keikkakunnon ja oli ilmeisen tyytyväinen näkemäänsä, koska tutut yläfemmat alkoivat kohta läiskyä minun valtaamastani lavanreunasta alkaen. Iik, mä en enää ikinä pese mun kättä, Anssi on koskenut siihen!

Bändi livahtaa paikoilleen aplodien aikana, Anssi ja Tuomas heittävät kitarat kaulaansa ja Millan alkukuviot käynnistyvät. Eikun eihän Milla ala näin, eikun siis on tämä Milla mutta se ei yleensä lähde tällaisilla kuvioilla käyntiin. Kas kas, ihan uusi intro tässä tutussa biisissä, olipa jännää! Rannalla tuulisella nainen saa pitää taas kerran hatustaan kiinni hymyillen, me saamme laulaa mukana tuttuja riimejä ja kitarasankarit heittävät lavalla tukkaa leveissä haara-asennoissa. Nyt on niin hyvä.

Siis hetkinen, mikä biisi nyt on lähdössä käyntiin, oho sehän on Suuria kuvioita! Se ei turhan usein ole viime aikoina esiintynyt settilistoilla, ei ainakaan bändikeikoilla. Hyvin soi, ja hyvin sopii tähän settiin. Puistossa ja koko Blackpool laulaa mukana alusta alkaen. Anssia melkein naurattaa, sen verran hyvin irtoaa ääntä yleisöstä ilman mitään erillistä kehotusta. Tänä iltana Laura ja Petri saavat olla vihoviimeisen kerran legendaa tämän katon alla.

Onko paikalla levottomia tyttöjä? No tietysti on, ja tää menee yy ja kaa ja yy kaa koo nee uh! Kitarakaksintaistelun alussa otetaan ensin ihan fyysisesti yhteen ennen kuin rokkikukoille muistuu mieleen kaulassa roikkuvat kitarat, ja sitten tilutellaan menemään hurjien ilmeiden kera taas pienen lavan laidasta laitaan ja Tuomas putoaa välillä portaisiinkin. Saaran esille taikoma hempeä syntikkamatto muuntuu Karhun elämäksi ihanine taustalauluineen ja komeine rokkiposeerauksineen, joiden aikana lavan edustan katsojat yrittävat jotenkin laota pois alta kun viriilit nuoret miehet melkein tunkevat syliin ja nostelevat soitintensa kauloja komeisiin kulmiin. Mutta ei kai se nyt niin haittaa jos samalla vähän koskee basistin jalkaan kun ei kerta kaikkiaan mahdu siinä lavanreunan ja lähimmän kaiutinkaapin välissä väistämään kauemmas?

Anssi pistää kitaran syrjään ja seuraavaksi matkaamme tulevaisuuteen 2080-luvulle asti, jolloin meistä monikaan ei ole enää maailmaa ihmettelemässä, mutta toivottavasti hämäriä, viihtyisiä musiikkiklubeja on edelleen. Mutta nyt laitetaan sanaa liikkumaan siitä että Petri Ruusunen on bäkissä ja klenkkaa siinä lavalla meidän edessämme kertoen synkkää tarinaansa. Kädet ylös kaikilta, nyt tahdotaan porukalla lennähtää taivaalle!

Pete muuttaa taas takaisin Anssiksi, joka kysyy kuinka moni on katsonut teeveessä parhaillaan pyörivää Isot biisit -sarjaa (runsaasti käsiä eturiveissä, takana hieman harvempaa) ja että nyt tiedossa on yksi kappale sieltä, haaste, joka osoittautui vaikeaksi eli Kim Lönnholmin Minä olen muistanut. Alun perin melkoisen pliisu nyyhkykappale on saanut ylleen nyt synkän sovituksen. Nyt ei muistella epämääräisesti jotain entistä ihastusta, vaan nyt kipuillaan tosissaan katkerana. Jumaliste, elämä on siis totaalisen pilalla eikä se b*tch todellakaan pääse unohtumaan. Hetkinen, biisissä on bassotausta, mutta Antti ei koske bassonsa kieliin ollenkaan, mitämitä? Hei, Antillahan on ihan pikkuinen kosketinsoitin tuossa roudauslaatikon päällä! Anssin tuskaiseen lauluun keskittymistä pääsi äkkiä pahasti häiritsemään se, että nyt pitikin ruveta tuijottelemaan ihan uutta soitinta lavalla ja katsoa, kuinka Antti loihtii siitä vasurillaan matalia nuotteja.

Tunnelma nousee taas positiivisen puolelle, kun lähdetään Nostalgian matkaan ja seuraavaksi Kevät tulee – tai siis saisi tulla, mutta ulkona on edelleen pakkasta vaikka sinivuokot kukkivat ja västäräkistä on enää vähäsen. Nytkin Järvenpäähän ajellessa oli tuoretta lunta parissa kohtaa tien varsilla.

Seuraava spiikki johdattaa meidät kuuluisien kitarariffien maailmaan ja lavalla kitaristit pohtivat yhdessä, miten se Anssin tunnetuin sellainen taas menikään. Löytyihän se oikea kuvio lopulta monimutkaisuudestaan huolimatta, ja sitten siirryttiin laulamaan porukalla tarinaa muinaisista luokkakavereista, heidän nykyisistä ammateistaan ja ikkunasta leijailevista vaatteista. Huuliharppu kaulaan, valkoinen kitara käteen ja spiikki, joka saa koiran ulkoiluttamisesta kiinnostuneet katsojat hurraamaan, sillä nyt lähdetään yhteislaulun myötä Nummelanharjulle.

Tässä välissä oli encoretauko, mutta Anssi ei edes teeskennellyt muodon vuoksi että keikka olisi aiottu lopettaa tähän, varsinkin kun yhdelle huutelijalle oli luvattu jo puolivälissä keikkaa että Bemari tulee varmasti eikä sitä oltu vielä soitettu. Tuomas nyt yritti hiukan mennä piiloon kaiuttimen taakse, mutta muu bändi ei jättänyt asemiaan kun yleisö pantiin äänestämään siitä, lopetetaanko keikka tähän (pari hajaääntä) vai jatketaanko vielä muutaman biisin verran (JOOO!), ja Tuomaskin suostui taas tulemaan piilostaan esiin.

Nyt palataan isoihin biiseihin ja joudutaan ihan Rappiolle Hassisen koneen sanoin ja sävelin. Siitä suoraan Maitohapoille, johon kuuluu edelleen bassosoolo ja paljon komeaa keekoilua ja lantion keinuttamista, mmm! Kaksi sisarta encorebiisinä, no kappas vain! Erinomainen valinta juuri tänä iltana, sillä vieressäni olleet nuoret naiset olivat sisaruksia ja olivat puhuneet kaveriensa kanssa jo ennen keikkaa tästä biisistä. Nyt he halasivat toisiaan koko kappaleen ajan ihan fiiliksissä ja lauloivat mukana.

Yleisön keskellä ollutta Bemarin huutelijaa osoitetaan nyt sormella ja kerrotaan että nyt se tulee, ja niin istutaan penkkiin vanhan beeämveen ja lähdetään viimeiselle haikealle ajelulle. Keikka on lopuillaan, Blackpoolin tarina on pikkuista vaille valmis ja vielä ulkona on kunnolla pakastanut, mitenköhän kotimatka kesärenkailla mahtaa sujua jos ne tien märät kohdat eivät ole ehtineet kuivua tai siellä on tullut lisää lumikuuroja?

Onneksi Anssi kuitenkin nostattaa tunnelman paremmalle tasolle ennen viimeistä säkeistöä kysymällä, onko Blackpoolissa tänä iltana kaikki kohdallaan? No todellakin on! Minulla on hiki ja väsy, kurkku tuntuu karhealta koko illan laulamisesta, on tappava jano, huonompaan jalkaan sattuu ja minun tukkaani ja selkääni on kaadettu jotain juomaa. Kaikki on siis juuri niin kuin hyvän musiikkiklubin hyvän keikan loppupuolella kuuluukin olla, ja upouusi paita on saanut kunnon tulikasteen – eikun siideriä se kaste taisi kyllä olla, mutta mikäs sen sopivampaa.

Bändi hymyilee jo helpottuneena ja kuorii soittimia yltään, kun Anssi ilmoittaa että Blackpoolin viimeisen illan kunniaksi vielä yksi biisi, koska tällaiset keikat ovat Parasta aikaa. No niinhän se tasan on, ja näin Blackpoolin viimeinen keikka saa todella arvoisensa päätöksen. Kiitos kaikista täällä koetuista hyvistä hetkistä Blackpool, ja toivottavasti vielä joskus tavataan jossain muodossa!

Komea keikka, kiinnostava settilista ja mainio kokonaisuus. Anssi ja bändi olivat hyvällä tuulella, Tuomaksella oli uusia lavatemppuja esitettävänään, Anssi oli tavallista liikunnallisempi ja lanne sai vatkata monta kertaa, ja yleisö oli kovaäänisesti ja innolla messissä. Tällainen pieni, puoleen väliin reittä yltävä lava vailla mitään etukaidetta on kivan intiimi ja aivan turvallinen keikalla, jossa yleisö tietää rajansa vaikka elää kiihkeästi mukana tunnelmissa. Tässä pääsee todella lähelle esitystä, ja välillä ihan kosketuksiin asti kun ei ehdi tai mahdu väistämään tarpeeksi.

Keikan aikana ja etenkin sen jälkeen kotimatkalla alkoi kuitenkin mielessä pyöriä jo Jäähallikeikka. Kuinka nämä kaikki ilmeet, eleet ja muut pienet, kivat jutut saadaan sovitettua sinne ja muutettua tarpeeksi isoiksi? Siellä ei varmaankaan nojailla ihan lavan reunaan ja nostella tuoppia syrjään jos joku esiintyjistä haluaa astua liian lähelle, mutta kuinka kauaksi suoja-aita pakottaa yleisön? Miten leveä ja korkea lava siellä on, ja minkä muotoinen? Mutta äh, nämä ovat vielä kaukaista tulevaisuutta, näihin nyt on vielä melkein kolme viikkoa, nyt keskitytään fiilistelemään eilisillan keikkaa ja jatketaan pääsiäisen juhlintaa!

Settilista

Kasarin lapsi (JVG)
Milla
Suuria kuvioita
Puistossa
Levoton tyttö
Kitarabattle
Karhun elämää
2080-luvulla (Sanni)
Petri Ruusunen
Minä olen muistanut (Kim Lönnholm, Iso biisi)
Nostalgiaa
Kevät tulee
1972
Nummela

Rappiolla (Hassisen kone, Iso biisi)
Maitohapoilla
Kaksi sisarta
Mikan faijan BMW
Parasta aikaa