Keikkarapsa: Porrastreeniä Turussa

Anssi Kela + bändi to 17.8.2017 Ravintola Samppalinna, Turku

Ai harmi, lauantainen Anssi Kelan Someron keikka on peruutettu, mitä sitä nyt tekisi? Tuskin olen ehtinyt miettiä tämän ajatuksen loppuun ennen kuin saman keikan peruuntumista murehtivat kaverit ovat varanneet paikat minun autostani torstaiselle Turun keikalle. Niin mutta kun Turku on kaukana, se keikka on arkena eikä mulla ole lippuakaan, en kai mä nyt sinne… Seuraavaksi sähköpostiini kolahtaa kaverin hankkima lippu kyseiseen tapahtumaan ja reissun ruuat ja juomatkin luvataan kustantaa. Jahas, taidan siis tietää mitä teen torstaina. Kesäautoilijalla riittää kummasti kavereita!

Kun auto on pakattu, siirrymme tukkimaan ruuhkaista Turun moottoritietä ja pohtimaan sateen todennäköisyyttä. Liian kostealla keikka nimittäin siirretään eri paikkaan ja soittoaika siirtyy kolmisen tuntia myöhemmäksi, eli ei olisi enää ollenkaan ihmisten aikoihin, mutta mennään nyt joka tapauksessa paikalle tutkimaan tilannetta. Kivahan sinne Turkuun on cruisailla hyvässä seurassa! Periltä löytyy lisää kavereita ja istumme hetken ruokailemassa ennen kuin suuntaamme joen yli kohti jyrkkärinteistä Samppalinnanmäkeä ja keikkapaikkaa eli ravintola Samppalinnaa.

Paikan edustalla seisoo iso harmaa pakettiauto ja kas, siellähän on rumpali Ville ja teknikot Esa ja Pave parhaillaan roudaamassa bändin kamoja! Hankkiudumme sisälle valtaamaan hyvää istuskeluryhmää mahdollisimman läheltä lavaa, seurustelemme basisti Antin ja kiipparisti Saaran kanssa, väistelemme ohi ryntäävää kitaristi Tuomasta ja ihmettelemme lavarakennelmaa. Korkealla korokkeella yleisövessojen päällä on puolikas kupoli kuin avoin simpukan kuori, ja sen keskellä helmenä roikkuu orvon näköinen peilipallo. Lavalle johtaa puiset portaat suoraan edestä, ja lavan etureunassa on järeä, hyvin peittävä valkoinen kaide. Näkyykö bändi tuolta ollenkaan? Huomaamme myös että bändin kuudes jäsen, jo tutuksi tullut jakkara, ei ole paikoillaan lavalla. Aikooko Anssi vetää keikan jo seisten, vaikka jalan murtumisesta ei ole neljääkään viikkoa? Joko tosiaan heitetään hyvästit Jakkarakiertuelle?

Suurin osa meistä ei malta istua kovin pitkään, joten olemme hakeneet sopivat paikat lavan alta jo hyvissä ajoin ennen kuin bändi marssii ravintolarakennuksesta yleisön läpi kohti estradia. Anssi hymyilee ja näyttää kävelevän jo aivan normaalisti ontumisen sijasta. Keikka käynnistyy tietenkin Millalla ja aivan oikein, jos eturivin kitaristit ovat mikrofoniensa takana, ylin kaide peittää heidän päänsä ja keskimmäinen kitaransa. Ville ja Saara sentään näkyvät tuolta kaiteen rakosista ja pitkä Antti näkyy sen ylikin. Anssi kuitenkin tajuaa aika pian kaiteen rajoitukset ja laulaa osan monista biiseistä mikki kädessä lähempänä etuaitaa tai portaiden kohdalla olevassa kaiteen aukossa.

Anssin jalka näkyy kestävän, mutta Kitarabattle vähän hirvittää, miten miehet siitä selviävät? Lava on onneksi pieni, joten siellä ei mahdu juoksentelemaan kovin riehakkaasti. Sinne kuitenkin järjestyy lisää tilaa, kun Antti Battlen aluksi kävelee kitaristien takaa lavan toiseen reunaan, laskeutuu muutaman askelman verran portaita ja asettuu siihen, melkein meidän ulottuvillemme, soittamaan omaa osuuttaan. Oih, Antti! Kaikki meidän nurkillamme tuijottavat nyt vain komeasti poseeraavaa basistia ja kitaraa tiluttelevat pitkätukat unohtuvat hetkeksi.

Antti kiipeää takaisin lavalle Battlen jatkuessa, mutta nyt joku muukin on huomannut portaat. Taiston loppuposeeraukset eivät lavalla aidan takana oikein näytä miltään, joten Anssi virnistäen kävelee portaat melkein alas asti ja käy siihen heittämään tukkaa ja soittamaan EVH-kitaraansa. Punakirjavaan soittopeliin yltäisi ihan hyvin koskettamaan, jos nostaisi kättään vain 10 senttiä, mutta ei voi, pitää vain katsoa kauniisti ja hakata portaiden kaidetta soiton tahdissa. Tuomaksen uljaat temppuilut lavalla jäävät nyt aivan huomiotta, ja siksi tämä kaksintaistelu meni kyllä tällä kertaa Anssille ihan kuus-nolla!

Kohta Anssi heittää kitaransa pois, ottaa pelkän mikrofonin ja lähtee laittamaan sanaa liikkeelle, että Pete Ruusunen on bäkissä. Tällä kertaa mies tuleekin kertomaan Petrin haaveista vähän lähemmäksi juhlakansaa kuin tavallisesti, eli nyt hän laskeutuu portaat alas asti ja langattoman mikrofonin suomin valtuuksin kävelee melkein baaritiskille asti yleisön velloessa ympärillä mutta antaessa kiltisti tilaa seassaan seikkailevalle artistille.

2080-luvun jälkeen vuorossa on melkoinen yllätys settilistassa, Jennifer Aniston! Soolokeikkojen vakio-ohjelmistoa, mutta eipä tätä ole hetkeen kuultu bändin kanssa. Joten ei ihme, että vaikka Anssi muistaa sanat hyvin, soittopuolella on vähän arpomista. Ensin Anssi hapuilee ihan aloitusta ja kun hän pääsee vauhtiin, Tuomaksen pitää tulla katsomaan apua soinnuissa. Anssi unohtaa väliosan soinnut kokonaan mutta laulu ja komppi kulkevat, joten eipä haittaa. Uljaasti kitaraansa biisin nostellut Tuomas lyö skebaansa heilutellessaan mikkinsä tohjoksi biisin loppupuolella, ja kappaleen päätteeksi miehet sanailevat kauniisti siitä, kuinka ottavat opiksensa näistä toilailuista ja seuraavalla kerralla tämä biisi menee paremmin. Teknikko Pave saa taas ylimääräisiä hommia korjatessaan mikkiständiä kesken keikan.

1972:ssa Anssi laskeutuu alas lavalta uudemman kerran ja viihdyttää takarivienkin yleisöä tällä kertaa kitaran kera. Nummelan aikana yleisö sytyttää hieman vaisun tähtitaivaan, ja Anssi tarkistaa onko kadulla vielä yleisöä pimenevässä illassa. Alkukeikasta siellä ilmeisestikin oli melkoinen katsojajoukko, koska korkea lava näkyy alas Aurajoen rantaan kadulle ihan hyvin ja ääni kuulemma kuului hyvin jopa tois pual jokke.

Yleisö saa äänestää siitä, soitetaanko kahden biisin mittainen encore vai ei, ja keikan jatkaminen voittaa huutoäänestyksen lievällä enemmistöllä. Bändi ei luonnollisestikaan poistu korkealta lavalta tässä välissä (vain Tuomas piiloutuu huolella etuaidan taakse), joten encoreen jatketaan heti äänestyksen jälkeen. Ensin olemme Rappiolla nyrkit pystyssä samalla kun kiipeilystä innostunut Anssi yrittää kovasti horjahtaa alas lavan etukaiteelta (tätifanit: keikka on mennyt tähän asti ihan turvallisesti, joten pudotkoon, ei se enää encoressa niin haittaa, ei panna edes silmiä kiinni), ja lopuksi autoilemme keikan päätökseen vanhalla bemarilla.

Kauniina kesäisenä iltana Turussa jokirannassa ei ole satanut pisaraakaan koko keikan aikana ja lisäksi ilta on yllättävän lämmin. Bändi kiittää yleisöä ja kumartaa ulkokeikkakautena päättäjäisiksi. Vielä on kesää jäljellä, mutta tämä porukka siirtyy nyt sisäkeikoille ennen pitkää taukoaan, ja ulkosalla heidät nähdään seuraavan kerran ehkä joskus ensi kesänä. Voi ei, siihenhän on ihan älyttömän pitkä aika. Oliko se pitkä kuuma kesä nyt todella tässä? Tuntuu haikealta.

Anssia kiitettyämme jäämme leudossa yössä vielä hetkeksi fiilistelemään keikkaa ja ottamaan mahdollisimman hölmöjä kaverikuvia Antin kanssa ennen kuin lähdemme valumaan kohti uljasta Tuomiokirkkoa ja sen juurelle pysäköityjä autojamme. Olipa hyväntuulinen ja hauska keikka, ei kaduta yhtään että lähdettiin näin pitkälle vaikka kotimatka sujuukin kuin sumussa – ja olipa muuten mahdottoman sakeaa se sumu! Osa porukasta on keikasta niin kiihkoissaan että ilmoittaa näkevänsä revontulia (tai jotain muuta taivaallista valoshowta) vielä kotimatkallakin. Ja sitten kalenterit auki, minne reissaamme seuraavaksi kuuntelemaan tätä ilottelua? Muistiko joku kirjata ylös keille kaikille olen luvannut paikat seuraavalta autoreissulta? Laskettiinko oikein, että minä itse mahdun varmasti vielä mukaan?

Settilista

Milla
Kaksi sisarta
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Levoton tyttö
Kitarabattle
Karhun elämää
Petri Ruusunen
2080-luvulla (Sanni cover)
Jennifer Aniston
Nostalgiaa
1972
Nummela
—
Rappiolla (Hassisen kone cover, Isot biisit)
Mikan faijan BMW