Keikkarapsa: Meil on vieläkin samat jutut, kuunnellaan samaa musaa

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo pe 25.8.2017 Vihti BBQ Fest, Taidetalo Siirilä, Vihti

Kun on juuri keskiviikkona ollut todella ikimuistoisella Anssi Kelan soolokeikalla (Keravan Keuda-talon keikka), mille keikalle sitä menisi perjantaina? No tietenkin toiselle Anssin soolokeikalle, tällä kertaa Vihtiin! Näitä soolokeikkojahan ei tässä juuri ole ollut bändikeikkojen keskellä, joten lippukin oli tullut hankittua jo aikoja sitten. Sitä paitsi, keikkapaikka on Vihdin kirkonkylällä ja sillä suunnallahan Anssi on asunut koko teini-ikänsä, ehkä saadaan kuulla jotain hauskoja tarinoitakin?

Kuten niin usein aiemminkin, näiden Helsingistä länteen tai pohjoiseen suuntautuvien keikkareissujen lähtöpisteenä saa toimia Kauniaisten rautatieaseman iso parkkipaikka. Se on sopivan matkan päästä meidän autoilevien espoolaisten kodeista ja helposti saavutettavissa julkisella liikenteellä. Se sopii lähtöpaikaksi myös siksi, että Nummela-kappaleen ensimmäinen säkeistö kertoo juuri Kauniaisista, toinen Vihdin kirkonkylästä ympäristöineen ja vasta kolmas itse Nummelasta.

Kaksi täyttä autokuntaamme saapuu Vihtiin Niuhalanraitille. Läheinen ulkolava nuorisobändeineen yrittää houkutella suurimman osan porukoista luokseen sulosävelillään, mutta oikea keikkapaikka eli Taidetalo Siirilä pihapiireineen löytyy tien toiselta puolelta. Täällä on kaiken maailman ruokatarjontaa, mutta me emme siitä nyt niin välitä vaan suuntaamme heti sisälle tutkimaan tilannetta. Vanhasta puisesta, hieman sokkeloisesta rakennuksesta löytyy pitkänomainen tyhjä huone, jonka toisessa päädyssä on hyvin matala lava puutuoleineen. Hyvä, tässä se siis on, joten istutaan lattialle sen eteen ja perustetaan tähän leiri. Viereisessä huoneessa VIP-vieraat seurustelevat innokkaasti äärellä, mutta tämä paljas puulattia on meidän juhlasijamme juuri nyt, ja meilläkin on hauskaa. Kavereita ilmestyy paikalle lisää ja pari muutakin rohkeaa Anssin musiikin ystävää asettuu jo lavan lähettyville.

Paikallinen teknikko tuo Anssin pedaalilaudan lavalle, säätää mikrofonin jotakuinkin seisomakorkeudelle ja kantaa tuolin pois. Keikka on siis kohta alkamassa! Kun saliin äkkiä singahtaa lisää yleisöä, nousemme kiireesti seisomaan ettemme jää uhkaavasti vyöryvän pittirussin jalkoihin. Noh, tämä pit rush ei ole kovin vakavaa laatua, ei tässä ihan stadionkeikalla olla ja kiihkeimmilläkin lavaa kohti rynnänneillä menee pupu pöksyyn jo ennen kuin he olivat lähelläkään meitä ja he vetäytyvät hieman taemmaksi tarkkailemaan tilannetta ja mutisemaan hiljaa jostain ihme leiriytyjistä. Nyt sali alkaa todella täyttyä ja kas, sieltähän se nahkatakkinen Anssikin jo ilmestyy lavalle mustan Martin-kitaransa kanssa.

Kahdella sisarella startataan taas kerran, ja kuten soolokeikoille yleensäkin kuuluu, Anssi kysyy seuraavaksi biisitoiveita. Yllättäen Musta tuntuu multa on ensimmäinen toteutettava toive. Tästä on selvästi tulossa keikka, joka ei tule kopioimaan mitään ikinä aiemmin soitettua settilistaa, ja mikäs sen hauskempaa!

Kun Anssi kyselee lisätoiveita tämän kappaleen jälkeen, huomaa epämiellyttävän asian: Paikalla on aivan uskomaton taustakälätys, kun viereisen huoneen Vipit jatkavat seurusteluaan ruuan äärellä Anssista välittämättä, ja tämän esiintymishuoneen takaosassakin on porukkaa, joka keskittyy kavereiden kanssa jutteluun keikan seuraamisen sijaan. Vain aivan edessä on pääosin hiljaista ja keskittynyttä. Mitä, eikö oman kylän poika ole tarpeeksi kiinnostava esiintyjä, vai onko hänet nähty jo liian monta kertaa näillä nurkilla kitaroineen? Kapakkakeikoillahan tämä on ihan normaalia, mutta että tällaisessa arvokkaammassa juhlapaikassa?

Jotenkin tuo muun yleisön metelöinti antaa meille edessä olijoillekin luvan meuhkata. Soolokeikoilla yleensä täytyy hieman varoa oman laulamisen kanssa, jotta kavereiden ja muun yleisön kuuntelunautinto ei menisi ihan piloille, mutta nyt tämä keikka tuntuu kaipaavan hyvinkin railakasta mukana laulamista. Ei myöskään tarvitse tällä kertaa niin varoa jos haluaa kuiskutella kavereilleen typeryyksiä kesken keikan (ja nauraa omille jutuilleen) – ja tästä kaikesta seuraa onnellisen kotoisa fiilis. Hei, ei välitetä noista viereisen huoneen ja tämän salin takaosan porukoista yhtään mitään, tämä on nyt meidän oma olohuonekeikkamme!

Joku toivoo Petri Ruususta, joten Anssi päättää soittaa ensin Puistossa (joo, sopii!) ja sitten vasta Peten tarinan. Pannaan kädet heilumaan molemmissa ja lauletaan mukana KOVAA. Ja kun Laura avaimensa ojentaa, niin voihan ne kotiavaimet tosiaan vaikka kaivaa taskusta ja ojennella niitä tämän tekstirivin kohdalla. Näin saa ainakin vieruskaverit repeämään ja Anssikin taitaa hieman hymähtää.

Seuraavaksi toivotaan Nostalgiaa, ja Anssi päättää esittää sen. Kas, jo tässä vaiheessa keikkaa? Miksi ei, sillä eihän bändikeikoilta tutun esitysjärjestyksen tarvitse ollenkaan päteä näin soolokeikalla. Tämän biisin introna Anssi kertoo, että hänen nuoruudessaan se kirjasto, josta sanoituksessa mainittu Emmanuelle pöllittiin, sijaitsi juuri tässä rakennuksessa, aikuisten kirjat olivat tuolla tuon oven takana olevassa huoneessa ja sitten hän kuvailee herkullisin sanavalinnoin kuinka teinipojat hartaina lukivat tätä opettavaista, eroottista teosta. Kuuntelijoilla on entistä hauskempaa.

Rakkaus saa upottaa meidät kaikki tänäkin iltana ja voi, kuinka hienosti tämä uusi, vielä julkaisematon biisi sopiikin akustiselle soolokeikalle! Tämän biisin aikana se katsojien kälätys kyllä häiritsi, koska sen harmittavasti kuuli kappaleen aikanakin päinvastoin kuin illan muissa biiseissä,joissa sen sai peitettyä laulamalla mukana. Sen jälkeen siirrytään loppukeikan ajaksi tutumpiin biiseihin, joita huudellaan innolla etenkin sivuseiniltä: 1972, Levoton tyttö, Milla. Vaatteita leijutetaan urakalla, tanssitaan ja Millassa lauletaan ”Heli tahtoo tietää” -rivit iloisesti seurueemme Heliä sormella osoitellen.

Hmm, onko nyt laitaa että me täällä eturiveissä näin ”kaappaamme” koko keikan ja pidämme hauskaa? Ei varmaan kaikkien mielestä todellakaan ole. Mutta kun itse olen keikalla jossain syrjemmällä, katselen eturivejä ja ajattelen aina että oho, noillapa on kivaa, miksi minä en ole tuolla seassa mukana kivassa? Tai että en haluaisikaan olla edessä juuri tällä keikalla, mutta näyttääpä hauskalta kun siellä on noita toisia, jotka selvästi tykkäävät olla siellä ja osaavat ulkoa kaikki sanatkin. Hmm, varmaan klasarikonsertissakin olisi kivempaa jos eturiveissä jäljiteltäisiin kapellimestarin liikkeitä, soitettaisiin innolla ilmaviulua ja hihkuttaisiin hyvien soolojen jälkeen.

Sydämen toimintaan perehtymisen jälkeen (Anssi: ”Nämä taputukset ovat niinku niitä sydämenlyöntejä!” Täh, nytkö sä vasta kerrot sen?) käydään läpi Karhun elämän syntytarina vuosien takaa, ja se lukio, jossa kappaleen kertosäe syntyi psykologian tunnilla, on ihan tuossa muutaman sadan metrin päässä. Mikan faijan BMW:ssä mainitaan Musari eli Museonmäki, joka sekin on aivan tuossa vieressä. Anssi pohtii mahtaako se kasvaa nykyäänkin heinää, sillä hän ei ole tullut käyneeksi siellä vuosiin. (Joo, kasvoi se ainakin runsas kuukausi sitten, kun retkeiltiin sillä suunnalla.)

Nummelaa on tietenkin toivottu jo keikan alusta alkaen kuten yleensäkin soolokeikoilla, mutta koska sen paikka on vakiintunut eli keikan viimeisenä biisinä tai ainakin aivan loppupuolella, se kuullaan vasta nyt. Eikun ei tietenkään ”vasta nyt” vaan ”jo nyt”, sillä eihän täällä nyt vielä pitkään ole oltu ja silti Anssi ilmoittaa keikan olevan loppumassa! Mutta ei voi mitään, Anssilla on illemmalla toinen keikka (joo, itse asiassa tiedetään) ja siksi täällä on nyt näin rajoitettu soittoaika. Nummelan keskellä rivin ”tiedettiin miten koko kylän katuvalot saa sammumaan” jälkeen Anssi keskeyttää biisin kertoakseen meille, miten juuri tämän kylän katuvalot oikein sai silloin 30 vuotta sitten sammumaan. Hän tietenkin hukkaa kappaleen juonen samalla, mutta mehän olemme täällä laulamassa mukana juuri siksi ja biisi jatkuukin luontevasti yhden pikaisen otsan rypistyksen ja lyhyen sanojen tapailun jälkeen.

Harras taputtaminen tietenkin toimii taas hyvin, ja Anssi suostuu soittamaan vielä yhden kappaleen. Hän itse valitsee nyt soitettavaksi Sannilta lainatun hitin 2080-luvulla (vaikka joku toivoo hartaasti 1972:ta soitettavaksi – no höh, olisit tullut aiemmin paikalle!) ja pistämme käyntiin illan viimeisen yhteislaulutuokion. Tai siis viimeisen tämän kunnan alueella, kyllähän me lähes kaikki olemme sinne toisellekin keikalle lähdössä!

Porukat kerätään vauhdilla autoon (ja ei, en heittäytynyt väkivaltaiseksi sitäkään kyydittävää kohtaan, joka erikseen kävi nimmarijonossa käskemässä Anssia poseeraamaan kaverikuvaan ÄKKIÄ, sillä kuski tappaa muuten), ja sitten painuttiin pikitielle yli juuri sen sillan, jonka kaiteella kävelemisestä vain muutama minuutti sitten laulettiin, kohti seuraavaa keikkaa ja uusia seikkailuita upean iltaruskon siivittäminä.

Settilista

Kaksi sisarta
Musta tuntuu multa
Puistossa
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
Rakkaus upottaa
1972
Levoton tyttö
Milla
Miten sydämet toimii?
Karhun elämää
Mikan faijan BMW
Nummela

2080-luvulla (Sanni cover)

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.