Keikkarapsa: Presidenttipeliä

Loppiainen Pekka Haaviston seurassa la 6.1.2018 G Livelab, Helsinki

Uuden vuoden keikat ovat nyt ohitse, nyt alkaa pitkä ja anssiton kevätkausi. Eikun mitä kaverit nyt kertovat löytäneensä netistä? Keikkamainoksenko? Ai, se on joku Haaviston presidenttikampanjaan liittyvä tukitapahtuma, jossa Anssi varmaan piipahtaa kitaroineen esittämässä pari biisiä. Emmää nyt tuommoiseen, liputkin ovat noin kalliita. En, vaikka siellä ovat myös Markus Nordenstreng ja Olavi Uusivirta, molemmat erinomaisia esiintyjiä. Ja siellä on joku uusi kokoonpano, ei kiinnosta. Hetkinen, nämä kolme muusikkoa OVAT se uusi kokoonpano, siis Anssi, Mare ja Olavi samassa bändissä? Nyt ne mokomat mainostavat, että bändissä Olavi soittaa rumpuja (osaako se todella?) Mare kitaraa ja Anssi bassoa. Ja meninkö minä pari päivää sitten juuri julkisesti lupailemaan, että lähtisin heti katsomaan bändiä, jossa Anssi on basistina? Jaa, taisinpa mennä. Nytpä tuo poika osasi tosiaan nykäistä oikeasta piuhasta.

Tapahtuma alkaa seiskalta, mutta samassa paikassa voi iltapäivän aikana käydä jättämässä presidenttiehdokkaalle videoitavan kysymyksen, ja siten voi voittaa vapaalipun illan tapahtumaan. Koska kaikilla kavereillani ei ole lippua, me lipulliset ja pari liputonta, mutta voittolippua halajavaa päätämme mennä paikalle jo viideksi hölmöilemään kameroiden eteen ja kokeilemaan arpaonneamme. Loistava ajoitus, koska bändi on juuri aloittanut sound checkin! Sen seuraamista häiritsee vain se, että meidän kunkin täytyy käydä vuorollamme alakerrassa (itse asiassa bändin bäkkärillä) kertomassa mietteitämme, mutta lopputulos on hyvä, sillä se liputon, jolla on vieläpä syntymäpäivä juuri tänään, saa lipun itselleen illaksi!

Tapahtuman alkuun on vielä aikaa, mutta saamme luvan jäädä paikalle, jos istumme kiltisti alas emmekä ole tiellä. Ai me Ruususet olisimme joskus muka tiellä? Ei nyt sentään, paitsi ehkä hieman sillä yhdellä keikalla, ja ehkä sillä toisella, ja jos oikein muistellaan, niin… eikun jos ei muisteltaisikaan, parempi niin. Valtaamme pöydän lavan nurkalta ja kun sound check on ohi, bändin luvalla nappaamme eturivin etummaisen pöydän itsellemme, korkkaamme synttäreiden kunniaksi pullon kuohuvaa ja kohotamme maljat tiedossa olevan keikan kunniaksi. Sound check on jo antanut vahvasti vihiä siitä, että setissä tulee olemaan loistavia coverbiisejä, soitto on mukavan jykevää ja Anssin käsissä on musta Hamer-basso, jossa on, siis hei laskekaa oikeasti, peräti 12 KIELTÄ!

Itse tapahtuma aloitetaan seitsemän nurkilla. Iina Kuustonen juontaa ja kertoo, mitä illan aikana on tiedossa. Pekka Haavisto juttelee lyhyesti ja siirtyy sitten korkean DJ-pöytänsä taakse soittelemaan meille tunnin ajaksi valitsemiaan levyjä, joiden välispiikeissä käväistään vielä pikaisesti ajankohtaisissa asioissa. Pekan DJ-setti on mukavan monipuolinen ja aaltoilee vanhasta kotimaisesta iskelmästä tuoreimpaan nykypoppiin. Meidän pöydässämme ilahdutaan suunnattomasti erityisesti siitä, että 60-luvun hittibiisi Tiikerihai (esittäjänä Juha Eirto) on saanut paikkansa setissä! Me kaksi vanhempaa laulamme mukana, koska nämä lyriikat tietysti hallitaan viimeistäkin sanaa myöten pöytäkuntamme kahden nuoremman hieman pyöritellessä silmiään.

Tämä ilta tarjoaa myös huippuruokaa. Tästä osuudesta olin etukäteen ollut huolissani, sillä minulle kurmee on enemmänkin läskisoossia taskulämpimän keskikaljan kera kuin vegaanista perunataidetta Michelin-kokin tyyliin ja maankuulun viininenän valitsemaa spesiaaliviiniä, mutta kun kokki Kozeen Shiwan ja viiniasiantuntija Petteri Harjula kertovat Iinan haastattelussa siitä, mitä kohta tullaan tarjoamaan, se alkaa kuulostaa todella herkulliselta – ja niin se tietenkin on. Kozeen osoittautuu hauskaksi ja sydämelliseksi herrasmieheksi, joka tulee erikseen huolehtimaan siitä, että meidän pöytämme ruokavammaisetkin saavat heille sopivaa sapuskaa eteensä. Ja on muuten ehdottomasti maukkain peruna, jonka olen ikinä syönyt!

No niin, ruoka on syöty ja siitä on keskusteltu hartaasti, ja sitä on muistettu kehua pöytämme luona piipahtaneelle illan isännälle Pekka Haavistollekin. Nyt tahdomme jo musiikkia! Käännämme tuolimme lavaa kohti ja tilanteen tarkistettuamme siirrämme pöytäämmekin hieman eteenpäin, jotta kaikilla on täydellinen näkyvyys. Olemme sijoittuneet niin keskelle, että Genelecin komeiden kaiutinkaappien tuottama ääni on myös korvia hivelevän täydellinen. Kohta alkaa, sillä Mare ilmestyy jo paikalle virittämään kitaraansa ja livestriimi käynnistyy. Keikka siis striimataan nettiin livenä, ja sen voi näin jälkikäteen vielä katsella Pekka Haaviston fb-sivun kautta.

Iina Kuustonen esittelee meille Markus Nordenstrengin, joka on noussut lavalle akustinen kitara mukanaan. Saamme kuulla, että jokainen illan kolmesta artistista esittää ensin pari valitsemaansa kappaletta soolona ja sitten jatketaan bändinä. Mare muistelee kuuden vuoden takaista vastaavaa kampanjaa, jonka yhteydessä tämän illan bändin muodostava kolmikko polkaisi hyvin lyhyellä varoitusajalla pystyyn massiivisen jäähallikeikan huippuartisteineen ja sanoo, että ensimmäinen hänen nyt valitsemansa kappale tuli esitettyä sielläkin. Toinen hänen biisinsä on omaa tuotantoa. Se on kappale, jonka hän on säveltänyt erään toisen pressanvaalikampanjan aikana eli niihin aikoihin, kun Barack Obama valittiin ensimmäistä kertaa presidentiksi.

Mare luovuttaa paikkansa lavalla Olavi Uusivirralle, joka astuu esiin Anssi Kelan musta Martin-kitara kaulassaan ja korkeaa baarijakkaraa raahaten. Koska Anssin kitaran hihna on hänelle aivan liian pitkä, hän aikoo soittaa istualtaan. Jo ensimmäisen kappaleen aikana käy ilmi, että istuminen ei ole ihan hyperaktiivisen ja liikunnallisen Olavin juttu, sillä hän hakee ensin pitkään jaloilleen sopivaa asentoa ja lopulta hänen koipensa vispaavat riemastuttavalla tavalla. Meidän pöydässä tyrskähdellään, mutta jo Olavin ensimmäinen kappale innostaa mukaan taputtamaan hieman rytmiä. Seuraavaksi saadaan Dylania, ja Olavin kolmas soolonumero on vahvasti Dylanin Subterranean Homesick Bluesin henkinen pikarenkutus Punavuoriblues.

Olavi ojentaa kitaran Anssi Kelalle (”Katso, se on vielä ehjä!”), joka työntää jakkaran kauemmas ja kertoo, että nyt ei katsota taaksepäin vaan eteenpäin, näihin tuleviin vaaleihin. Anssi esittää kaksi omaa kappalettaan, joista ensimmäinen on biisi, josta hän tietää Haaviston pitävän. Tuttu riffi saa meidän pöydässä kädet liikkeelle (Apua, eihän tää vain näy siinä livestriimissä? Varmana näkyy, mut antaa näkyäkin!) ja laulamme kuorossa siitä, kuinka meidän piti muuttaa maailmaa. Anssi vetäisee vielä yhteen kertosäkeeseen näppärästi ”meistä tuli lääkäreitä, ja Pekasta tulee presidentti” kesken biisin ja salissa hihkutaan. Toinen Anssin biisivalinta on Parasta aikaa, koska sitä tämäkin nyt vain on.

Soolo-osuudet ovat ohi ja koko bändi kutsutaan paikalle. He esittelevät itsensä nimellä Tres Cojones (tarkoittaa kolme kivestä, ja tätä espanjankielistä sanontaa ilmeisestikin käytetään myös tarkoittamaan suunnilleen ”ei mitään välii” tai jotain sinne päin), kertovat, että ovat paneutuneet settilistan suunnitteluun ja harjoitteluun kymmeniä… minuutteja ja asettuvat paikoilleen soittimineen. Olavilla on tosiaan täysi rumpusetti käytössään, ja hän kertoo soittaneensa rumpuja muutaman vuoden ajan lapsena ja nyt aloittaneensa uudelleen. Yleensähän hänet nähdään kitaran kanssa tai vain laulamassa. Mare on tietysti kitarassa ja Anssi bassossa, kuten joskus ennenkin näissä erikoiskokoonpanoissa. Klassinen rokkitrio Hurriganesin tapaan, siis!

Tom Pettyä kehiin ensimmäisenä, mainio valinta! Tässä ei todellakaan olla perääntymässä. Olavi räiskii rumpujaan pätevästi, Mare hoitaa kitaroinnin kuten pitääkin ja Anssi on todella vakuuttava laulusolistina (Suomen paras Petty-klooni ilman muuta, niin ääneltään kuin ilmiasultaankin), ja lisäksi se hänen bassonsa on aika huomiota herättävän raju soittopeli.

Olavi rumpujensa takana ottaa seuraavan solistivuoron. Ja koska Remukin laulaa rumpujen takaa, on tietenkin asiaan kuuluvaa, että nyt muistellaan Hurriganesia varsinkin kun Olavi esitti bändin basistia Cisse Häkkistä Ganes-elokuvassa (2007). I Will Stay oli aina yksi Cissen harvoista soololauluvuoroista noilla keikoilla ja ai että, Olavi on oikein kelvollinen Cisse – tai oikeastaan Cissen ja Remun yhdistelmä juuri nyt! Cisse oli teini-ikäisen minun suuri rakkaus silloin 1970-luvun puolivälin tienoilla ja se syy, miksi edelleen tsekkaan livekeikoilla joka bändistä basistin jos en ensimmäisenä niin vähintään toisena.

Kun Mare ja Anssi ovat yhtä aikaa lavalla, kuullaan automaattisesti aina Neil Youngia ja niin tänäkin iltana, Cinnamon Girl. Anssi jatkaa yllättävällä valinnalla eli James Taylorin soulahtavalla hitillä vuodelta 1976. Anssi on jo käynnistämässä biisiä, kun Olavi nousee rumpujen takaa kysymään Marelta neuvoa. ”Mikä tempo?” ”Mahdollisimman hidas.” ”Hei sovitaanko, että kaikki biisit lasketaan tänä iltana vain kolmeen?” ja monet muut iloiset bändin keskeiset välispiikit tekevät keikasta rennon ja todella kodikkaan tuntuisen. Nyt on aika palata Bob Dylaniin, jonka biisi on Olavin seuraava valinta.

Illaksi oli luvattu uuttakin biisiä, ja se on yksinkertainen punk-veto Siksi Pekka, vähän vauhdikkaammanpuoleinen vaalibiisi jossa on äärimmäisen yksinkertainen kertosäe ja säkeistöissä epämääräisesti listataan Haaviston todellisia tai mahdollisia saavutuksia. Hauska! Mutta hei, ei kai ne nyt vielä lopeta, LISÄÄ!

Bändi neuvottelee hetken lavan sivulla ja palaa takaisin. He alkavat poimia lavalle jätettyjä soittimia ja mainitsevat jotain soitinarpajaisista. Mare näköjään ottaa pelottavan näköisen basson käteensä, Olavi pitelee sähkökitaraa koska Anssihan sen kohta ottaa – eikun TÄH? Anssi heittää nahkarotsinsa pois ja menee virnuillen RUMPUJEN taakse, eihän se nyt näin voi mennä??? No just noin se todella menee. He ilmoittavat vetävänsä vaalibiisin toistamiseen. Kertosäe lähtee todella tanakasti (kunhan joku näytti Olaville, mistä se skitta käynnistyy), mutta A-osa ei oikein lähde koska kaikki bändistä eivät osanneet siirtyä siihen oikeassa kohtaa. Pikaista neuvottelua sekä yleisön laulattamista ja eka säkeistö saadaan himaan. Takaisin kertsiin, mutta toka säkeistö ei koskaan irtoa, sillä Anssi ei kuulemma voi laulaa rumpujen takana ja muut kaksi eivät osaa sen sanoja. Lisää yleisön laulattamista ja yritystä, joka päättyy kaaokseen Anssin ilmoittaessa, että rummut muuten hajosivat juuri, keikka päättyy.

Irronnut bassorummun polkimen nuija luovutetaan Pekka Haavistolle aplodien saattelemana ja koko bändi, Iina Kuustonen ja Pekka kumartavat naureskelevan ja iloisen yleisön edessä. Iso osa yleisöstä jää vielä paikalle hengailemaan ja seurustelemaan illan esiintyjien (mukaan lukien kokki Kozeen ja viininenä Petteri) kanssa. Kaverikuvia otetaan kaikkien mahdollisten kanssa eri kokoonpanoilla. Ruususet pääsevät kerrankin kuittaamaan Anssille, että ”mepä emme rikkoneet mitään tällä keikalla, sinä rikoit!” ja udellaan sekä Anssilta että Marelta, koska tämä supergroup mahtaa esiintyä seuraavan kerran. Voitaisiin hyvin katsella tätä bändiä toistamiseenkin.

Settilista, päälaulusolisti on mainittu biisin perässä:

(What’s So Funny ’Bout) Peace, Love and Understanding (Nick Lowe) Mare
At Your Service (oma) Mare
Ja minä se olen se yksinäinen (oma julkaisematon) Olavi
Lay Lady Lay (Bob Dylan) Olavi
Punavuoriblues (oma) Olavi
1972 (oma) Anssi
Parasta aikaa (oma) Anssi
—
I Won’t Back Down (Tom Petty) Anssi
I Will Stay (The Lollipops) Olavi
Cinnamon Girl (Neil Young) Mare, Anssi
Shower the People (James Taylor) Anssi
Like a Rolling Stone (Bob Dylan) Olavi
Siksi Pekka (oma) Mare, Anssi
—-
Siksi Pekka (soittimet uudelleen ”arvottuina”) Mare ja yleisö