Keikkarapsa: Yhdennellätoista hetkellä

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 9.2.2019 Tulisuudelma, Vantaa

Tulisuudelma, miksi aina Tulisuudelma? Miksi ei joku kodikkaampi ja rauhallisempi ravintola vaikka Helsingin keskustassa? Joku, jossa soittoaika olisi kahdeksalta tai viimeistään yhdeksältä eikä puolen yön aikaan? Mutta toisaalta, Tulisuudelma tilaa Anssin esiintymään sinne säännöllisesti vähintään kerran vuodessa ja vaikka Tikkurila onkin aika kaukana täältä Espoosta, tässä ollaan kuitenkin pääkaupunkiseudulla ja tuonne pääsee jopa julkisella liikenteellä ihan helposti. Edellisen kerran Anssi Kelaa pääsi näkemään joskus ennen joulua, joten luonnollisestikin TuSuun on lähdettävä taas kerran, onhan tässä jo ikävä. Minulle tämä on jo neljäs kerta kun näen Anssin tällä samalla lavalla, ja vain Tavastialla olen nähnyt enemmän Anssin keikkoja. Anssille itselleen tämä on kuulemma jo yhdestoista keikka täällä.

Auto tuttuun tapaan aseman toiselle puolelle parkkiin, ja ennakkolipun haltijoina meidät päästetään sisälle hotellin pääovesta. Saamme käsiimme räikeän oranssit rannekkeet, joissa lukee, että Musiikki on parasta elävänä! Niin totta, ja siksi mekin tänne nyt tulimme kellonajasta huolimatta. Koska kello on jo yli kymmenen, nousemme saman tien hotellin aulasta portaat ylös ja siirrymme Tulisuudelman puolelle. Täällä on vielä kohtalaisen rauhallista, mutta lavan edustan keskiosa on silti jo tiukasti miehitetty tai ehkä pikemminkin naisitettu, ja luonnollisestikin miehittäjät ovat paria naamaa lukuun ottamatta tuttuja. Vain laidoilla on vapaita paikkoja, ja otamme omat paikkamme Antin laulumikrofonin tienoilta.

Paikan geneeristä perusjumputusta soittava taustanauha vaihtuu vähitellen DJ:n tarjoamaksi kotimaiseksi popiksi, joka innoittaa paikalle saapuneen porukan pikku hiljaa täyttämään tanssilattian. Yhdentoista jälkeen meno on jo melkoista, ja porukat alkavat lämmitellä äänihuuliaan laulamalla isoon ääneen taustabiisien mukana. Tänä yönä soitellaan ja hengaillaan, Hei älä koskaan ikinä muutu, Kun tänään lähden tadadataadadaa… Yksinkertaisia sanoja rakkaudesta, yksinkertaista mutta ah niin totta.

Kun kello on noin varttia vaille puolen yön ja ennalta ilmoitettu soittoaika on käsillä, porukat alkavat siirtyä kohti lavaa, ja sitä reunustaa kohta tiivis rintama. Mutta nyt ollaan TuSussa, ei täällä näin aikaisen aloiteta, joten eturivi ei vielä hätäile vaan jatkaa lavan reunalla istumista. Bassonsa kieliä lämmittämässä käynyt Anttikin oli sanonut, että joskus puolilta öin startataan. (Samalla ehdimme keskustella olennaisistakin asioista kuten bassosta London Calling -levyn kannessa.) Ihmiset hakevat paikkojaan ja vaikka yleisö on enimmäkseen kohteliasta, toisesta rivistä alkaen katsojat ovat myös sen verran juovuksissa että pystyasennon ja kolmiulotteisen tilan heikentynyt hallinta aiheuttavat pientä ja pääosin tahatonta tönimisen tapaista. Lavalla vilahtaa Ville, tuolla teknikko Pave virittää kitaroita ja nyt kello on niin paljon että bändin keikka-auto muuttuu kurpitsaksi hetkenä minä hyvänsä…

No niin, nyt alkaa! Antti on jo hetken aikaa näkynyt hengailemassa jossain Paven takana, ja nyt Ville livahtaa rumpujensa taakse, Saara kulkee niiden editse omalle tontilleen, Antti laskee pari olutpulloa koskettimiensa viereen ja nostaa basson kaulaansa samalla kun Tuomas on jo valmiina lavan kaukaisemmalla puolella. Ja kuten monet olivat arvanneet, Bumerangilla lähdetään liikkeelle samalla kun Anssi singahtaa tolpan takaa lavan etureunaan laulamaan. Kädet ylös, nyt mennään myös yleisössä kovaa!

Millan elämältä suunta puuttuu edelleen, tietenkin, ja kuten ennalta pystyi arvaamaan, illan yleisö laulaa tyylikkäästi mukana. Sanat ovat tällä porukalla hyvin hallussa, tahti hieman heikommin, mutta tämä on hauskaa ja Anssi tietysti tykkää. Hän yllyttää porukoita laulamaan ja ojentelee mikrofoniaankin yleisöä kohti. Jossain vaiheessa parin ekan biisin aikana Tuomaksella on ongelmia kaluston kanssa, mutta Pave tuo kiireesti uuden piuhan ja soitto jatkuu taas. Kun sydämet ovat toimineet, Anssi kysyy, että mitä jos seuraavaksi kuultaisiin Puistossa? JOO, tuntuu sopivan kaikille paikalla olijoille. Anssi ei tänä iltana juuri tuota pidempiä välispiikkejä pidä, sillä tällä keikalla on paikalla aika harvoja, jotka sellaisia arvostavat tai jaksavat kuunnella. Parempi mennä vain kaasu pohjassa koko setti suunnilleen putkeen vain, niin valtaosa yleisöstä pysyy tyytyväisempinä.

Tänä iltana ei tarvitse kysyä, onko täällä levottomia tyttöjä, sillä lavalta käsin taatusti näkee harvinaisen selvästi, että onhan niitä. Anssilta ovat biisin sanat vaihteeksi vähän enemmänkin väärässä järjestyksessä, mutta eipä tuo haittaa tässä vauhdissa. Tilanne SOS, ja isot laivat uppos tajuntaan. Harvinaisen sopiva sanoituksen rivi täällä sisämaassakin, sillä onhan tämä kyseinen hotelli ravintoloineen ja yökerhoineen tunnettu nimenomaan kuivalle maalle ajettuna ruotsinlaivana, jonka kyydissä voi lähteä melkoiselle viihderisteilylle ilman merisairauden pelkoa.

Ilves toimii hyvin täälläkin, vaikka on muuta settiä rauhallisempi kappale ja vaatii hieman hiljentymistä. Sanat ovat hyvin hallussa isolla osalla yleisöstä, vaikka eivät ihan yhtä lailla vielä lähde selkärangasta kuin vaikkapa Millan lyriikat. Joskus tulevaisuudessa koittavaa 2080-lukua juhlitaan yhdessä – eikun tämänhän piti olla pikemminkin masentava erobiisi, jossa syödään Netflix-sarjoja purkista, mutta ei se mitään, hyvin tämä toimii stadionrock-versionakin. Jotain on poissa sen sijaan ei oikein kapakkakeikalla toimi, sillä yleisö ei kerta kaikkiaan tunne sitä vieläkään eikä se ole tarpeeksi vauhdikas saamaan käsiä nousemaan. (Kiitos ei taas sen tilalle?)

Petri Ruusunen taas toimii missä ja milloin vain, ja kädet elävät nyt isosti. Vieruskavereita tulee samalla tönittyä mutta ei se mitään, ja kun tarpeeksi heiluttaa, osuu näköjään Antin koskettimiinkin, jotka ovat vaarallisen lähellä lavan etukaidetta – hups, sori! Antti on onneksi nyt basson varressa, joten ei taida suuremmin haitata, ainakaan kun mitään ei mennyt rikki tai kaatunut. Tästä eteenpäin ollaankin jo menossa keikan komeassa loppusetissä isojen ja menevien biisien seuratessa toisiaan.

Nojaan etukaiteeseen, vilkaisen välillä ylläni kohoavaa pitkää Anttia bassoineen ja sitten tuijotan taas yleisölle kaikkensa antavaa Anssia. En olekaan hetkeen katsonut häntä keikan aikana näin suoraan sivulta. Tuossa ylvään ja ryhdikkään Antin ja lihaksikkaan Tuomaksen välissä Anssi näyttää jotenkin niin hentoiselta ja vähän hauraaltakin, ja niin nuorelta, vaikka hänelläkin on vuosia mittarissa jo ihan aikamiehen verran. Mutta jos Anssi on vielä melkein teini, niin enkö minäkin silloin ole? Juu, kyllä sen niin täytyy mennä.

Nummelaa on huudeltu taas kerran jo alkukeikasta, ja poikkeuksellisesti myös Nostalgiaa ja nyt kun Nostalgia ja ammattien luettelu ovat menneet, yleisön on aika rauhoittua Nummelan ääreen. Tässä vaiheessa iltaa, eikun varhaista aamua minkäänlainen rauhoittuminen ei kyllä enää tahdo onnistua, joten Anssi jättää Nummelan hiljaisen tauon hyvin lyhyeksi ja vetää komean, pitkän huutonsa yleisön mylviessä. Biisin lopuksi hän yllättäen astuu hieman eteenpäin ja ojentaa arvokkaan Gretsch White Falcon -kitaransa kielet alaspäin yleisön käsien ulottuville rämpytettäväksi kuin Springsteen ikään. Ja tämän jälkeen vielä veden purskautus kohti kattoa. Aijai, hienoa!

Bändi ei encoretauolla häivy näkyvistä ja kun Bemari on taidettu luvata jo alkukeikasta jollekin huutelijalle, kaikki tietävät että he tulevat vielä takaisin. No niin, sieltähän he ilmestyvät taas estradille ja kas, ensimmäinen biisi onkin Kaksi sisarta! Tässä on kiva laulaa mukana. Vasta sen jälkeen lähdemme vanhan BMW:n penkeillä istuen nostalgiselle ja haikealle loppuajelulle.

Anssi jää kättelemään kaikki halukkaat keikan jälkeen, mutta kun taustanauha päräytetään päälle, tässä ei viitsi yrittää sanoa mitään Anssille koska pitäisi huutaa. Kuten tuo nuori mies, joka valittaa, että Ilvestä ei soitettu keikan aikana (no hei, soitettiinpa!) tai tuo toinen miespuoleinen katselija, joka kertoo Anssille, että hän oli melkein yhtä hyvä kuin Egotrippi. Eikä mitään sen fiksumpaa kuin että ”Olipa vauhdikas keikka!” tulisi nyt heti muutenkaan mieleen. Tätä menoa voi seurata tässä vielä hetken aikaa yrittäen samalla jutella kavereiden kanssa karjumalla heidän korviinsa. Pari eturivin kaveria kertoo, että heidän kohdallaan on ollut liiankin kovaa menoa keikalla muiden katsojien tunkiessa päälle, mutta minulle osui hyvä paikka koska tässä ei moista sattunut. Tai no jotain tönimistä tietty saattoi olla, mutta tämähän on Tulisuudelma (tai Pulisuudelma, miten vain) ja täällä se nyt kuuluu aika lailla asiaan.

Kun Anssin selkä katoaa jonnekin bäkkärin suuntaan, mekin toteamme että taitaa olla aika siirtyä junalle, hotellihuoneeseensa tai autoa kohti, tämä ilta oli nyt tässä. Jano on sen verran kova, että ”lainaamme” Antilta jääneet vesipullot vielä käyttöömme, sillä keikan aikana mies on tyytynyt maltaisiin ja jättänyt nämä kirkkaammat juomat aivan korkkaamatta. Vettä hörppien siirrymme yhdessä kohti alakertaan vieviä portaita lasinsiruista kiiltävän ja läiskyneistä juomista tahmean tanssilattian halki. On tainnut useampikin Levoton Tuhkimo tanssia tänä iltana lasikenkänsä ihan sirpaleiksi. Noh, tämä oli tällainen keikkapaikka ja ensi kerralla taas jotain aivan muuta!

Settilista

Bumerangi
Milla
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Levoton tyttö
SOS
Ilves
2080-luvulla (Sanni cover)
Jotain on poissa
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela

Kaksi sisarta
Mikan faijan BMW

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.