Keikkarapsa: Kaatua kuin Lasse Viren

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi, Afromikko la 13.4.2019 Korjaamo, Helsinki

Anssi Kelalla ei ole juurikaan keikkoja pääkaupunkiseudulla tässä kevään aikana, joten otamme uutisen Korjaamon keikasta ilolla vastaan. Korjaamo ei ole mitenkään lempikeikkapaikkani, mutta se on kuitenkin keikkapaikka, ja keikat ovat hyvä juttu. Tuonne lähdetään, satoi tai paistoi. Keikan jo lähestyessä tietoomme tulee iloinen uutinen siitä, että Afromikko tulee lämppäämään Anssia! Hauskaa! En olekaan nähnyt Afromikkoa livenä hetkeen, joten nyt saadaankin oikein maistuva tuplakeikka. Vielä yksi tähän liittyvä uutinen tavoittaa meidät pari päivää ennen keikkaa: Tuomas Wäinölä on estynyt, joten Mikko Kosonen on keikalla kitarassa. No kas, kiinnostava tieto sekin. Nyt taitaa tosiaan olla tiedossa vähän eri tuntuinen keikka kuin yleensä.

Ovella on jo melko lailla väkeä jonossa kun saavumme paikalle. Juttelemme, tervehdimme uusia paikalle tulevia ja ne meistä, jotka ovat joskus aiemmin olleet Korjaamolla keikoilla, kerromme muille millaista siellä on. Ovi aukeaa, vaatteet narikkaan ja sisälle isoon Vaunusaliin varaamaan paikkoja eturivistä. Wäinölän eikun Kososen puolella lavaa on jo melkoisen täyttä, samoin keskellä, joten menenpä sitten vakiomestoilleni suunnilleen Anssin ja Antin puoliväliin. Baarista noudetaan vettä ja väkevämpiä juomia ja odotellaan keikan alkua.

Jo heti saliin tultua oli ollut helppoa huomata kahdet rummut lavalla ja laulumikrofonien oudot sijoittelut, joten illan aloittava Afromikko on siis tänä iltana liikkeellä täyden bändin kanssa eikä soolona. Vaunusalissa on vielä harmittavan harvalti yleisöä, kun tämä porukka nousee lavalle. No niin, tässä meillä on nyt rumpali (taitaa olla Afromikon broidi, eli on jotenkin illan teemana, että bändissä on veljekset) basisti, kitaristi – ja trumpetisti! Oi oi, oikein blosari messissä, mitähän sieltä tuleekaan? No sieltä tulee ensin hupaisaan pilkulliseen haalariin pukeutunut Afromikko ja sitten sieltä tulee soulia niin syvältä sydämestä ja niin aidolla mustalla otteella kuin vain pinnaltaan valkoisilta suomalaisilta pojilta irtoaa! Mä sulan onnesta jo nyt!

Parin täysillä tuutatun biisin jälkeen afrotukkainen mies tervehtii yleisöä, ja kaikkiin seuraaviin biisien väleihin on mahdutettu pienet spiikit, joissa joko mainitaan kappaleen nimi, ihmetellään sitä, että Afromikko on päätynyt ensimmäistä kertaa elämässään Korjaamon lavalle tai hieman heitetään läppää ja vitsaillaan nuorista, vauhdikkaista miehistä koostuvan bändin kanssa. Biiseissä siirrytään nyt huikeasta soulista menevään poppiin ja hempeisiin balladeihin. Alussa on biisejä hiljattain julkaistulta pitkäsoitolta Uusi Analogia, loppusetti on pääosin edellisen EP:n materiaalia ja singlejulkaisuja, ja välissä kuullaan joku julkaisematonkin kappale.

Sanoituksissa kaivataan rakkautta elämään eri tavoin, haikaillaan takavuosien musiikin perään ja välillä vieraillaan Muumilaaksossa, jossa Muumipeikko on ihastunut noitatyttö Aliisaan. Klassinen rakkauslaulu sanoitukseltaan sekin, tietysti. Postikortteja lähetellään jo melkoisella vauhdilla, ja keikan päättää ihana Rakkaus, jossa ollaan valmiita uhraamaan kaikki muu tärkeä, jopa oma elämäkin, rakkauden vuoksi. Afromikko uhraa tässä tosissaan hikeä ja äänijänteidensä voimia, pitää yhden valelopetuksen jonka aikana bändi lasketaan poistumaan lavalta ja viimeisen säkeistön hän vetää yksin vain sähkökitaransa säestyksellä.

Ai mikä mainio lämmittely tälle illalle! Nyt oli kunnolla lavapreesensiä ja yleisön hienoa huomioon ottamista. Olemme päässeet tämän keikan aikana jo kirkaisemaan parissa kohdassa ja taputtamaan kunnolla, ja nyt pääsemme vielä hihkumaan kiitoksiamme kavereille, kun he palaavat lavalle siivoamaan soittimiaan pois ennen illan pääesiintyjää, jonka Afromikko on kohteliaan herrasmiehen tavoin maininnut parikin kertaa spiikeissään.

Afromikon settilista

Soul
Kielletty hedelmä
Kultakutri mutruhuuli
Aliisa
Afromikon pirskeet
Lempi leimahtaa (julkaisematon)
Postikortein
Oi oi
Rakkaus

Vaunusaliin valuu edelleen lisää katsojia ja jengi alkaa pikku hiljaa tiivistyä lavan edustalle. Antti Karisalmi on tuttuun tapaan piipahtanut lavalla lämmittämässä bassoaan ja häipynyt taas bäkkärille. Teknikko Esa on pyörinyt lavalla laittamassa vesipulloja paikoilleen, virittämässä kitaroita ja testaamassa Anssin pedaalilaudan toiminnan. Taustaseinän iso KELA-logo alkaa nyt elää valojen avustamana aaltoillen ja vaihtaen välillä väriä. No nyt alkaa lavan bäkkärin puoleisessa päädyssä tapahtua, ja bändin jäsenten helposti tunnistettavia hahmoja alkaa erottua siellä. Tuo pitkä on tietenkin Antti, tuossa on Ville Kela, eikös tuolla ole Saara Metsberg ja tuo toinen pitkä ja huomattavan niukkatukkainen mies, sen on tietenkin pakko olla Mikko Kosonen.

Ville kipuaa rumpujensa taakse ja alkaa takoa tuttua Bumerangin introa. Muu bändi nousee lavalle ja etenkin Mikko Kososta tervehditään yleensä vain Tuomas Wäinölälle varatuin aplodein. He ovat juuri saaneet soittimensa jotakuinkin käyntiin, kun Villen kone alkaa yskiä ja sitten hyytyy kokonaan. Muut katselevät rumpalin suuntaan selvästi hämmentyneinä, mutta Ville kerää itsensä kasaan muutamassa sekunnissa, aloittaa uudelleen ja nyt biisi käynnistyy kuten pitääkin. Isoveli Anssi singahtaa lavalle, alkaa laulaa ja kun eturiveissä kohotetaan yhdessä kädet heittämään näkymätöntä bumerangia, tuo katkennut intro unohtuu saman tien ja biisi rullaa kuten se kuuluukin.

Kun bumerangi on tehnyt viimeisenkin kierroksensa, Anssi ottaa punaisen Gretsch-kitaran, vetäisee muutaman tutun soinnun ja nyt alkaa soida Millan intro. Pelkän soittoon keskittymisen sijasta Anssi pomppii lavan takaosassa, pyörähtää piruetin tai pari, menettää tasapainonsa, tavoittelee sitä ottaen haparoivia askelia takaperin (koko ajan edelleen kitaraa soittaen, luonnollisestikin) ja rysähtää lopulta istumaan Saaran kosketinpatteriston matalan korokkeen päälle. Hän istuu siinä pienen hetken hieman pöllämystyneen näköisenä, kapuaa sitten jaloilleen ja kiiruhtaa mikrofonin ääreen ja Millan sanoitukseen päästään mukaan jostain Jack Nicholsonista lähtien. Muu bändi katselee menoa taas hieman hämmentyneinä mutta he vain toteavat, että jahas, tällä kertaa tämä intro siis meni näin, jatketaan niin kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.

Millan jälkeen Anssi naureskelee jotain Lasse Virenistä, kaatumisesta ja siitä voittoon asti rientämisestä, ja keikka jatkuu kahden sisaren tarinalla. Yleisö on hyvin mukana koko ajan, ja bändikin alkaa vähitellen löytää yhteisen sävelen. Tässä vaiheessa keikkaa alkaa uskoa, että Anssi jää henkiin ja nyt uskaltaa ensi kertaa jo vilkaista lavan toisellekin reunalle, jossa lainakitaristi Mikko Kosonen heiluu valkoisen Gibsoninsa kanssa kullanvärisissä glitterikengissä. Huh, häikäisee! Ei tässä bändissä tuollaiseen väriloistoon ole totuttu. Noh, Villekin on valinnut tänä iltana ylleen punavalkoista kukkakuosia, joten ei ihme, että aloitus meni hieman pieleen. Mikon koko keikkatili on varmaan mennyt noihin kenkiin, sillä housuissa on pientä kulumajälkeä nähtävillä. Anssi ja Mikko ovat selvästi käyneet samassa mekkokaupassa, sama vino helma molemmilla.

Mutta siis oikeasti, tuo mies osaa soittaa! Olenhan minä toki Mikon nähnyt monta kertaa Maija Vilkkumaan bändissä ja telkkarissa rokkaamassa, joten ei tämä mikään yllätys ole, mutta onpa tämä hauskaa! Perussoitto sujuu juuri kuten kuuluukin ja sooloissa on kivasti ihan oma ote, sillä Mikko ei yritä kopioida Tuomaksen suorituksia vaan pistää tyynesti peliin omiaan. Ja hei, hän myös liikkuu lavalla! Hän pomppii, pyörähtelee, tanssii ja on tarvittaessa valmis huomaamaan lavan muut tapahtumat. Antti piipahtaa keikan aikana monta kertaa piuhaan kytketyn Mikon tontilla, ja pitkät miehet soittavat monta kertaa vastakkain toisiaan katsellen. Anssi ei vaadi Mikolta Tuomaksen vakiokoreografioita (no höh, eikö olekaan tukan heittoa loputtomiin? Just kun mä alan hieman oppia sitä!) mutta kitaristit selvästi reagoivat toisiinsa ja tätä menoa on kiva katsella. Tästä tulee hyvä fiilis.

Sydämet toimivat oikeaan tahtiin, puistossa ilta viilenee ja levottomillekin tytöille tulee kevät. Keikka kulkee kivasti, vaikka Mikon kitarasta menee kieli jonkun biisin aikana. Anssi tekee töitä tavallistakin kovemmin liikkuen lavaa laidasta laitaan ja hänen takanaan Mikolla ja etenkin Antilla on hyvät koreografiat. Tuota kuolemanväsynyttä raahustamista lavan toista laitaa kohti en ollut Antilta nähnytkään, ja juuri kun alkaa huolissaan siitä, onko Antti oikeasti pyörtymässä, hän pomppiikin tasajalkaa ja ilmeilee Mikolle ennen kuin rientää omalle nurkalleen virnuilemaan Saaran kanssa.

Tässä lavan edessä hieman keskilinjasta oikealle (Anttiin päin) Anssin laulu erottuu todella heikosti, mutta ei se täällä Korjaamossa ole mikään yllätys. Antaa hifistelijöiden etsiä parasta saundia tuolta melkoisen takana olevan miksauspöydän suunnalta, tässä edessä on ihan hyvä olla. Anssin kitara ja Antin basso kuuluvat tähän loistavasti samoin kuin Antin taustalaulu, ja Mikon kitara ja Villen rummut kuuluvat myös ihan hyvin. Näillä mennään. (Keikan jälkeen kuulin, että miksauspöydänkin tienoilla oli jonkun katsojan mielestä aivan surkea äänen laatu, ja toinen taas kertoi, että oikealla sivuseinällä puolessa välissä lavaa ja miksauspöytää taas oli mainio ääni, samoin kuin aivan lähellä lavaa saman seinän tuntumassa.)

No nyt on Ilveksen tarinan aika, ja me keskitymme pikkuilveksen (Anssin keikoilla mukanani kiertävä pehmolelu) kanssa sen kuunteluun. Biisi etenee kohti syrjityn kaverin uran nousua kohti ykkössijaa ja sen jälkeistä itsemurhaa, ja biisi loppuu kuten normaalistikin. Heti sen jälkeen Anssi kuitenkin sanoo, että otetaan vielä kertaalleen, ja lauletaan nyt kaikki yhdessä Chris Cornellille, Chester Benningtonille, Aviciille ja Keith Flintille, tosielämän ilveksille, tähdille joista jokainen on lähtenyt oman käden kautta viimeisten vajaan parin vuoden aikana. Yleisö lähtee Anssin johdolla laulamaan komeasti lopun wo-ho-ho-hoota ensin tasatahtia, ja lopuksi Anssin ääni kohoaa ihan omiin korkeuksiinsa yleisön ja bändin taustalaulajien uljaan, surumielisen kuoron ylitse. Tämä on hienoa, tämä menee syvälle tunteisiin.

Tässä vaiheessa keikkaa tulee onneksi pieni tauko, kun Anssi käy vaihtamassa kitaransa varrelliseen mikrofoniin, sillä tässä tosiaan kokeneempikin katsojakin tarvitsee pienen paussin, että saa koottua itsensä. Ai Sannilta pöllitty biisi seuraavaksi? Eikä saa hiiskua kenellekään? No ei tietenkään, en ainakaan laita tätä keikkarapsaan, jonka julkistan netissä parissakin paikassa. Nyt tulee se syksybiisi, se autoilubiisi, se biisi jossa on se eläin, tämä on se hirvibiisi (vaikka lavan reunalta ehdotellaan ystävällisesti ainakin ilvestä ja rusakkoa). Ei, ei nyt syksy saa meitä saavuttaa eikä ainakaan ohittaa, kyllä nyt on kevät!

Anssi tulee aivan likelle eturivejä, kun Petri Ruusunen käy läpi elämänsä tapahtumia siitä alkaen, kun hän lähti Lauran yllyttämänä sille epäonniselle ryöstökeikalle. Anssin uuden mustan, nahkaisen keikkarotsin vetoketju kilahtelee mikrofonin hopeanväristä jalkaa vasten, kun mies kumartuu kohti yleisöä aivan lavan reunalla (oho, tuota mikin varren päätä muuten pitää hieman varoa, sekin tulee lähelle) ja katsojan nostavat koko salin etuosissa kätensä kannattelemaan Petriä hänen haaveillessaan siivistä.

Seuraavaksi tulee biisi kaikille oman tiensä kulkijoille, kaikille jotka seuraavat omaa kutsumustaan, kaikille jotka pukeutuvat mustaan. Käsi ylös kaikki, joilla on mustaa yllään! Kaikki salissa olijat paitsi punaisenkirjava Ville viittaavat. Noh, tässä seurassa taitaa olla enemmän oman tiensä kulkemista se, että uskaltaa pukeutua mihin muuhun hyvänsä kuin vain mustaan, mutta ei se mitään, Darth Vaderin swägi on cool!

Anssi tarttuu taas kitaran, ja tästä eteenpäin keikan kulku on helppo arvata, nyt pistetään pökköä pesään ja bailataan kunnolla! Nostalgiassa lavan suunnalla ei noudateta normaalia koreografiaa, mutta vauhtia on riittämiin ja yleisö riemuitsee. Seuraavaksi se eräs tuttu riffi variaatioineen tempaisee meidät mukaan iloiseen yhteislauluun ja pyörähtelemään bändin antaman mallin mukaisesti. Oli kiva nähdä, kiitos ja bändi siirtyy pois lavalta. Eiväthän he kauas tietenkään mene, ja me tömistelemme, taputamme tahdissa ja hakkaamme lavaa, sillä siitäkin tulee kiva ääni.

Valkoinen Gretsch Anssin kaulassa tarkoittaa Nummelaa, joten siirtykäämme harjullakävelytunnelmiin. Biisin lopussa Anssi laulattaa yleisöä tuttuun tapaan, ja osa eturivistä (Antin johdolla) laulaa myös Anssin tutut välispiikit mukana: Vielä vähän kovempaa, vetääks kaikki jo täysillä? Tämä on joka kerta yhtä hauskaa. Onhan tässä hieman haikea olo tämän keikan loppumisesta, mutta nyt, kun mitään pidempää keikkataukoa ei ole tiedossa, keikan loppuminen ei ole niin kauhea asia, koska seuraava keikka siintää kuitenkin jo muutaman viikon päässä tulevaisuudessa.

Illan viimeinen kappale on Mikan faijan BMW, ja sen yhteydessä Anssi siirtyy soittelemaan Gibson Explorer -kitaraansa aivan Mikon eteen. Tässä kohdassa keikkaahan Anssi usein haastaa Tuomaksen kokeilemaan, pystyykö hän seuraamaan bändinjohtajan koukeroita, ja nyt on Mikon vuoro yrittää samaa. Mikko Kosonen ottaa haasteen vastaan, tuijottaa tiukasti Anssin vasemman käden otteita ja tiluttelee perässä. Tahti kiihtyy, ja kun varsinainen vuorosoittelu on ohi, Mikko nostaa kitaransa uhmakkaasti tanaan, ottaa askeleen kohti Anssia ja kun hän ei väistä, Mikko painaa kitaransa kaulan Anssin kitaran kaulaa vasten ja miehet mittelevät hetken oikein kunnolla. Eturiveissä kiljutaan tässä vaiheessa tosissaan!

Olipa se hauskaa seurattavaa! Bändi saa kerääntyä kumartamaan iloisen yleisön edessä ja Anssi jää sen jälkeen vielä kättelemään yleisön muun bändin hengähtäessä ennen roudauksen alkamista. Pari kaveria napisee joidenkin toivebiisien puuttumisesta, mutta ennaltahan oli tiedossa, että Mikolle on annettu lista tietyistä biiseistä ja sen mukaan mennään lainakitaristin kanssa. Mutta siis, vaikka tässä mentiinkin ”taas ihan sen saman listan mukaan”, niin miettikääpä, kuinka paljon vaihtelua settilistassa on ollut viime kuukausien aikana. Kiitos ei ja SOS ovat vaihdelleet listalla antaakseen nyt tilaa Keväälle, Kaksi sisarta ja MTM ovat palanneet settiin pidemmän tauon jälkeen, Aamu on ollut siellä aina toisinaan ja monella keikalla kuultiin mahtava lainakappale Let’s Dance. Tässä ei tosiaan ole voinut ennalta tietää, mitä kaikkea tietyn illan aikana tulee kuulemaan.

Tämä on ollut oikein hyvä keikkatalvi. Nyt se kevätkin todella tulee (sillä näin juuri tänään västäräkin), kohta on sarjasoolokeikkoja ja sitten edessä on festarikeikkojen kesä. Hei, missä nähdään seuraavan kerran?

Anssin settilista

Bumerangi
Milla
Kaksi sisarta
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Levoton tyttö
Kevät tulee
Ilves
2080-luvulla (Sanni cover)
Jotain on poissa
Petri Ruusunen
Musta tuntuu multa
Nostalgiaa
1972

Nummela
Mikan faijan BMW