Keikkarapsa: Mummoinvaasio merellä

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi to 2.5.2019 Silja Europa, Helsinki-Tallinna

Laivakeikka tiedossa! Ei oikein hyvä laivakeikka, koska tämä on jollain pöljällä ”22 tuntia merellä, ei mennä minnekään” -paatilla ja lähtö on arki-iltana, mutta asiat järjestyvät ja duunista irtoaa vapaa perjantai tämän takia. Kyllä sitä Anssi Kelan, risteilylaivojen hyvän seisovan pöydän ja tax free -ostosten takia voi välillä uhrata kokonaisen duunipäivän.

Töissä keikkafiilis alkaa iskeä päälle joskus iltapäivällä ja kun päivään sattuu osumaan harvinaisen paljon kaikenlaista työperäistäkin häiriötä, työteho on harvinaisen alhaalla kellon lähestyessä neljää. Onneksi ymmärtäväiset työkaverit sanovat että ”mene vaan”, ja pääsen karkaamaan ratikkapysäkkiä kohti hieman etuajassa. Raitiovaunu kolistelee menemään kohti Länsisatamaa niin sopivaa reittiä pitkin, että tässä ehtii todeta, kuinka Bulevardin vaahterat kukkivat jo mutta eivät vielä muuten juurikaan viherrä. Ei siis tarvitse vielä lähteä viemään roskapussia ulos ja katselemaan ihmisiä kesävaatteissaan.

Terminaalista löytyy tuttuja, joten jutellaan siinä tovi ennen kuin portit aukeavat ja pääsemme laivalle. Anssi on kuulemma jo nähty, eli olemme mitä ilmeisimmin menossa oikealle paatille. Tavarat pikaisesti hyttiin, ja sitten perinteinen keikkapaikan tarkistus. Ovi lukossa, sen läpi ei kuulu mitään mutta joku kokoonpano, luultavasti loppuillan bailubändi, poistuu sieltä juuri kohti hyttejään. Antaa siis olla, mennään syömään laivan buffettiin ja otetaan yhteyksiä kavereihin sen verran mitä merellä heikosti toimiva netti antaa myöten. Katsellaan samalla kanssamatkustajia ja todetaan, että facebookissa liikkuvista huhuista huolimatta pääosa laivan matkustajista on ihan normaalia keski-ikäistä porukkaa ennalta huhutun mummohyökkäyksen sijasta. No se nettihuhuja jakanut Jonne ei varmaan vaan tajuu, ja sen mielestä kaikki yli 35-vuotiaat sukupuolesta riippumatta ovat mummoja.

Levottomat katselijat kulkevat pitkin laivaa, ja lopulta puolisentoista tuntia ennen odotetun keikan alkua jengit alkavat kerääntyä Ocean Clubiin. Täällä on vielä rauhallista, mutta pitäähän tuo keikkalava käydä katsastamassa ajoissa, ja kun nyt hipelöidään jo sen etukaidetta, mitä jos jäätäisiin näihin asemiin saman tien? Tämä sopii paikalle joka suunnalta ilmestyville kavereillekin, ja kohta eturivin on pääosin paikoillaan vaikka illan lämppäri eli tanssibändi ei ole vielä edes aloittanut. Heidän keikkansa katsotaan rennosti hytkyen ja iloisesti mukana laulaen, mutta heti heidän lopetettuaan käydään jo totista taistoa etuaitapaikkojen hallussapidosta ensimmäisen paikalle osuneen känniääliön ja hänen kavereidensa kanssa tyyliin ”tuosha shun edesshä on mun mieleshtä melkein tyhjä paikka, she on nyt MUN!”

Pienen ärhentelyn jälkeen tilanne tyyntyy toistaiseksi meidän puolella lavaa samalla kun porukat tiivistyvät sen edustalle. Tanssibändin jälkeen verho on vedetty kiinni, ja kuulemme sen takaa rumpujen pauketta ja kitaroiden testailua. NE on siellä, kohta pitäisi alkaa! Teknikko Esa kuskailee Anssin kitaroita tanssilattian kautta lavan väärällä eli Tuomaksen puolella olevalle työpisteelleen, ja meillä kierrokset vain nousevat.

No NYT! Musta esirippu valuu laiskasti auki paljastaen jo työpisteilleen ehtineet muusikot, ja biisi käynnistyy tutuin sävelin – hetkinen, eihän tämä ole kaikki viimeaikaiset keikat avannut Bumerangi, vaan tämähän on Milla! Anssikin ilmestyy Tuomaksen, Villen, Saaran ja Antin luokse lavalle, ottaa tutun punaisen kitaran kaulaansa ja sitten jonkun sängyssä on mies, jonka olkaan on tatuoitu Jack Nicholson, ja osa eturivistä taputtaa kauniisti omia olkavarsiaan tahdissa. Miksi näihin on niin helppo eläytyä mukaan?

Kahden sisaren tarinan jälkeen lähdetään tutustumaan sydänten toimintaan, vaikka lavan toisessa reunassa ulvotaan Nummelaa isoon ääneen. Kun ilta on viilentynyt puistossa, aivan keskimikrofonin edustalla aletaan nyt mitellä paikkojen hallinnasta (siis miten joillekin on niin vaikeaa tajuta, että jos tietyllä paikalla seisoo jo joku, joka on seissyt siinä tunnin tai kaksi saadakseen katsoa tämän keikan hyvästä kohdasta eturiviä, sä et niinku noin vain voi tunkea sen paikalle?) ja Anssi mainitsee sille Nummelaa taas toivovalle, että se biisi tulee kyllä myöhemmin tällä keikalla.

Tällä keikalla ennalta ennustetut mummot ovat melkoisen harvassa yleisön joukossa, ja heidän sijastaan täällä on lähinnä erityisen levottomia tyttöjä eturivissä ja heti sen takana. Nyt uppoudumme yhdessä Ilveksen tarinaan – paitsi se yksi, joka karjuu edelleen Nummelaa ja ne pari, jotka kuvittelevat pääsevänsä eturiviin aidasta kiinni pitelevistä ja paikkojaan kyynärpäin puolustavista katsojista huolimatta. Myös tänään Ilveksen tarinaan kuuluu sen outrossa lista hiljattain edesmenneistä musiikin alan maailmantähdistä, ja me ulvomme yhdessä heidän muistolleen. Tälle melkoisen levottomalle laivakatsomolle on annettava kyllä pointsit yhteislaulun kantavuudesta ja yleisestä keikkaan osallistumisesta.

Mitäs nyt seuraa, kun Anssi ottaa Esan tarjoaman Gibson Explorerin kaulaansa tässä vaiheessa keikkaa? Hei, tämän intron toki tunnistan heti, ja nyt ovat tehtaan äänet vaienneet ja työpaikat Kiinaan muuttaneet – mutta onneksi Bar Adios toimii kuitenkin! Täällä laivalla iloisella risteilyllä ei oikein osaa murehtia tuon pikkukaupungin synkkää näivettymistä, täällä laivalla se elämä on enemmän sitä tuoppi kiitos, niin ja tupakkaa -meininkiä, karaokeilta on joka ilta sekä kello 18:30 että 22:15 ja Arvo saa vetää Dirlandaansa vaihtuvan yleisön edessä aina halutessaan. Juu ei, ei täällä tosiaankaan pystyyn olla kuolemassa näin Anssin vahtivuorolla!

Anssi luopuu kitarastaan, ottaa puolikkaassa jalassa kiinni olevan mikrofonin, lähtee kertomaan pientä tarinaa lainassa olevasta Sannin biisistä (SOITA NUMMELA!) ja seuraavaksi saamme nostaa nyrkkiä ilmaan ja karjua kuorossa kakstuhattakaheksankytluvulla! Noh, joidenkin katsojien mielestä sopiva osallistuminen keikkaan tässä vaiheessa on Anssin mikrofonin varteen tarttuminen ja kaikkien liian lähelle etuaitaa osuvien kitaristien lääppiminen. Kunnon risteilymeininkiä. Eturivin keskiosassa tönitään edelleen, ja toisesta laidasta kajahtaa jälleen jo liiankin tuttu Nummela!-huuto. Antti kättelee ja fist bumppaa omalla puolellaan lavaa olevaa yleisöä.

Petri Ruususen tarinassa kädet liikkuvat taas kerran komeasti, ja jossain sen ja mustan värin ihannoinnista kertovan kappaleen tienoilla Anssi käy mainitsemassa lavan toisella reunalla, että jos se Nummelan karjuminen ei nyt heti lopu, sitä biisiä ei tasan kuulla tänä iltana. Oho, joko nyt käynnistyy Nostalgiaa? Tästä eteenpäin keikan kulku on helppo arvata, ja tässä lopun vauhdikkaassa hittikimarassa pitää nyt pomppia loputkin mehut irti itsestään. Tällä keikalla on tosi kuuma, ja ihme, että hiestä märkä Anssi paksun näköisessä nahkatakissaan jaksaa vielä olla ihan täydessä vauhdissa.

Nostalgia vaihtuu melkein lennossa 1972:ksi, porukat bilettävät ja laulavat mukana ja lavalla meno sen kun kiihtyy. Ville hakkaa tomejaan kuin hurmiossa Tuomaksen polvistuessa hänen eteensä Saaran ja Antin hoidellessa omat hommansa lavan toisella laidalla samalla kun Anssi tilittää luokkakokouksen mietteitä katse tiukasti yleisöön päin. Vuorinen, ystävä takaa vuosien, ennen meni tunteja jutellen, oli kiva nähdä, ja encoretauko. (Heii, minne se Ville taas livisti? Anssi, pistä pikkubroidi kuriin, ei näytä hyvältä kun se karkaa lavalta heti, kun sitä ei enää tarvita vaikka biisi ei ole edes lopussa!)

Bändi ei tälläkään keikalla ole kovin pitkään piilossa ennen kuin he jo palaavat lavalle jatkoa varten. Kun he ovat valmiita aloittamaan, Anssi ojentaa mikrofonin hetkeksi kohti sitä yhtä huutelijaa ja käskee, että ”no niin, NYT voit lopultakin huutaa sen mitä olet koko ajan toivonut” ja tuo kyseinen naishenkilö sanoo mikkiin hieman varovasti ”Nummela”. Näin lähdemme yhdessä kävelemään pitkin Harjua, joka voisi tällä kerralla olla vaikkapa tuo parin kilometrin päässä kulkeva Tallinnanharju, sillä keikan alkaessa olemme olleet jo hyvän aikaa kiinni Tallinnan satamassa. Biisin päätteeksi Anssi vetää taas kerran suunsa täyteen vettä ja kun katto on matalalla, hän kääntyy kohti Tuomasta ennen geysir-suihkun puhaltamista. Tällä kertaa Tuomas ei väistä, vaan ottaa Anssin tarjoaman suihkun vastaan kädet levällään hymyillen.

Vielä yksi kitaranvaihto ja nyt on illan viimeisen biisin aika, sen, joka vie kaverusten yhteiselle autoajelulle pitkin nuoruuden maisemia. Tähän biisiin on jo pitkään kuulunut Tuomaksen ja Anssin yhteinen kitarantiluttelutuokio, jossa Anssi soittaa edeltä ja Tuomas pyrkii toistamaan saman pätkän. Tässä osiossa Anssi improvisoi, mutta aloittaa aina tietyntyyppisellä lyhyellä riffillä – paitsi tänä iltana. Anssin ensimmäinen pätkä on normaalia pidempi ja kulkee aivan eri tavalla, ja hämmentynyt Tuomas jää aivan sanattomaksi. Vasta kun Anssi erikseen huitoo, että anna mennä vaan, Tuomas aloittaa kitaroinnin. Vaikka hän saa isäntänsä ”kiinni” myöhemmissä pätkissä, tämä mittely meni kyllä nyt selvästi Anssille.

No niin, se oli sitten siinä. Bändi kumartaa ja Anssi kättelee vielä porukat etuaidan yli ennen kuin järkkärit vetävät verhot kiinni. Bändi, joka on ehtinyt jo piipahtaa bäkkärin puolella, on jo ilmestynyt lavalle keräämään kamojaan. Siirrymme siis seisomaan lavan sivulle, ja kohta olemmekin roudauksen tiellä pahemmin kuin koskaan ennen! Ehdimme vielä vaihtaa pari sanaa hyttejään kohti poistuvien muusikoiden kanssa ennen kuin valumme käytävälle ja istumme ensimmäiseen löytämäämme rauhalliseen baarin nurkkaan purkamaan keikkaa keskenämme, pohtimaan seuraavan risteilypäivän ohjelmaa ja laskemaan päiviä seuraavalle keikalle, sillä Anssin Iholla-soolokiertue nimittäin alkaa oikeastaan heti, kun tämä laiva on palannut Helsinkiin. Mutta sitä ennen kaivetaan vielä pelikortit esille ja läiskitään ainakin yksi kierros Hullunkurisia bändejä!

Settilista

Milla
Kaksi sisarta
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Levoton tyttö
Ilves
Jennifer Aniston
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Musta tuntuu multa
Nostalgiaa
1972

Nummela
Mikan faijan BMW

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.