Keikkarapsa: Police Line – Do Not Cross

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo la 11.5.2019 Ned Kelly’s, Nummela

Anssi Kelan Iholla-soolokiertueella on etappi Nummelassa. Se on pääkaupunkiseutua lähinnä oleva keikka, joten sinne on senkin takia päästävä, ja lisäksi se on nimenomaan Nummelassa. Kun Nummelan mies esiintyy ensimmäisen soololevynsä ja ison hittibiisinsä nimikkopaikkakunalla ja entisillä kotinurkillaan, keikalle tosiaan mennään, satoi tai paistoi. Nakitetaan paikallinen luottohenkilö hankkimaan lippuja porukoille ja aletaan henkisesti valmistautua tähän tärkeään tapahtumaan.

Itse keikkapäivänä sitten palaillaan silmät ristissä edellisen yön keikalta Turusta, yritetään saada Nummelaan matkaavan autokunnan aikataulut jotenkin sovitettua yhteen, raapustetaan kasaan edellisen illan keikkarapsa (ja tunnetaan hyvin huonoa omatuntoa yhdestä keskeneräisestä toisen artistin rapsasta), hankitaan kirvelevä palovamma käsivarteen ja lähtökiireissä päätetään vielä piirtää yksi toivekyltti sen sijaan, että tehtäisiin jotain järkevää. Mutku inspiraatio iski ihan pyytämättä ja yllättäen.

Lopulta auto on liikkeellä, kaikki tyypit saadaan kerättyä sen täytteeksi ja sateesta huolimatta niiden järjettömien liikenneympyröiden taakse kätketty Nummelan keskusta ja vanha tuttu Ned Kelly’s löytyvät. Auto parkkiin kaupan taakse kuten aina ennenkin, ja siirrymme tien yli kohteeseen. Lukemattomat peilipallot koristavat kattoa kuten aina ennenkin, lattia on tahmea kuten aina ennenkin ja tyttöjen vessan kynnys kaataa ihmisiä kuten aina ennenkin. Järkytykseksemme huomaamme että aiemminkin niin pieni lava on kutistunut entisestään, ja sen ja ikkunaseinän väliin on jätetty entistä vaarallisempi ansa artistille, joka saattaa erehtyä liikkumaan tuolla ruokapöydän kokoisella pikimustalla korokkeella.

Noh, laitetaan joka tapauksessa leiri juuri tähän lavan eteen. Osa istuu lavan sivussa olevalle pöydälle, jonka pinta on tahmea. Loput istuvat lavan reunalle, kunhan ensin varovasti siirrämme syrjään mikrofonitelinettä. Yllättäen senkin varsi on tahmea. Kohta aivan lavan edustalle tuodaan rivi tuoleja ja meidät komennetaan niiden muodostaman kehän ulkopuolelle. Tuolit yhdistetään mustakeltaisella poliisin varoitusnauhalla, jotta artistilla olisi lavan ympärillä edes hieman ilmatilaa. Ihan ok järjestely, sillä nyt voimme käyttää tuoleja laskutasoina ja niiden selkänojiin voi nojata. Koristelemme odotellessamme nauhan Anssinpuoleisen kokokeltaisen pinnan biisitoiveilla. Se puoli nauhaa on tahmea. Tässä vaiheessa huomaamme, että koko seurueemme keikkaliput ovat tietenkin kadoksissa (niiden piti odotella meitä paikan päällä), mutta homma onneksi hoituu riittävällä selittelyllä.

Keikan alku lähestyy ja yleisö tiivistyy lavan eteen. Edessämme olevilla tuoleilla on kasseja, juomia, toivekylttejä ja yksi pikkuilves. Olemme aiempien Ned Kellyn keikkojen perusteella muistaneet varata Anssillekin pari lasia vettä, mutta kerrankin myös henkilökunta muistaa toimittaa artistille vesilasin lavan sivulla olevalle pöydälle. Kohta yleisön kohinasta päätelleen Anssi on lähestymässä lavaa ja siinä hän tuleekin, mutta mustakeltainen poliisinauha pysäyttää hänen etenemisensä hetkeä ennen kohdetta. Onneksi Anssi on hoikka poika ja mahtuu jotenkin luikertelemaan pöydän ja seinän välistä lavalle.

Uppoan uudelleen taas samaan kaipuuseen, kun ne sisarukset saavat taas olla keikan ensimmäisen biisin aiheena. Aloituskappaleen jälkeen Anssi kysyy toiveita sanottuaan ensin, että eräs tietty biisi tulee tällä keikalla ihan varmasti, toivokaa siis mitä hyvänsä muuta mutta ei sitä, ja kuuluva ääni yleisöstä karjaisee ILVES! Meistä jää vain jäljet lumeen ja samoin jää niistä edesmenneistä muusikoista, jotka Anssi listaa biisin lopuksi. Yleisöstä ehdotetaan tällä kertaa Reijo Taipaletta joukon jatkoksi mutta Reijo kyllä kuoli aivan luonnollisesti, se ei ollut itsemurha kuten niillä muusikoilla, joiden elämän päättymistä tämä biisi pistää pohtimaan.

Ilvestä seuraa toivehuutojen myrsky, josta Anssi poimii esitettäviksi tarinan, jossa karaokeilta tiistaisin onkin Ned Kellyssä. Sydämet toimivat rytmikkäiden taputusten myötä, joiden jälkeen Anssi esittelee oman pulssinsa tahtia keikan aikana. Ned Kellyssä on hyvin kuuma ja melkoisen huono ilma, ja näiden biisien jälkeen Anssi kaipaa jo juotavaa. Henkilökunnan toimittamat lasit sivupöydällä ovat aivan liian kaukana niitä kohti kurkottelevasta kitaristista, joten meidän baaritiskiltä tätä varten noutamamme vesi tulee kuin tuleekin tarpeeseen.

Seuraavan toivehuutohetken aikana nostan esille tuoreen toivekyltin, ja Anssi hyväksyy sen yhdeksi seuraavista kolmesta kappaleesta. Kun Mikan faijan BMW on taas kerran rullannut haikean reissunsa loppuun, lähdemme kuuntelemaan, kuinka se yläkerran ihana rouva soittaa selloaan. Juuri kun kyseisen asunnon edellinen asukas, se Jokimaa, joutuu taas linnaan, kuuluu kovaääninen TWANG! ja mustan Martinin G-kieli repsottaa nyt katkenneena. Kappale taukoaa siihen, Anssi komentaa porukat baaritiskille lisää juomia hankkimaan samalla kun hän ryhtyy kielenvaihtohommiin.

Tämän viikon muilla soolokeikoilla Anssilla on ollut aina mukana varakitara, eikä yksikään kieli ole katkennut. Tänään varakitaraa ei ole, joten on luonnollista, että ainoa mukana oleva kitara alkaa temppuilla. Anssi soittaa aika rankalla kädellä, joten yksi kielisetti ei kestä hänellä kovin kauan. Olisi ehkä kannattanut vaihtaa kielet ennen tänne tuloa? Toisaalta, on jotenkin kodikasta katsella lavalla tuossa edessämme kyyristelevää miestä, joka kaivelee laukustaan oikeita varusteita. Valaisemme työtä kännyköillämme, sillä lavan tasolla on hämärää, lava on musta, varustelaukku on musta ja luonnollisesti pääosa tarvittavista työkaluistakin on mustia.

Kun kieli on paikoillaan ja kitara taas vireessä, biisi jatkuu juuri siitä, mihin se katkesikin, eli seuraavaksi katselemme kattoon pohtien, mitä rouva Ruususella mahtaa olla päällä. Biisin lopuksi se alakerran outo hyypiö pohtii, minne hänen kannattaisi viedä ihastuksensa etelän lomalle. Fuengirola on liian kallis, Pärnu on liian kallis, samoin kuin Hanko. Joten sopivin paikka on tietenkin Myllylampi! Paikalliset repeävät nyt huolella ulkopaikkakuntalaisten ihmetellessä huuli pyörenä, mutta onhan nyt Myllylammen luksusluokan lomakeitaan maine toki kiirinyt peräti Espooseenkin asti! Siellä on ainakin parkkipaikka, sameavetinen uimaranta ja öö… taitaapa peräti olla kioski. Ja se on luonnollisestikin hieman etelään Nummelasta.

Millaa on toivottu, ja Anssi kysyy, onko paikalla yhtään Millaa. Ei taida olla, mutta yksi Millan äiti on, joten hänen kauttaan lähetetään nyt Millalle viesti, että hänen ei oikeasti tarvitse muuttua. Koska tämä on vauhdikkaampi biisi, soitto lähtee myös vauhdilla ja TWANG! Siinä meni D-kieli. Okei, kännyjen valot päälle taas, sillä saamme seurata taas kielenvaihto-operaatiota. Milla keskeytyi jo ensimmäisen säkeistön aikana, joten Anssi käynnistää sen kohta uudelleen aivan alusta. Keikkapaikka alkaa tässä vaiheessa kuumentua niin, että me otamme käyttämättömät toivekyltit käsiimme ja alamme löyhytellä niilä kohti lavalla hikoilevaa artistia.

Puistossa menee iloisen yhteislaulun merkeissä, sillä täällä Nummelassa luonnollisestikin hallitaan paikkakunnan oman tähden sanoitukset mainiosti. Sen jälkeen tulee illan ehkä kovin yllätys, kun Anssi uskaltautuu kokeilemaan, mahtaako hän muistaa Kaveria ei jätetä -biisin sanat. Hyvinhän ne muistuvat mieleen, ja nyt on aika itkeä ja nauraa sen myötä. Nyt keikka jatkuu tutummalla materiaalilla (Levoton, Karhu, 1972, Petri R) kunnes Anssi ottaa kopin seuraavasta rajummasta toiveesta: Harhaa! Liu’umme yhdessä pois kauniimpaan maailmaan, vaikka tämän biisin kaikki kolme tarinaa ovat masentavia palasia onnettomien ihmisten elämästä.

Nyt keikka on edennyt siihen vaiheeseen, että vuorossa on se biisi, jonka Anssi lupasi varmasti tulevan tällä keikalla. Nummelan oma kansallishymni, joka ei missään kuulosta niin hienolta kuin täällä harjun juurella. Täällä Ned Kellyssä kävelemme yhdessä ensin Kauniaisten kaduilla ja hölmöilemme fillareiden kanssa, sitten muutamme porukalla Vihdin kirkonkylälle, jossa saamme uusia kavereita ja temppuilemme leikkipuistossa ja kakkostien ylittävän sillan kaiteella. Lopuksi olemme kaikki täällä Nummelassa, jossa otamme koiran mukaamme ja kiipeämme tuonne harjulle katselemaan juuri tänne päin, jossa nyt olemme. Anssin hymyillen ja lempeästi yleisöään katsellen lausuma ”Taidan kuulua tänne” saa silmäkulmat kostumaan.

Encoretauolla äänestetään keikan jatkumisesta, ja hämmentävää kyllä vaihtoehto B. eli mitä jos soitettaisiin vielä pari biisiä voittaa huutoäänestyksen äärimmäisen niukasti. Hyvä, että ei tarvinnut turvautua suljettuun lippuäänestykseen tai valitsijamiesvaaliin. Nostalgiaa saa paikkansa encoreista kuten monesti ennenkin, sanoin 2080-luvulla, jossa Anssi ilahduttaa yleisöä kertomalla, että se on varastettu Lohjalta. Hähää, siitäs saitte lohjalaiset! Yleisöstä toivotaan vielä yhtä biisiä, ja koska keikat Nummelassa ovat aina parasta aikaa, saamme iloita juuri tästä tiskaamista ja imurointia dissaavasta kappaleesta keikan päätteeksi. Sen aikana Anssi kohtelee kitaraansa sen verran rajusti, että TWANG! A-kieli luopuu leikistä ja tämä varmistaa sen, että keikka ei jatku enää.

Huh, kolmen katkenneen kielen keikka taas Nummelassa! Eikä Anssi varmaan ensi kerrallakaan muista ottaa varakitaraa mukaan tänne, tai vaihtaa kieliä ennen keikkaa. Eikä kannatakaan, Nummelan Ned Kellyssä keikkojen kuuluukin mennä juuri näin. Tänne harjun juurelle tullaan jatkossakin kokemaan juuri tällainen hikinen keikka, jossa on vauhtia, vaarallisia tilanteita (Anssi onneksi meinasi pudota lavan taakse vain kerran keikan aikana), hilpeää paikallisväriä ja erinomainen yleisö.

Settilista

Kaksi sisarta
Ilves
Jennifer Aniston
Miten sydämet toimii?
Mikan faijan BMW
Rva Ruusunen (G-kieli poikki)
Milla (D-kieli poikki)
Puistossa
Kaveria ei jätetä
Levoton tyttö
Karhun elämää
1972
Petri Ruusunen
Harhaa
Nummela

Nostalgiaa
2080-luvulla (Sanni cover)
Parasta aikaa (A-kieli poikki)