Keikkarapsa: Ja mä aion elää sen

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 12.6.2020 Suvilahti Summer, Helsinki

Alkukeväästä eli maaliskuun alkupuolella yllättänyt pitkä, kuiva kausi alkoi Anssi Kelan kevätkiertueen toisena keikkapäivänä 12.3., jolloin saimme kuulla, että kaikki isommat tapahtumat on suositeltu toistaiseksi lopetettaviksi koronaviruksen takia. Tuo nimenomainen keikka vielä pidettiin, mutta jo ennen keikkaa oli tiedossa, että moni artisti on alkanut perua keikkojaan ja niinhän se kävi, että vaikka seuraavana viikonloppuna joitain muiden artistien keikkoja vielä oli, Anssi perui kaikki tämän päivän jälkeen ilmoitetut kevään keikkansa ja sitten elämä seisahtui totaalisesti. Noh, tulihan sitä käytyä töissä melkein normaalisti ja ulkoiltua enemmän kuin tavallisesti, mutta kun keikoilla käynti on ollut iso osa elämää jo pitkään, olihan tämä nyt outoa.

Yllättäen heti kesän alkaessa aiemmin suositeltuja rajoitteita purettiinkin, ja jo 1.6. lähtien oikeita keikkoja alkoi taas olla. Heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä olin käynyt yhdellä keikalla (Tuure Kilpeläinen), mutta nyt alettiin jo kuulostella, saavatko nämä vapautukset erään mustapukuisen miehen kaivautumaan ulos kellaristaan ja näyttäytymään rahvaalle. No toki, ei kulunut kuin päivä tai pari ennen kuin oli tiedossa, että Suvilahti pistää pystyyn kunnon kesäkeikkasarjan (ulkona ja turvavälein, tietenkin) ja Anssi Kela bändeineen on sarjan toinen esiintyjä. No nyt!

Koska paikalla ollaan pöytäkunnittain, keräsimme kiireellä yhden pöytäkunnan ja kun lippujenostohetkellä kävi ilmi, että meidän seurueemme kokoiselle porukalle on paikkoja vain jossain puolivälissä laajaa hiekkakenttää, järjestäydyimme kohta uudelleen ja koska keikkalippukeijut levittivät oikeanlaista taikapölyä juuri oikealla hetkellä, kohta meillä olikin hallussamme pari eturivien pöytää, jotka jostain syystä eivät olleet myynnissä vielä muutamaa minuuttia aikaisemmin. Uskomaton tuuri pelasti tälläkin kertaa. Virtuaalihaleja!

Keikallehan ei saa lähteä kuin ihan terveenä, koska täällä edelleen tekee pahojaan se yksi, jonka nimeä ei tule mainita. Ja kääk, ei voi olla totta, keikkahan on tänä iltana, ja nyt töissä ollessa tajuan, että vatsa on ihan sekaisin. Sehän on ensimmäinen oire. Pää alkaa myös olla ihan sekaisin, ei hyvä. Makuaistin menetys on myös ratkaiseva oire, ja nyt iltapäivän raahustaessa eteenpäin huomaan, että duuni ei kyllä maistu enää yhtään. Ihan varmasti koronan oireet. Eikun hetkinen, olivatko nämä nyt sittenkin keikkakuumeen oireet? Pikainen kysely kavereilta että miltä keikkakuume taas tuntuikaan, ja sieltä onneksi tulee varmistus taudin laadusta. No oho, eipä tällaisia tuntemuksia olekaan ollut hetkeen!

Keräämme kaikki kolme pöytäkuntaamme kasaan keikka-alueen ulkopuolella ja kun olemme kaikki paikalla, siirrymme kohti pöytiämme. Alue näyttää hurjan laajalta, joten tässä tulee heti kesäfestarifiilis. Ilmakin on aivan täydellinen. Vihreällä matolla on merkitty kunkin pöytäkunnan oma alue, jolta ei saa poistua kuin juomaa hakemaan ja vessaan, mutta näillä reissuilla voi sopivasti eksyä omaan pöytään palatessaan, kun näkee tuttujaan muissa pöydissä ja aidan takana. Tai lavalla. Kun Antti ilmestyy lavalle ennen keikkaa lämmittämään bassonsa kieliä ja Ville käy tsekkaamassa rumpusettinsä, huudamme tervehdyksemme myös heille. Antti hymyilee leveästi ja Ville heilauttaa kättään. Onkohan heillä ollut ikävä yleisöä?

Ja nyt se alkaa! Saara kiirehtii kohti omaa soittopistettään ja Antti seuraa häntä nostaen basson kaulaansa. Lavan toisella reunalla Ville on siirtynyt rumpujensa taakse Mikon valitessa oikeaa kitaraa telineestään (kyllä, Mikko Kosonen on tällä keikalla kitaristina Tuomas Wäinölän tilalla). Ja tuolta tulee Anssi! Pakenen kylmää maailmaa, tahdon lähteä tanssimaan! Etupöydissä seistään jo ja tanssitaan, eikä tässä mihinkään paeta vaan siirrytään suoraan takaisin maailmaan, joka oli olemassa joskus kuukausia sitten. Se sama kiertue, joka melkein ehti silloin alkaa, jatkuu nyt saumattomasti tässä ja nyt. Nyt ei tarvitse enää muistella ikuisuuden kestänyttä marraskuuta ja huhtikuussa iskenyttä talvea, sillä nyt on kesä, kesäfestarit ja kaikki on taas kuten kuuluukin.

Jossain toisessa puistossa ilta kuulemma viilenee, mutta täällä on mukavan lämmin. Pelkässä teepaidassa tarkenee hyvin, kun nopeasti sisustamme vihreää ruutuamme tarjoamaan enemmän tilaa tanssimiselle ja seuraavaksi myös bumerangin heittämiselle. Lavalla pyörii tuttu härdelli Anssin sinkoillessa sen reunasta toiseen ja kurkotellessa kohti yleisöä. Antti ja Mikko eivät pysy omissa nurkissaan, vaan seikkailevat vuorotellen Anssin selän takaa toistensa lavapuoliskoille tuijottelemaan toisiaan ja palaavat sitten taas omien laulumikkiensä luokse. Kun Anssi ryssii totaalisesti Petri Ruususen sanoitukset (”tätä me ei treenattu, sillä tämähän me osataan”), Antti käy lohduttavasti taputtamassa lavan pintaan kumartuneen bändinjohtajan päätä. Eturivistä kyllä karjutaan oikeita sanoja, mutta eiväthän ne täältä asti kanna korvamonitoreja käyttävän Anssin kuuluville.

Karhusaaren aikana lokit todella lentävät kiemuroitaan hyvinkin alhaalla etsien pöytiin jääneitä ruuanmuruja. Keikkapaikalta merelle, tai oikeastaan lähimpään satama-altaaseen on vain pari sataa metriä, mutta täältä ei näe, onko siellä ehkä rahtilaivoja parhaillaan. Asutus on valtaamassa nämä rannat ja isot rahtialukset ovat pääosin siirtyneet muihin satamiin näiltä nurkilta. Kivaa tiluttelua tässä kappaleen outrossa. Hyppy sumuun! Nyt on kyllä niin kirkasta kuin vain voi olla, mutta silti tämän kappaleen sanoitukseen voi eläytyä kesälläkin. Kovan onnen lapsi tämä Matti Nykänen, kun hänen elämänsä meni kuten meni ja sitten vielä hänestä kertova biisi on joutunut odottelemaan live-esityksiään aina tänne kesään asti. Tai no soihan se muutaman kerran silloin ennen karanteeniaikaa, mutta harva ehti sen silloin kuulla. Ponnistaa nokalta ja putoaa harmaaseen…

Lavan koko takaseinä on valtava screeni, joka toistaa keikan tapahtumia, sillä eiväthän ne muuten näkyisi takapöytiin saakka. Tästä edestäkin tulee katseltua screenille monta kertaa keikan aikana, sillä kameramiehet ja ohjaaja ovat taitavia ja osaavat poimia lavalta olennaisia ja kiinnostavia kohtia kuten kitaristien sormia soolojen aikana tai Antin ilmeitä, kun hän irvistää jollekin Anssin unohtamalle sanalle (mutta ei keikalla Petrin lisäksi ollut mitään muita pahempia sotkuja). Myös takarivin Saara ja Ville näkyvät mukavan usein screenillä.

Levyhylly pelastaa sopivan rankoin sävelin tänään, ja se on saanut pelastaa monta kertaa tässä sitten viime keikkojen, kun tutut kappaleet ovat tuoneet hyviä muistoja mieleen. Ilvestä levyhyllykään ei pelastanut, vaan se kaveri loikkaa taas kerran parvekkeelta fanien rakkaudesta huolimatta. Gibson Firebird saa tänään esittää kuolleen miehen kitaraa, joka siis oikeasti oli akustinen kitara, ja seuraavaksi Anssi vaihtaakin sähkökitaransa mustaan akustiseen Martiniin Millan ajaksi. Jossain keskipöydissä on selvästi yksi Milla, joka iloitsee hänelle osoitetusta kappaleesta eikä varmaankaan aio muuttua.

Bändi poistuu nyt lavalta jättäen Anssin sinne yksin kertomaan neljästä kaveruksesta, vanhasta Bemarista ja eräästä ajelusta, jonka jälkeen mikään ei ollut enää kohdallaan. Suvilahti, onko teillä tänä iltana kaikki kohdallaan? OOON! On ok rakastaa yhtä sisarusta tai vaikka kolmea sisarusta yhtä aikaa, mutta kahden kohdalla on ongelmia, joista nyt kuulemme. Kappaleen alun aikana bändi palaa vähitellen takaisin paikoilleen ja liittyy tarinaan mukaan parin ensimmäisen säkeistön jälkeen.

Miten sydämet toimii? Näin, olemme kädet ylhäällä valmiina taputtamaan ja tanssimaan, mutta bändi vetääkin ensimmäisen kertosäkeen lähes ilman säestystä moniäänisesti laulaen. Oho, olipa erilaista! Vasta seuraavissa kertosäkeissä mennään totutun kaavan mukaan ja meidän koreografiamme sopii kappaleeseen. Sydämenlyönnit, tulevathan sydämenlyönnit? Jee, tulivathan ne! Anssi pitää yleisöä varpaillaan näissä biisien erilaisissa versioissa, kun ei koskaan voi varmuudelta tietää, mikä versio mistäkin kappaleesta keikalla kuullaan. Oikein hyvä!

Tangerista Helsinkiin lähtee seuraava tarina, ja jopa lähtee raskaalla poljennolla! Jonkun kitaristin levyhyllystä taitaa löytyä Crazy Horsea, epäilen. Ja huh, jo on eläytymistä tarinan lopun käänteissä! Mikko vielä jatkaa tätä biisiä, kun Anssi käy vaihtamassa kitaraa ja käynnistää kohta tutun riffin Mikon soiton päälle. Kitaristit katsovat hetken toisiaan ja kun Mikko vaihtaa mukaan uuteen kappaleeseen, pääsemme yhdessä luettelemaan ammatteja, juhlimaan lakkiaispäivää ja lennättämään vaatteita ilmassa. No nyt tanssitaan takapöydissäkin ja Anssi laulattaa yleisöä. Ei se yhteislaulu ehkä lavalle asti oikein kanna, mutta meidän pöytäämme kyllä kuulee, kuinka takanakin lauletaan kovaa. Piruetit pyörivät lavalla, Antti putoaa polvilleen ja Anssi rojahtaa kanveesiin asti. Mikko elvyttää laulusolistia vedellä Antin räiskytellessä kyseistä eliksiiriä ympäriinsä. Kohta pitkätukkainen sankarimme selviää taas pystyyn, purskauttaa geysirin suustaan ja jatkaa biisiä.

Oli kiva nähdä, kiitos ja bändi poistuu lavalta. Ei onneksi kovin kauas, sillä encore on tiedossa ja sallittu soittoaika on jo lopuillaan. Olemme nyt kaikki yhdessä levottomia Anssin luvalla, vaikka pysyttelemme edelleen kukin pöytäkunta omalla matollaan. Järkkärit ovat käyneet saattamassa keikan aikana pari satunnaista eteen pyrkijää kauniisti takaisin paikoilleen. Lähdemme vielä kauniissa kesäillassa Nummelanharjulle, vaikka Anssin esittelemä katukyltti taitaa tänään osoittaa lähinnä Mustikkamaan suuntaan. Kaunis ilta päättyy tunnelmalliseen oo-oo-oo-kuoroon ja sähköt pysyvät päällä koko esityksen ajan, vaikka Anssi hiukan pelkää niiden katkomista, sillä hänen keikkansa menee kymmenisen minuuttia yliajalle.

Yhteinen tuttu kumarrus, jonka päätteeksi Anssi toteaa, että nyt turvavälit taisivat unohtua – ja se on hyvä, koska tältä normaalin keikan kuuluu näyttää ja bändin sopii olla kuin yhtä perhettä. Lava tyhjenee ja me jäämme seisomaan lämpimään iltaan vielä hetkeksi. Kenelläkään ei ole suuremmin kiirettä kotiin, joten haemme vielä yhdet juomat ja käymme kaikki yhteiseen pöytään. Neljän hengen pöytä pitkine penkkeineen vetää kevyesti kahdeksankin henkeä, näköjään. Valtaosa muusta yleisöstä poistuu vähitellen, mutta meillä ei ole vielä kiire ja kohta kuulemme, että Anssi palaa vielä lavalle valokuvia varten. Seuraavan puoli tuntia tai pidempäänkin hengailemme järjettömän onnellisina korkean lavan edustalla epämääräisinä ryhminä, otamme valokuvia, huutelemme muusikoille hölmöyksiä ja häiritsemme roudausta niin hyvin kuin se täältä maasta käsin vain onnistuu. Järkkärit antavat meidän olla. Lopulta lähdemme kotimatkalle, myöhästymme metrosta ja ajamme oikean pysäkin ohi keikkaa puidessamme, mutta kaikki se kuuluu asiaan. Elämä jatkuu. Kaikki on taas kohdallaan. Vessapaperi ei loppunut. Tästä se pitkä, kuuma kesä alkaa.

Settilista

Karhun elämää
Puistossa
Bumerangi
Petri Ruusunen
Karhusaari
Hyppy sumuun
Levyhylly pelastaa
Ilves
Kuolleen miehen kitara
Milla
Mikan faijan BMW (soolo)
Kaksi sisarta
Miten sydämet toimii?
Laulu petetyille
1972

Levoton tyttö
Nummela

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.