Keikkarapsa: Kuka pyytää mua tulemaan Kaivariin?

Anssi Kela soolo pe 31.7.2020 Café Ursula, Helsinki

Tässä loppukesällä näitä soolokeikkoja on tippunut tiuhaan tahtiin tänne pääkaupunkiseudun tuntumaan, ja nyt on tarjolla ihan ilmainen keikka Kaivopuiston perinteisessä Café Ursulassa kaupungin upeimpien merimaisemien äärellä. Töistä lähtiessä päätän pitkästä aikaa piipahtaa levykaupassa, ja vaikka mutka ei ole iso, saavun rantakahvilaan vasta, kun pääosa muusta tutusta jengistä on jo siellä. Minulle on onneksi pidetty paikkaa. Pari kaveria on vielä tulossa kunhan kerkiävät, joten heillekin katsotaan vielä paikat, ja sitten keskitymme sapuskoihimme, juomiimme ja yleiseen hölötykseen seuraaviksi kolmeksi tunniksi. On aivan ihana ilma, eikä tässä merta katsellessa käy aika pitkäksi.

Anssi ilmestyy paikalla ja katoaa saman tien jonnekin bäkkärille. Kohta hänen pedaalilautansa kannetaan lavalle, joka on pieni, kodikkaasti sisustettu nurkkaus ulkoterassin purjeenmuotoisen katoksen alla rakennuksen ulkoseinää vasten. Sininen taivas ja meri heijastuvat ”lavan” takana olevista ikkunoista, ja me alamme vähitellen kääntää rintamasuuntaa esiintymisnurkkausta kohti, ja nostamme pöytämme hieman kauemmas lavasta.

Kaksi sisarta on näiden soolokeikkojen tuttu aloituskappale. Kun Anssi on hoidellut sen loppuun asti, hän tervehtii yleisöä ja pyytää biisitoiveita. Useampi ääni meidän pöytäkunnastamme huutaa heti kappaletta Mies ja meri. Vaikka olimme keskustelleet aivan muista toivekappaleista ennen keikkaa, Anssi on juuri ehtinyt todeta, kuinka olemme nyt täällä meren äärellä ja useammallakin meistä on selvästi syttynyt aivan sama lamppu jossain mietintämyssyjemme uumenissa.

Yleisön joukosta huudellaan muutakin, ja Anssi poimii ensimmäiseksi toteutettavaksi toiveeksi Ilveksen, joka mukavasti saakin soida nykyään jokaisella akustisella keikallakin. Se sopii niin hyvin esitettäväksi tällä trubaduurikokoonpanolla eli mies ja kitara. Seuraavaksi hän kerää rohkeutensa ja tarttuu toiveeseen Mies ja meri, koska nyt tosiaan ollaan meren rannalla. Anssi epäilee, että ei ehkä muista, miten se menee, koska ei ole sitä hetkeen esittänyt, mutta hyvinhän tuo lähtee. Matkan varrella tulee sitten pieniä kupruja sen verran, että Anssi päättää kappaleen riveihin ”Ja miltä se tuntuu, kun puolet sanoista unohtaa? (biisissä on oikeasti että Ja miltä se tuntuu, kun kaiken saa minkä ikinä haluaa) mutta eihän siitä nyt puolia unohtunut, muutama sana vain! Ja ei, emme todellakaan ole vaatimassa rahojamme takaisin näin ihanan esityksen jälkeen!

Äskeisen jälkeen on syytä siirtyä johonkin tuttuun ja turvalliseen kappaleeseen, kuten Millaan ja kyllä, yleisö tykkää! Seuraavat toiveet ovat Levoton tyttö ja Karhun elämää, jota tänä iltana luontevasti seuraa jostain taempaa huudettu Karhusaari. Sen alkajaisiksi Anssi kertoo vuosien takaisista ongelmistaan biisin kirjoituksessa ja siitä, kuinka hän lainasi ystävänsä Mikko Kuustosen Karhusaaren huvilassa sijaitsevaa työhuonetta kokeillakseen, lähtisikö biisin teko sujumaan uudessa ympäristössä. Ja lähtihän se, kun siirtyi työhuoneesta ulos kirjoittamaan ylös kaikkea sitä, mitä tuon saaren rantakallioilla oli nähtävillä. Anssi kertoo kyseisen saaren olevan Helsingin edustalla ja katsoo varovasti eturiviä, jonka espoolaisjaosto ilmoittaa kovaan ääneen paikan olevan Espoon puolella. Anssi sanoo, että eturivin Siri tietää, jolloin sivulta kuuluu pettynyt ääni ”Eikö olekaan Sipoon Karhusaari? Nyt meni koko biisi ihan uusiksi!” Anssi toteaa, että Suomi on täynnä Karhusaaria ja että Kuustonen puolestaan oli voihkinut sitä, että hänen oli ollut tarkoitus kirjoittaa juuri tuon niminen kappale. Noh, häneltähän tuli myöhemmin kappale nimeltä Karhupuisto, ja eikö se ole melkein sama asia? Jos Anssi ja Mikko olisivat yhteisellä keikalla, varmaan kuultaisiin kaikki heidän karhubiisinsä!

Bemaria on toivottu, ja Anssi pitää nyt pidemmän välispiikin kertoen kahdenkymmenen vuoden takaisista ajoista ja tuon biisin ilmestymisestä. Tuo aika on jo nostalgiaa, joten BMW:n erityisen komeaa versiota seuraa tietenkin tuon niminen kappale. Koska olemme Kaivopuistossa, on sopivaa kuulla puistosta kertova kappale ja heti perään sen jatko-osa, eli miltä elämä näyttää 15 vuotta sen yhden puistossa tapaamisen jälkeen. Tänä iltana näitä kahta seuraa vielä samaan tarinaan kuuluva (tai kuulumaton) hyvin blues-henkinen Rva Ruusunen. Rouva soittaa selloaan, käy kaupassa ostamassa maitotuotteita eikä onnistu kasvattamaan kamalia kersojaan tänäkään iltana, ja siitä rangaistuksena hänen suunniteltu etelän matkansa ei tänään vie Teneriffalle, Pärnuun eikä edes Hankoon, vaan Turun Caribia-kylpylähotelliin. Hou hou hou, nyt ei kyllä säästellä missään!

Se saakin aloittaa mainion rakkauslaulujen trilogian. Rouva Ärrässä on harvinaisen vinksahtanutta ja yksipuolista rakkautta ja Sydänten toiminnassa pohditaan rakkauden fysiologiaa ja sitä, mitä tehdä kun ei saakaan sitä jonka haluaisi. Älä mene pois taas on syvää ihastusta ja hellää tunnelmaa. Useamman täydellisesti sujuneen kappaleen jälkeen Jennifer Aniston (kuvaako se rakkautta tv-tähteä kohtaan?) ei meinaakaan käynnistyä. Anssi katsoo anellen eturiviin, joka esittelee erilaisia vaihtoehtoisia aloituksia kappaleelle. Tehdas siinä juu on, mutta oliko se tehtaan portit? No ei. Tehtaan piiput? Okei, sillä mennään tällä kertaa (oikeasti siinä olisi ollut ”tehtaan äänet”) ja muu kappale kyllä seuraa perässä, kun alkuun on kerran päästy.

Eiköhän nyt ole aika ottaa jotain iisimpää ja vauhdikkaampaa, joten ryhdytään luettelemaan ammatteja ja feikkaamaan ”musikaalista yleisöä”. Matkustamme saman tien aina 2080 luvulle saakka, ja kun kerran lainakappaleiden linjalle lähdettiin, Anssi päättää itse vetäistä tähän väliin toisen coverin, herkän leipomisesta kertovan balladin tamperelaiseen tapaan. Pullat pystyyn, pullat pystyyn! Ja miten se onkin jo Nummelan aika? Ja miten tuo tuttu kappale kuulostaakin niin ihanalta tässä edelleen niin lämpimässä kesäillassa meren äärellä? Miksi se onnistuu taas itkettämään, vaikka sen on kuullut suunnilleen sata kertaa livenä? Tai ehkä vähän useamminkin?

Anssi on ajatellut päättävänsä keikan tähän, mutta yleisö vaatii lisää kovaäänisesti. Jostain takaa huudetaan taas kerran kovaäänisesti Millaa, ja vaikka Anssi kertoo jo soittaneensa sen, tuo pieni porukka toivoo sitä edelleen hartaasti valtaosan yleisöstä toivoessa ihan mitä kappaletta vaan. Anssi päättää ratkaista asian huutoäänestyksellä, eli vaihtoehto 1 on mikä hyvänsä kappale paitsi Milla ja vaihtoehto 2 on Milla uudestaan. Ensimmäinen vaihtoehto saa komean huutokuoron kannatuksekseen, mutta kakkosvaihtoehdon kannattajat onnistuvat olemaan uskomattoman kovaäänisiä. Anssi huokaisee, että miksi hän menikin ehdottamaan äänestystä ja lupaa, että nyt saadaan vielä kaksi kappaletta, ensin Milla uudestaan ja sitten jotain muuta.

Milla hei, sun täytyy muuttuu… Kaverit hei, täytyykö meidän oikeastaan istua vielä? Voisimmeko me muuttaa olotilaamme jollain lailla? No toki voimme, joten siirrymme pöydästämme lavan sivulle tanssimaan paikkaan, jossa olemme mahdollisimman harvan muun katsojan tiellä – ja hekin nousevat kohta mukaan tanssimaan, turvallisen välimatkan päähän tietysti. Nyt seistessä vasta huomaa, kuinka Ursulan matalien muurien ulkopuolella rannan kävelytiellä seisoskelee melkoinen joukko katsojia seuraamassa keikkaa täällä kahvilassa istujien lisäksi. Mutta hei, kahden Millan keikka! Koska tällainen on ollut viimeksi? Joskus ennen vanhaan, silloin kun Anssilla oli paljon nykyistä vähemmän julkaistuja kappaleita, oli kahden ja kuulemma joskus jopa kolmen Millan keikkoja mutta siis oikeasti, koska viimeksi?

Ja sitten se viimeinen biisi, se joka on mitä hyvänsä muuta kuin Milla. Anssi toteaa, että tätä on jo toivottu ja että hän haluaa soittaa kappaleen, joka sopii tähän, koska tällainen lämmin kesäilta meren äärellä purjekatoksen alla on ihan parasta aikaa. No onhan tämä! Eihän näissä puitteissa voi seurata kuin juuri tällainen loistava, hyväntuulinen ja vielä jotenkin niin tunnelmallinen keikka. Jäämme vielä porukalla seisoskelemaan, haaveilemaan ja seurustelemaan, kunnes Anssi ilmestyy takaisin ulos tervehtimään yleisöä. Yksi katsojista antaa hänelle syntymäpäivälahjaksi todella komean, itse kasvattamansa kesäkurpitsan. Voiko tuon kesäisempää lahjusta ollakaan?

Vähitellen alkaa olla jo aika lähteä siirtymään hiljalleen hämärtyvän Kaivopuiston läpi kohti toista todellisuutta ja raitiovaunua, joka vie meidät metrolle. Onneksi metromatkan voi vielä käyttää keikan puimiseen ja iloitsemiseen siitä, että heti huomenna on seuraava Anssin soolokeikka!

Settilista

Kaksi sisarta
Ilves
Mies ja meri
Milla
Levoton tyttö
Karhun elämää
Karhusaari
Mikan faijan BMW
Nostalgiaa
Puistossa
Petri Ruusunen
Rva Ruusunen
Miten sydämet toimii?
Älä mene pois
Jennifer Aniston
1972
2080-luvulla (Sanni)
Matkalla Alabamaan (Popeda)
Nummela
—
Milla (uudestaan)
Parasta aikaa