Keikkarapsa: Can you help me occupy my brain?

Anssi Kela + bändi pe 6.11.2020 Tullikamarin Pakkahuone, Tampere

Keväällä oli tarkoituksena jättää hyvästit Helsingin The Circukselle, tutulle keikkapaikalle Soittakaa Paranoid! -nimisen toivebiisikeikan merkeissä, mutta se keikka peruttiin, kuten niin moni muukin, ja The Circus kuopattiin ilman tuota odotettua keikkaa. Syyskuussa sitten toinen keikkajärjestäjä poimii tuon rypistetyn ja paperikoriin paiskatun idean ja julkistaa ensin yhden, ja kohta toisenkin keikan tuolla samaisella konseptilla. Yksi Tampereella, ja toinen seuraavana päivänä Helsingissä.

Helsingin keikalle hankin lipun tietenkin aivan heti, sitä ei todellakaan jätetä väliin ja lippuhan ostetaan, vaikka keikka peruuntuisi. Ja taatusti peruuntuukin, ei nyt varmaankaan voi tulla tällaisia keikkoja mutta lippuja on silti kiva ostaa. Pikku hiljaa keikat lähenevät, eikä niitä ole peruttu. En mä nyt sentään tuonne Tampereelle silti lähde, pitkä ja pimeä ajomatka, kyllä yksi keikka riittää. Tampereelta on tylsää ajella yöllä kotiin, en minä nyt sinne. Sehän perutaan kuitenkin vielä. Eikä työviikon päätteeksi edes jaksaisi – jaa kas, ostinko juuri lipun Tampereen Paranoid-keikalle? Noh, sattuuhan sitä. Ja vielä enemmän kyllä sattuisi, jos en lähtisi sinne!

Perjantaina päästään tien päälle vielä valoisaan aikaan, ja parin minuutin ajamisen jälkeen mieleen muistuu että kas, Radio Suniltahan on luvattu Anssin haastattelua kolmelta! Äkkiä kanava auki kännykästä, ja missasimme näköjään haastattelusta vain alkuminuutit. Anssin leppoisaa jutustelua on mukava kuunnella ja nyt ei edes haittaa, että kehätie on tukossa ja Tampereen moottoritielläkin saa ihmetellä liikenteen määrää taivaan saadessa komeita punaisia ja keltaisia sävyjä ja vähitellen pimentyessä kokonaan. Haastis kuullaan pätkinä yhteensä kahden tunnin aikana, ja sitä riittää siis melkein perille asti.

Loppumatkasta tuli pidettyä yksi huoltotauko, joten saavumme Pakkahuoneelle vasta hetkeä ennen ovien ennalta ilmoitettua aukeamisaikaa eli puoli seitsemää. Jonossa on jo tuttua porukkaa, ja kohta kuulemme, että sound check jatkuu vielä ja ovet avataankin vasta seiskalta. Täällä ulkona on ihan mukavaa ja vielä erittäin hyvää seuraa, joten eipä se haittaa yhtään. Lopulta siirrymme narikan kautta sisälle ja saamme nähdä, että Pakkahuoneen ison lavan edessä on tukeva mellakka-aita sopivan kaukana lavasta, laajahko tanssilattia ja loppu lattia on katettu baaripöydin ja -tuolein. Mihinkäs tässä nyt asettuisi? Tietysti tähän basistin puolelle eli Antin edustalle etuaidalle, ja vieruskaveriin jätetään sopiva turvaväli. Tai no ainakin väli. Voi miten kivaa on pitkästä aikaa nojailla etuaitaan ja olla ihan seisomakeikalla!

Antti käy lämmittämässä bassonsa kielet, ja kuulemme samalla, että keikan alku on viivästynyt, kun pahempi laiterikko sotki sound checkin ja nyt tullaan oudommat biisit menemään lähes harjoittelematta. Oho! Noh, ihan varmasti se menee silti hyvin, sillä pääosa bändistä osaa kuitenkin pääosan näistä biiseistä ihan hyvin (ja settilistahan tiedetään ennalta, sillä keikalla soitetaan Paranoid-äänestyksen voittaneet 20 kappaletta). Mutta Anssihan osaa kaikkien sanat, eikö? Aha jaa, ei osaa. No okei, tästä on siis tulossa oikein kiinnostava ilta.

Teknikko käy laittamassa settilistat paikoilleen. Kitaristi Mikko käy kantamassa pedaalilautansa viereen kunnon läjän luntteja, ja sellaisia on Anssinkin työpisteessä. Nyt selvästi tullaan menemään vähän normaalista poikkeavalla kurssilla! Keskustelemme tästä ryhmiin kerääntyneinä, kunnes yksi meistä huikkaa, että keikan alkuun on enää minuutti! Oho, äkkiä takaisin omalle paikalle. Etuaita on tasaisesti varattuna, ja taaksemme tanssilattialle alkaa lopultakin kertyä porukkaa, joka on tähän asti istunut tiukasti pöydissään.

Pariin seuraavaan minuuttiin ei tapahdu mitään, joten ehdin aloittaa uudet jutustelut vieruskavereiden kanssa, mutta sitten silmäkulmasta näkee, että lavalla on liikehdintää. Bändi asettuu paikoilleen, Anssi tulee paikalle sinisen kitaran kanssa ja saman tien, ilman mitään sen kummempia tervehdyksiä, lähtee tiukka rokki soimaan ja mustiin pukeutunut mies huutaa tosissaan mikrofoniin ”Finished with my woman ’cause she couldn’t help me with my mind”. No oho, tämähän on kuin onkin Paranoid! Tätä tosiaan hartaasti toivottiin, mutta ei voinut luottaa että se kuullaan oikeasti tänään. Onhan Anssi siitä ennenkin vetänyt pieniä näytepaloja keikoillaan, mutta oikeastaan vain soolona, ja nyt tämä kulkee täyden bändin voimin. Todellakin osuu ja uppoaa!

Paranoid vaihtuu lennossa Millaan, ja tässä vaiheessa viimeistään katoavat kaikki kauniit ajatukset siitä, että mitäpä jos tyytyisi seisomaan tämän keikan sillai ihan nätisti vain. Nyt tukka lentää niin lavalla kuin katsomossakin! Edelleenkään ei seuraa mitään taukoa, vaan Millasta siirrytään suoraan Jennifer Anistoniin. Mikä räjähtävä aloitus tälle keikalle, Anssi ottaa heti luulot pois katsojilta! Vasta kun tämä kyseinen leidi on laskettu arkustaan juoksemaan ulos aurinkoon, Anssi pitää illan ensimmäisen spiikin. Hän kertoo keikan ideasta eli siitä, että ihmiset ovat saaneet netissä äänestää suosikkejaan Anssin koko tuotannosta, ja tällä keikalla tullaan kuulemaan 20 eniten ääniä saanutta kappaletta, sekä tuo keikan aloittanut Paranoid kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä.

Nyt on aika ottaa hieman rauhallisemmin ja miettiä parisuhdetta ja valkoisia tulppaaneita Aamun myötä. Anssi kertoo seuraavaksi tilaustyönä tehdystä biisistä, joka kertoo Matti Nykäsesta ja ajasta, jolloin perhekunnat, koululuokat ja työpaikat kokoontuivat teeveen ääreen katsomaan tärkeimpiä urheilutapahtumia yhdessä. Kuinka tulokulmaa tähän aiheeseen miettiessään hän oli muistellut Holmenkollenin sumukisaa vuodelta 1982, jolloin tämä vasta 18-vuotias jyväskyläläinen hyppäsi maailmanmestariksi ja koko kansan tuntemaksi urheilusankariksi.

Nyt seuraa jännempi hetki, sillä äänestyksessä on 20 suosituimman joukkoon noussut kappale, jota ei vielä koskaan ole esitetty livenä, Miljoona volttii. Koska treenit ennen keikkaa olivat tänään menneet vähän pieleen tekniikan hajoamisen takia, tätä ei ole ehditty käydä tarpeeksi huolella läpi, ja Anssi tarvitsee sen sanoja varten itselleen luntit. Kappale kulkee kuitenkin kunnialla alusta loppuun, vaikkakaan ei nouse ihan täydellisesti lentoon kun pieni epävarmuus kyllä kuuluu tässä esityksessä.

Bändi saa nyt poistua lavalta, jonne jäävät vain Anssi ja hänen musta akustinen Martin-kitaransa. Ensimmäinen soolobiisi on Mikan faijan BMW, joka oli Anssin soolouran ensimmäinen julkaistu kappale, ja tuosta julkaisustahan tuli hiljattain 20 vuotta täyteen. Eläydymme yhdessä tuttuun kappaleeseen, joka lopussa kohoaa melkoisiin fiiliksiin. Tämän kappaleen sooloversio on kyllä uskomattoman onnistunut ja tunteisiin käyvä. Entä mikä oli se tärkein biisi Anssin uralla ennen Bemaria? No tietenkin Karhun elämää eli se, jonka ansiosta Pekka ja Susi voitti aikoinaan rokin Suomen mestaruuden, ja nythän me olemme parhaillaan juuri tasan samassa paikassa, jossa tuon kisan finaali silloin 1993 pidettiin, eli Tampereen Pakkahuoneella! Tämä on myös ensimmäinen Anssin säveltämä kappale, joka on soinut radiossa, ja tämän kappaleen ansiosta Anssi pystyi rakentamaan koko elämänsä muusikon uran varaan. Pakenen kylmää maailmaa, tahdon lähteä tanssimaan…

Kolmaskin kappale lähtee Anssin sooloversiona, mutta koska se on Kaksi sisarta, nyt on helppo arvata, että bändi tulee sisään kappaleen aikana ja lähtee mukaan tarinaan kolmannen säkeistön alusta ja kyllä, näin se menee nytkin ja hyvin kulkee! Tämä kappale Nummela-levyltä 19 vuoden takaa soi edelleen radioissa, mutta seuraava kappale ei liene soinut siellä ikinä, vaikka onkin äänestetty tänne mukaan. Se on tuoreimmalta pitkäsoitolta ja edelliseltä salikiertueelta tuttu Sä et tiennyt, ja Saara ja Anssi laulavat sen ihanasti taas kerran duettona. Antti vahvistaa rakkauden syvintä olemusta bassosoolollaan.

Illan insuliiniannos on syytä ottaa ennen makean ihanaista ÄMPiä eli kappaletta nimeltä Älä mene pois, joka on taatusti lähellä kärkeä aivan kaikissa Anssin biisien suosiota mittaavissa äänestyksissä. Sen jälkeen lähtee läpituttu intro, jota saa tuttuudestaan huolimatta hetken ihmetellä, sillä Puistossa on ollut viime vuosina ollut sovitettuna useampaankin eri kuosiin, mutta tänään Anssi on päättänyt esittää sen versiona, joka on hyvin lähellä alkuperäistä Nummela-levyn versiota. Antin vahvat bassokuviot pääsevät yllättämään kappaleen hiljaisemmissa kohdissa, mutta eivätkö ne jotenkin tähän suuntaan mene levylläkin?

Sydämet toimivat hienosti tänäkin iltana, kun bändi näyttää ekassa kertsissä taas vähän stemmalaulun mallia ja yleisö taputtaa parhaansa mukaan sydämenlyöntejä oikeassa paikassa. Seuraavaksi siirrytään koirapuistoon, ja Antin bassokuvio kantaa kappaletta kun ”Sä näytät henkeä salpaavalta”. Kiihkeän tarinan päätteeksi miehet vielä uhittelevat toisilleen kitaroillaan. Kappaleen jälkeen Anssi toteaa, että nyt siirrytäänkin tunnelmasta ihan toiseen, ja settilistaa tarvinnee parista kohdasta miettiä uudestaan seuraavan päivän Helsingin keikalle, sillä nyt seuraa Piirrä minuun tie. No ihan ok tämäkin järjestys on, sillä siellä koirapuistossahan jaeltiin yhteystietoja ja nyt on sitten selvästi soitettu siihen numeroon ja päästy tähän pisteeseen. Tänään tämä stoori menee juuri näin, ei voi mitään. Keikkakaveri piirtää tämän aikana rakastavasti käteeni tietä sormillaan. Piirrän hänen käteensä vastaavan, mutta minullapas on musta tussikynä.

Poptähti Ilveksen surullisesti päättyvä tarina on vuorossa. Vai mitä musiikin lajia Ilves lienee edustanut? Oliko hän vanhan koulun rokkari vai peräti iskelmää? Olisiko hän hiphoppari vaiko tuottaja Aviciin tapaan? Aviciistahan tuli julman sattuman kautta aika lailla Ilveksen ruumiillistuma silloin kappaleen ilmestyessä. Tätä ei tänään ehdi kovin pitkään pohtia, sillä nyt aletaan muistella sitä, kun mentiin kirjastoon ja kohta sen jälkeen mopolla Kuopioon, eli nyt tanssijalka saa taas vipattaa ja tukka heilua! Onhan Nostalgiassakin todellisuudessa hienoa tarinaa, mutta ei sillä aina niin väliä, tämän kappaleen voi bändikeikalla ottaa aika lailla ”Aivot narikkaan ja bailataan!” -biisinä. Ja niinhän se menee nytkin. Ensimmäistä kertaa tämän illan aikana happi alkaa tosissaan loppua kasvomaskin kanssa.

Nostalgiaa pistää lavallakin ison pyörän käyntiin eturivin miesten ryntäillessä, loikkiessa ja pyöriessä, ja sen päätteeksi vielä pelleillään kitaroilla kunnes punainen Gretsch putoaa nokilleen pedaalilaudan päälle. Oho, eihän laitteisiin sattunut? Anssi tsekkaa kitaran ja muut vehkeet, ja koska ne toimivat edelleen, nyt käynnistyy 1972:n klassinen intro. Tässä vaiheessa hartioissa tuntuu jo kummalta (liian vähän keikkatreenausta näköjään?) mutta kun Kristian alkaa räkiä nuuskamälliään kattoa kohti, kädet pysyvät kyllä tiukasti ylhäällä, maskien takana huokaistaan ja yritetään vetää henkeä, ja jatketaan sitten sitkeästi mukana laulamista. Muu yleisö, joka on tähän asti pysynyt pääosin edes käsivarren mitan päässä takana metelöimässä, kaatuilemassa ja pudottelemassa tuoppejaan, singahtaa nyt turhan harvasti asettautuneen eturivin jättämiin väleihin etuaidalle kiljumaan, bilettämään ja kaatamaan pari tuoppia lisää. Mutta juuri tässä biisissä se kyllä oikeasti ikään kuin kuuluu kuvioihin, joten ei se mitään, bailataan yhdessä! Pakkahuone, onko kaikki kohdallaan? No todellakin on!

Bändi karkaa nyt lavalta, mutta koska nopealla miettimisellä muistaa ainakin pari kappaletta, jotka eivät ole vielä tulleet sovitulta settilistalta, keikan ”loppumista” ei nyt jaksa ottaa kovin vakavasti. Toki tässä voi mölistä ja taputtaa noin näön vuoksi muiden mukana, koska tässä vaiheessa kuuluu saada aikaan yleistä älämölöä, mutta nyt ei tarvitse tosissaan miettiä, saadaanko encore vai ei, koska se tulee tänä iltana aivan varmasti. No niin, siinähän se bändi jo onkin ja biisi alkaa, hetkinen, mikä tämä nyt taas olikaan… Siis juu Tanssilattialla, tietenkin! Anssia ei ihan vielä näy, mutta tuossa hän tulee ja ahaa, ohut pitkähelmainen AK-takki on vaihtunut lyhyemmäksi hapsutakiksi!

Bändi hakee hetken oikeaa rytmiä, koska tätä biisiä ei ole ikuisuuksiin soitettu livenä eikä koskaan Mikon kanssa, ja kappaleen huikea groove jää tällä kertaa osittain vain Anssin äänen ja sävelen kuljetuksen varaan. Ai jai jai (falsetissa) Jos tahdot niin näytän, kuinka taikasauvaani käytän, luen loitsun sä oot mun sä oot mun! Kun meidät on dumpattu hissiin peiliä etsimään, on aika laskea yleinen levottomuus irti tänä iltana, ja pitkän lähes keikattoman kauden jälkeen se ei tosiaan ole mikään ongelma! Keikkakunto ei ehkä ole ihan kohdillaan, mutta jotenkin tässä vielä navigoidaan tanssiliikkeiden myötä kohti settilistan loppua.

Mikä onkaan se biisi, joka sai eniten ääniä? No tietenkin se, joka saa niin usein johdattaa meidät kohti keikan loppua, joka on ollut Mun täytyy kävellä näin -elämäkertakonserttien kantavana juonena, joka on ollut monelle meistä se ensimmäinen kosketus Anssin musiikkiin. Se, joka kertoo paitsi harjulla kävelemisestä myös koko ihmiselämästä aina lapsuudesta nuoruuden koukeroiden kautta seesteisempään (ainakin hetkellisesti) aikuisuuteen. Lavalla riehuminen on tänään loppukeikasta vienyt Anssin tavaramerkistä eli puoliakustisesta Gretsch-kitarasta äänen, ja koska toista samanmerkkistä ole mahtunut kitarakärryyn mukaan, tällä kertaa Nummelan kitarakuviot hoidellaan kulmikkaalla Gibson Explorerilla. Sen ääni ei kanna kappaletta samalla tavalla mutta ei se mitään, Mikko täydentää tarinaa omalla kitarallaan ja kappaleen lopussa mennäänkin aivan eri askelmerkeillä kuin normaalisti.

Loppuspiikissään Anssi vielä muistuttaa meitä siitä, että paitsi että hänen soolouransa Pekan ja Suden hajoamisen jälkeen on nyt kestänyt 20 vuotta, myös hänen taustabändissään edelleen soittavat Antti Karisalmi bassossa ja Ville Kela rummuissa ovat olleet mukana samat 20 vuotta, aina Anssin ensimmäisestä omasta keikasta alkaen. Saara Metsbergillä koskettimissa tulee kesällä 20 vuotta täyteen, eli hän tuli silloin alkuperäisen kosketinsoittajan tilalle, ja bändin tuorein lisäys, kitaristi Mikko Kosonenkin on ollut kuvioissa jo 20 minuuttia (Mikko yrittää karata lavalta pää painuksissa). Kiitos Pakkahuone ja kiitos yleisö!

Meidän puolestamme kiitos Anssi ja bändi. Olemme heränneet porukalla eloon pitkäksi venähtäneen keikkatauon aikana, ja nyt yritämme kuivatella hikeä ja vetää henkeä ilman maskeja keikan päätyttyä samalla kun kiihkeinä keskustelemme näkemästämme. Kukaan ei malta vielä hetkeen oikein lähteä pois, vaikka osalla on vielä parin tunnin ajomatka kodin suuntaan. Tämä oli sitä eliksiiriä, jota addikti tosiaan tarvitsee säännöllisesti. Ja melkein parasta tässä kaikessa on, että iso osa meistä saa tätä samaa lääkettä heti huomenna uudestaan!

Settilista

Paranoid (Black Sabbath cover)
Milla
Jennifer Aniston
Aamu
Hyppy sumuun
Miljoona volttii
Mikan faijan BMW (soolo)
Karhun elämää (soolo)
Kaksi sisarta
Sä et tiennyt
Älä mene pois
Puistossa
Miten sydämet toimii?
Kiitos ei
Piirrä minuun tie
Ilves
Nostalgiaa
1972
—
Tanssilattialla
Levoton tyttö
Nummela