Keikkarapsa: Mä unestani taas jo herään kesätuuleen

Anssi Kela soolo ke 16.6.2021 Sisäsataman terassi, Vaasa

Tätä pahaa unta on kestänyt jo aivan liian kauan, mutta nyt lopultakin tuntuu siltä, että me heräämme unestamme kesätuuleen. Kesämieli on taas ihan vallaton, kun me kesän lapset suuntaamme kesän ensimmäiselle keikkareissulle kohti Vaasaa, Suomen aurinkoisinta kaupunkia. Vielä menomatkalla pohdimme keikan peruuntumisen mahdollisuutta, mutta kun juoksemme kohti merta, kaikki alkaa näyttää valoisalta. Aa kesän lapsi mä oon, aa villi luonteeni on, mä rakastua niin nyt haluaisin kaikkiin!

Terassilla on jo yksi isompi pöytäseurue, johon liittyy kohta pitkätukkainen mustaan nahkatakkiin pukeutunut kitarakoteloa kantava mies. Päät kääntyvät seurueessamme, mutta ei, kyllä tuo on joku muu. Samaiseen porukkaan kuuluu myös kameramiehiä ja yhdellä on pitkävartinen puomi mikrofoneineen sekä muuta äänikalustoa. Oho, täällä taitaa tapahtua jotain kiinnostavaa! Kohta yksi seurueesta lähestyy meidän pöytäkuntaamme ja pyytää meitä hetkeksi istumaan pariin muuhun pöytään ja jutustelemaan keskenämme selät kohti kameraa. Seuraavaksi kitaramies juoksee ohitsemme ja lauma kikattavia nuoria naisia juoksee hänen perässään. Jaa, tuo pitkätukka ilmeisestikin esittää Anssia, nuo nuoret esittävät meitä ja me itse esitämme normaaleja ihmisiä. Hei, eihän tämän näin pitänyt mennä? Mutta olemme näköjään siirtyneet johonkin rinnakkaistodellisuuteen, ja keikkareissuillahan tällaista ruukaa sattua ihan päntiönään. Istutaan vain tässä ja annetaan asioiden tapahtua, tämä on oikeastaan hauskaa!

Keikan alkua odotellessamme pääsemme seuraamaan muutaman muunkin kohtauksen kuvaamista, ja kuiskuttelemme keskenämme, pitäisikö meidän mennä opastamaan ”faneja” riehumaan uskottavammin lavan edustalla ja kiljahtelemaan oikeaoppisesti. Kohta pääsemme tuottamaan malliksi muutaman autenttisen kiekaisun, kun se aito pitkätukkainen mies mustine nahkatakkeineen ja kitarakoteloineen vilahtaa terassin nurkassa ennen bäkkärin puolelle katoamistaan.

Vielä muutama kaveri lisää ilmestyy paikalle, mutta saamme helposti kahdeksannenkin tuolin aseteltua pöytämme ympärille. Terassi alkaa täyttyä, ihmiset istuvat yllättävän rauhallisina kesäillassa, lokit ja tiirat lentelevät vieressä merenlahden yllä ja kuvausporukka lennättää droonia terassin yli. On pilvistä eikä niin kovin lämmintä, mutta silti paljon lämpöisempää kuin pahimmat ennusteet lupasivat. Kyllä täällä tarkenee. Kello lähestyy puolta seitsemää, ihan kohta, ihan kohta…

Anssi! Jees! Siinähän se Anssi Kela nyt on mustine Martin-kitaroineen musta nahkatakki päällään nousemassa matalalle lavalle eteemme. Rannan kävelytielläkin, terassin ulkopuolella valpastutaan, ja siellä olevat penkit ovat täynnä väkeä. Kitara kytketään Vaasan Sähkön toimittamaan virtaan (josta lavan hempeän vaaleanpunainen taustakangas meitä muistuttaa). Muutama koesointu saa ensin äänen särkymään, mutta kohta kaikki on kunnossa ja hymyilevä Anssi silmäilee yleisöään, kehaisee juuri alkanutta pitkää ja kuumaa kesää, ja käynnistää Kaksi sisarta.

Tässä on helppoa pudottautua maailmaan, jossa on aina kesä, ulkoterasseja ja keikkoja. Elävä musiikki kuljettaa mukanaan tarinoihin, ympärillä on rakkaita ystäviä ja kaikki on taas hyvin. Mä odotellut oon niin monen monta päivää. Nyt kesäkeikka on, en tunne surun häivää. Taas elämältä maistuu tää. Aa kesän lapsi mä oon, aa poissa huoleni on!

Vaasalainen yleisö toivoo hyviä biisejä mukavan laajalla skaalalla, ja Anssi toteuttaa ne sulavasti, kuin keikkataukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Mieshän muistaa harvinaisempienkin biisien sanat jotakuinkin täydellisesti! Levoton tyttö saa jo osan eturivistä nostamaan takamuksensa tuoleista hetkeksi, mutta sen jälkeen uppoudumme kuuntelemaan Laulua petetyille taas istuen. Millan jälkeen kuvausryhmästä käydään ilmoittamassa, että 1972 sopisi esittää tässä kohdassa, ja Anssi toki tottelee. Ja nyt, nyt on aika näyttää koko pöytäkunnan voimin, miten tämä faniporukka hilluu keikalla! Takanamme ja sivuillamme seisoo biisin aikana kädet ylhäällä myös suurin osa filmiporukasta ja iso osa muusta yleisöstä, mutta kaikki palaavat kiltisti istumapaikoilleen hitaampien biisien aikana.

Sut puhallan pois! Tämä biisi on ilmestynyt viimeisen julkisen keikan jälkeen, ja vaikka sitä on ilmeisestikin esitetty yksityiskeikoilla, tämä on kappaleen ensiesitys normaalilla, julkisella keikalla! Se tosiaan toimii oikein hyvin näin sooloversiona. Vain lopussa kaipaisi jonkinlaista oo-oo-oo-taustakuoroa siihen mukaan, mutta se saa nyt odottaa bändikeikkoja.

Tuota kappaletta olisi mieluusti kuunnellut heti perään uudestaan, mutta keikka etenee Ilveksen ja Sydänten kautta Karhun elämään ja jo heti alkukeikasta toivottuun Puistoon. Pidä kiinni Petri Ruusunen! Joku katsoja toivoo fiksusti saman tien Petri Ruususta, joten seuraamme lyhyen välispiikin jälkeen Peten elämän nykyvaiheita. Seuraavaksi tapaamme toisen tutun hahmon, Jennifer Anistonin, joka pääsee pitkästä aikaa juoksemaan ulos aurinkoon. Aurinko tuolla pilkahteleekin jo pilvien välistä, toteaa Anssikin biisin jälkeen.

Meidän pöydästämme toivotaan Nostalgiaa, ja sen jälkeen Anssi jo harmittavasti tapailee Nummelan introa. Ei nyt vielä, eihän, vastahan keikka alkoi ja ilta on vielä nuori! Mutta ei, nyt tosiaan saamme jo kuulla tuttua tarinaa kaduista kaupungin, huviloista ja puutarhoista ja muodostamme sen jälkeen hetkeksi yhteisen harjullakävelykuoron.

Anssi irrottaa kitaransa piuhasta, ottaa sen mukaansa ja poistuu rivakasti bäkkärille. Katselemme kaihoten perään, mutta myös muu yleisö haluaa vielä lisää ja jostain keskipöydästä lähtee liikkeelle yhteinen taputus ja huuto ”We want more”! Kädet olivat alkukeikasta yllättävän tottumattomia taputtamaan, mutta nyt taputusta on taas treenattu sopivasti, joten tätä on helppo jatkaa. Henkilökunta kurkistelee oven raosta ja siellä selvästi kerrotaan Anssille, että eivät nuo näytä nyt yhtään rauhoittuvan.

Ja tuleehan se Anssi sieltä takaisin! Hän kytkee taas kitaransa ja sanoo, että no jos vielä yksi biisi, ja kun omat jo loppuivat (No eikä loppuneet!), niin hänpä esittää lainakappaleen, joka jo tuntuu melkein omalta, ja se on tietysti Sannin 2080-luvulla. Yhteislaulu on kuuluvaa, ja kappaleen nimeä karjutaan antaumuksella kädet taivasta kohden suunnilleen oikeissa kohdissa! Sen jälkeen Anssi kertoo, kuinka se on kuulunut hänen settilistoihinsa hänen edellisestä Vain elämää -kaudestaan (2015) alkaen, ja kuinka pari viikkoa sitten kuvatulla uudella VE-kaudella taitaa taas löytyä jotain, jonka hän tulee poimimaan ohjelmistoonsa. Ja ei, hän ei voi kertoa siitä nyt yhtään enempää, on sellainen sopimus. Ja jaa, miksi hän tässä edelleen seisoo ja juttelee, vaikka encoressa piti olla vain yksi kappale? Kai sitä sitten täytyy vielä yksi soittaa, ja nyt tulee Popedaa. Hei tyttö, olen matkalla Alabamaan, mennään yhdessä leipomoon!

Anssi katoaa taas bäkkärille, ja nyt yleisö selvästi sallii sen ilman vastalauseita. Istumme alas, katsomme toisiimme ja jokaisen kasvoilla paistaa sama autuas hymy. Tässä me taas olemme, ja näin tämän kuuluukin olla. Kesäinen ilta, parasta seuraa ja loistavaa musiikkia! Olemme saaneet takaisin jotain, joka meiltä otettiin välillä meiltä kokonaan pois ja jonka jatkuvuus on vielä hieman epävarmaa, mutta nyt on kesä, ei murehdita tulevaisuudesta vaan nautitaan tästä hetkestä. Nämä kesäyöt, ei niille ole vertaa. Eipä tosiaan ole.

(Eikä ilta oikeasti siihen loppunut, sillä sitten filmiporukka kuvasi lisää ja haki Anssinkin lavalle veivaamaan seiskakakkosen alkua muutamaan kertaan, me esitimme taas normaalia pöytäseuruetta ”fanien” hyppiessä, yksi meistä joutui strippaamaan että filmiryhmän Mummolle saatiin aito fanipaita päälle erääseen kohtaukseen, ja toisen kohtauksen kuvauksiin siirtyessään Anssi tyrkkäsi arvokkaan Martininsa meidän pöytäkuntamme vahdittavaksi. Asettelimme sen päälle pehmoeläimiä. Filmiporukoista osa näki Anssin nyt ensimmäistä kertaa keikalla, ja he kehuivat häntä ja hänen esiintymistään.)

Settilista

Kaksi sisarta
Mikan faijan BMW
Levoton tyttö
Laulu petetyille
Milla
1972
Sut puhallan pois
Ilves
Miten sydämet toimii?
Karhun elämää
Puistossa
Petri Ruusunen
Jennifer Aniston
Nostalgiaa
Nummela
—
2080-luvulla (Sanni)
Matkalla Alabamaan (Popeda)