Keikkarapsa: Oi mikä ihana ilta!

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi ke 11.8.2021 Krapin Paja, Tuusula

Krapin Pajan viimekesäinen keikka oli loistavasti järjestetty ja tunnelmaltaan erinomainen, joten tänne täytyy tietysti lähteä tänäkin kesänä, sillä jos jotain keikkaa ei tarvitse perua tiukentuvien määräysten takia, se on taatusti juuri tämä Krapin keikka. Säätiedote lupaa vuoroin kaunista, vuoroin hieman sadetta tai ukkosta, joten mukaan pakataan tarpeeksi erilaista vaatetta. Mukaan autoon pakataan myös kavereita, vaikka kuski ehtii hieman kuumua kun yksi yrittää nukkua pommiin, toisen bussi on toivottoman hidas ja kolmas kokeilee väärän metroaseman edustalla odottelua.

Krapille selvitään onnellisesti, parkkipaikka löytyy ja jostain läheltä kuuluu outoja sointuja. Suunta sinne päin siis, ja kohta soinnut paljastuvat sound checkiksi ja niiden tuottaja Anssi Kelaksi ja hänen yhtyeekseen. Tähyilemme puiden takaa lavan suuntaan, tervehdimme paikalle jo saapuneita tuttuja ja odottelemme porttien aukaisua. Kohta meidät johdatetaan paikoillemme pöytäseurue kerrallaan. Klaffituolit, tarjoiluämpärit ja vaaleanpunaisiksi maalatut puupölkkypöydät odottelevat meitä. Meidän pöytäämme on kirjailtu teksti ”Oi mikä ihana ilta!” kuin ennusmerkiksi tulevasta keikasta. Seuraavat puolitoista tuntia seurustelemme tuttujen kanssa, katselemme kun Anssia haastatellaan lavan edustalla ja seuraamme, kuinka puisto vähitellen täyttyy yleisöstä. Tässä ei nyt millään malta istua, kun soittoaika jo lähenee.

Lopulta kaikki ovat asettuneet paikoilleen loppuunmyydyn puistokatsomon penkeille, joten keikka saa luvan alkaa. Ensimmäisenä lavalle ilmestyy Anssi mustan akustisen kitaransa kera ja sanoo, että hänellä olisi yksi biisi meille. Samalla kun Bemarin haikea tarina käynnistyy, muukin bändi asettuu paikoilleen ja liittyy mukaan. Lauri soittaa taas kaveriporukkansa kasaan viimeistä autoilureissua varten, ja vaikka Bemarista on suora siirtymä Millaan, jonka täytyy muuttua ja siitä Aamuun ja valkoisiin tulppaaneihin ilman mitään välispiikkejä, meno ei ole nyt yhtä kiihkeää kuin viime viikonlopun festarikeikalla. Nyt soittoaikaa on enemmän kuin tunti, joten vaikka avaustripla on melkoista tykitystä, tässä ei ole kiireen tuntua, vaan biiseihin mahtuu jo jonkun verran ylimääräistä tiluttelua.

Ensimmäinen spiikki tulee vasta Aamun jälkeen, ja siinä Anssi kertoo lyhyesti siitä, kuinka viime Vain elämää -ohjelmasta (2015) hänelle tarttui yksi kappale mukaan keikkaohjelmistoon, ja nyt kuvatulla kaudella esitettävistä biiseistä yksi tai kaksi varmaan tulee ilmestymään hänen setteihinsä. Sydänten toimintaa esittelevässä kappaleessa saimme taputuksin tuottaa niitä sydämenlyöntejä. Seuraavaksi Anssi kertoo, kuinka eräs harvinaisempi biisi kuullaan seuraavana, sellainen, jota ei ole millään hänen studiolevyllään, mutta jota on kivaa soittaa bändin kanssa: Miljoona volttii. Kosonen saakin vääntää naamaansa kunnolla sen kitarakuvioita tuottaessaan. Mikko Kosonen, entinen kesäkitaristi ja nykyinen vakiojäsen, tosiaan istuu tähän bändiin nyt paremmin kuin hyvin. Hänelle on annettu tilaa olla oma persoonallinen itsensä, ja hänen vuokseen tuttujen kappaleidenkin kitaraosuudet soivat nykyään aika lailla eri tavalla kuin vielä pari vuotta sitten.

Puistossa-kappaleessa taas Antilla eli bändin basistilla on oma soolohetkensä. Kun Mikko Kosonen on bändin tuorein jäsen, Anssi Karisalmi on taas sen vanhin virkavuosiltaan. Hän oli suosionsa huippuvuosia eläneen Lemonatorin basisti, kun vasta soolouraansa aloitteleva Anssi kävi pyytämässä hänet muutamalle Nummela-keikalle bassoon ja taustalauluun, ja nyt satoja tai ehkä jopa tuhansia keikkoja myöhemmin Antti on edelleen vahvasti mukana kuvioissa. Tämä bändi on kokenut harvinaisen vähän henkilöstömuutoksia, sillä myös rumpali Ville Kela ja kosketinsoittaja Saara Metsberg ovat olleet mukana melkein yhtä kauan.

Kahdessa sisaressa Anssi tuttuun tapaan lähtee esittämään biisiä akustisen kitaran kanssa bändin liittyessä vähän ajan kuluttua matkaan. Hmm, pieniä teknisiä ongelmia näköjään, ja kitarateknikko ihmettelee lavalla pedaalilautaa ja piuhoja. Levottomassa vaihdetaan taas sähkökitaraan, ja myös sillä puolella on tänään tekniikassa jotain sanomista äänen säristessä välillä, ja yhden kappaleen aikana kitara ei edes aluksi suostu antamaan ääntä lainkaan. Piuhoja vaihdetaan kesken keikan.

Petri Ruusunen käy taas kerran avautumassa Lauran haudalla. Kun Anssi laulaa ”Revin tän kimpun tost pihalt, en tiiä näkiks kukaan” ja osoittaa Krapin Pajan sivuseinää kohden, pitää oikein kurottaa kaulaa ja katsoa, onko siellä kukkia kimpuksi asti. Samoin kun Miljoonassa voltissa Anssi laulaa taivaasta, joka on oudolla tavalla harmaa ja osoittaa ylös, sinne on ihan pakko katsoa itsekin ja miettiä sen väriä. Tämä on niin onnellinen olotila, kun saa elää mukana Anssin tarinoissa ja katsoa aina sinne, minne Anssi osoittaa, koska juuri tuostahan ne kukat hetki sitten nykäistiin messiin ja juuri tämän illan taivaasta on kyse, tietenkin.

Anssi kertoo meille nyt eräästä biisistä, joka syntyi tilaustyönä ja istahtaa lavan nurkalla olevan vahvistimen päälle muistelemaan sitä, kuinka koulun luokkahuoneeseenkin nostettiin telkkari ja kuinka kylän miehet istuivat hartaina baarissa katsomassa, kuinka nuori sankari Matti Nykänen hyppäsi aikoinaan koko kansakunnan tietoisuuteen, ja mitä kaikkea sen jälkeen tapahtuikaan. Yhtä lailla sisäisten demoniensa kanssa painii muusikko Ilves seuraavassa kappaleessa, eikä senkään stoorin päähenkilön elämä pääty hyvin. Menehtyneiden muusikoiden ja muiden taistelussa hävinneiden kunniaksi ulvotaan lavalla sekä ihmisäänin että kitaroin, ja kappaleen lopuksi Mikko äityy kurittamaan Fano-kitaraansa niin, että katsomossa jo pelätään kauniin soittimen puolesta. Mutta tästä huolimatta kyseinen kitara jaksaa soida taas kauniisti Jennifer Anistonin alussa päin vastoin kuin Anssin punainen Gretsch, joka hyytyy tässä vaiheessa, mutta saadaan vielä elvytettyä loppukappaleen ajaksi.

Seuraavaksi puhalletaan pään päältä harmaita pilviä pois, vaikka aika valkeita ne kyllä oikeasti ovat. Sää on pysynyt sateettomana ja lämpimänä koko keikan ajan. Ja sitten onkin jo vuorossa 1972, pompataan pystyyn tanssimaan! Keikan ennakko-ohjeissa on ollut käsky pysyä tiukasti omalla paikallaan turvavälien pitämiseksi, joten vaikka lavan ja katsomon väliin on jätetty mukava tanssimistila, siellä ei ole keikan aikana käynyt muita kuin muutama valokuvaaja, ja se pysyy tyhjänä koko loppukeikankin. Valtaosa yleisöstä istuu, joten ei tässä itsekään oikein kehtaa nousta tanssimaan kuin muutaman biisin ajaksi, jotta ei peitä näkymää lavalle takana istuvilta. Mutta 72:ssa saisivat kyllä nousta itsekin ja jos eivät nouse, olkoot sitten katveessa!

Ai miten vapauttavaa täällä ulkoilmassa bändikeikalla on laulaa joka biisissä mukana täysin palkein! Bändin tuottama meteli peittää enimmän osan mölinästäni, joten laulaminen ei niin haittaa muita kuten soolokeikalla saattaa tapahtua. Ja nyt Anssi pyytääkin porukoita laulamaan mukana, sillä kertosäe on jo matkalla tänne! Se lävistää meidät kaikki, se on tarttuva, se on tarttuvampi kuin korona! Jes, lauletaan ja pyöritään ja oho, nyt se Anssi pyörtyy tuonne lavalle. Antti kokeilee ensin, jos bändin nokkamies tointuisi potkaisemalla ja kun se ei selvästikään auta, hän hakee vesipullon ja kohta Anssi virkoaa taas seisaalleen ja keikka voi jatkua. 1972 päättyy taas sanoihin ”Oli kiva nähdä” ja bändi katoaa lavalta.

Ei tarvinnut taputtaa kovin pitkään, ennen kuin Saara kävelee taas kiippareidensa taakse, seuraavaksi Ville on lavalla ja lopuksi eturivin miehetkin saapuvat. Kyllähän Krapilla encore toki kuuluu tarjoilla, ja nyt käymme karhun nahkoihin miettimään, osaisimmeko tanssia. Melkoisen U2-henkinen sovitus tällä kappaleella. Karhun elämän jälkeen riehutaan Nostalgian tahdissa ja onpa hauskaa katsella, kun lavallakin on melkoinen pomppufiilis. Anssi hyppii tasajalkaa, ajaa Anttia takaa kitaroineen ja käy välillä taistoon Mikon kanssa. Antti käy säännöllisesti vierailemassa Mikon tontilla ja miehet ilmeilevät toisilleen. Koko lavan täydeltä katseltavaa!

Nostalgiaa vaihtuu lopulta Nummelaksi ja yhteiseksi kävelyretkeksi kyltin osoittamassa suunnassa (oikeasti Nummela taitaa olla aika tarkalleen päinvastaisessa suunnassa) 20 vuotta sitten. Lähdemme mielellämme katsomaan näitä katuja kaupungin, huviloita ja puutarhoja, kuuntelemme Anssin huikeaa, pitkää vetoa ja taputamme ja hurraamme sille, sekä liitymme yhteiseen ulvomiskuoroon taas kerran, vaikka tämä kaikki tietää keikan loppumista.

Ja se oli sitten siinä. Anssi esittelee bändin, joka kerääntyy lavan keskelle loppukumarrusta varten, ja samalla lavan sivulta toimitetaan Mikolle valkea teepaita. Mitä ihmettä siinä lukee? Hahaa, sehän on se ”Olen Vilkkumaan mies” -paita, joka on tuttu Savon Sanomien pilapiirtäjä Ilkka Toivasen toukokuisesta piirroksesta. Mikä mainio lahjus, todella hyvin toteutettu! Paitaa esitellään lavalta käsin, ja Anssi kysyy hölmistyneenä Mikolta, onko hän todella Vilkkumaan mies. Mikko vakuuttaa, että näin on. Loppukumarruskin saadaan lopulta hoideltua ja keikka on ohitse.

Kiireisimmät katsojat ovat alkaneet poistua jo Nummelan aikana, ja nyt keikan päätyttyä suurin osa muistakin väestä poistuu. Meidän autokunnillammekin osalla olisi kiire kotiin nukkumaan ja valmistautumaan huomiseen työpäivään, mutta ei tästä nyt vielä malteta häipyä, kun kerran voimme jäädä juttelemaan kavereiden kanssa ja etsimään porukalla Mikon keikan jälkeen lavalta heittämää plektraa (jota ei kyllä löydy). Pienen odottelun jälkeen ensin Antti, sitten Mikko ja lopulta Anssikin ilmestyvät vielä yleisön puolelle. Anssin edessä on tietenkin heti kaverikuvia ja nimmareita kärttävä pieni jono. Ehdimme silti jutella hänen kanssaan Vain Elämää -sarjan vielä kuvaamatta olevista joulujaksoista. Mikko esittelee 30 vuotta vanhaa vaaleanharmaata bändipaitaansa, joka oli kuulemma ollut uutena musta, ja Antin kanssa keskustelemme Eppu Normaalista, Bonnie Tyleristä ja mäyräkoiran pissatuksesta. Villekin saadaan napattua pariin kaverikuvaan, kun hän käy lavalla.

Lopulta viimeinenkin bändin jäsen on siirtynyt takaisin bäkkärille, teknikot ovat saaneet pääosan bändin kamoista pakattua ja Krapin piha-alueella on enää vain pari hajanaista seuruetta. Puistossa ilta hämärtää ja Tuusulantie alkaa jo kutsua meidänkin autokuntaamme. Oi mikä ihana ilta! Tällainen perusfestarisettiä pidempi bändikeikka on nykytilanteessa valitettavasti suuri harvinaisuus, mutta nyt pääsimme todistamaan juuri sellaista. Samalla meillä oli ihanaa yhdessäoloa kavereiden kanssa, joista joitain ei oltu nähty yli vuoteen. Ensi kertaan!

Settilista

Mikan faijan BMW
Milla
Aamu
2080-luvulla (Sanni)
Miten sydämet toimii?
Miljoona volttii
Puistossa
Kaksi sisarta
Levoton tyttö
Petri Ruusunen
Hyppy sumuun
Ilves
Jennifer Aniston
Sut puhallan pois
1972

Karhun elämää
Nostalgiaa
Nummela

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.