Keikkarapsa: Hei me heilutaan taas

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 1.7.2022 Riutanharjun tanssilava, Riihimäki

Anssi Kelan kesän keikkatarjonta koostuu pääosin festarikeikoista, mutta sinne sekaan pullahtaa aika viime tingassa yksi tanssilavakeikka. No oho, tuo täytyy ilman muuta käydä kokemassa! Yksi paikan tunteva varoittaa tämän umpimetsässä sijaitsevan paviljongin tunkkaisuudesta ja valtavasta hyttysmäärästä, mutta tämä vain innostaa tutustumaan Riutanharjuun entistä kiihkeämmin. Miten Anssi ja bändi toimivat ympäristössä, jossa yleensä parihumpataan pitkin lattiaa, ja lavalla on useimmiten bändi, jossa muut kuin solisti eivät saa liikkua?

Soittoajan on koko ajan ilmoitettu olevan aika myöhään, mutta ennen keikkapäivää ovien aukeamistakin siirretään peräti iltayhdeksään saakka. Lähdemme siis vasta alkuillasta liikkeelle, ja päädymme laajalle metsään raivatulle parkkikselle, jossa jo pari kaveria on notkumassa ja kuuntelemassa tanssilavan suunnalta kuuluvia ääniä. Nojailemme aitaan ja lipunmyyntikioskiin, juttelemme järkkärin kanssa ja nautimme tavallista pidemmästä soundcheckistä katsellen samalla mäntyvaltaisessa rinteessä olevaa isokokoista, yli 60-vuotiasta tanssilavarakennusta.

Musiikki taukoaa, ja kohta henkilökunta laskee meidät sisälle. Oho, täällähän on valtava pyöreähkö tanssihalli, jonka yhdellä laivalla on verkkoaidan suojaama lava. Tilan keskellä on korkea, mutterin mallinen äänitarkkailijan (ja varmaan myös DJ:n) työpiste. Yhdellä sivulla on matalampi baariosa pöytineen, ja toiselta puolelta pääsee ulkobaariin ja talon alakerrassa oleviin vessoihin. Lavan takaseinässä on suoraan ulos johtava ovi, ja bändi näyttää hengailevan siellä. Bäkkäri on siis ulkona? Se on varmaan mukavaa näin helteisenä päivänä.

Varailemme paikkoja etuaidalta, mutta koska täällä on vielä hyvin hiljaista, pidämme vain paria henkeä vuorollaan vahtimassa paikkojamme samalla kun muut tutustuvat alueeseen. Hyttysiä ei juurikaan näy, mutta törmäämme tuskaiseen basistiin, joka ilmoittaa kärsivänsä suunnattomasti kyseisten pikku inisijöiden takia ja koko keikka tulee siksi menemään pilalle. Pengomme äkkiä taskumme ja käsilaukkumme läpi, ja löydämmekin kivan kokoelman erivärisiä pillereitä, joista yhden pitäisi auttaa ötökänpuremiin. Käymme bäkkärialueen taka-aidalla syöttämässä parhaat palat lääkevalikoimastamme Antille.

Keikan piti parin päivän takaisen ilmoituksen mukaan alkaa klo 23:00, ja iltapäivällä puhuttiin varttia myöhäisemmästä ajasta. Nyt kuulemme taas seuraavan vartin siirrosta, mutta klo 23:30 ei edelleenkään tapahdu mitään. Ääh, nyt alkaa vähän hyydyttää, ja paikan taustanauhaltakin tulee nyt lähinnä kotimaista räppiä. No nyt onneksi sieltä tulee sentään TikTakia. Ehkä väsyttää vähän mutta nyt ei nukuta! Antti on vilahtanut lavalla kertaalleen, samoin Mikko, ja Ville on istunut hyvän tovin rumpujensa takana. Kitarateknikko asettelee juomapulloja ja muita kamoja paikoilleen. Bäkkärioven eteen on vedetty verho, ja sen alta on nähty Anssin kengät. Kyllä se kohta lähtee, ihan varmasti!

No niin, lopultakin! Ville ja Mikko tulevat verhon raosta ensin, tuossa Saara siirtyy kiippareidensa taakse ja tuossa on Antti. Millan intro kestää tavallista pidempään, mutta lopulta myös Anssikin singahtaa paikalle kitara kaulassaan ja saman tien käynnistyy tarina naisesta, jonka mielestä unelmien prinssillä ei sovi olla Jack Nicholson -tatuointia olassaan. Minkälaisen tatskan Milla olisi halunnut mieluummin nähdä?

Seuraavaksi siirrymme kuulemaan siitä, mitä tapahtuu Puistossa, ja päätän kuvata siitä pätkän instastooriin. Ai niin, nyt tulee se kohta, jossa pitää heiluttaa käsiä, mutta mä siis niin hanskaan tämän, mä vain keskityn ja kuvaan ja… Anssi nostaa kädet pystyyn ja näyttää, kuinka maailma matkaa radallaan, eikä mikään keskittyminen saa silloin minun käsiäni pysymään paikoillaan, eli se siitä kivasta stoorinpätkästä.

Olisiko nyt aika laskea levottomuus irti? No onhan se! Vaikka täällä Riutanharjulla onkin tänään tanssilattian kokoon nähden aika vähän yleisöä, tässä vaiheessa täällä etuaidalla alkaa olla jo vähän levotonta ja paikoin vähän ahdastakin. Irrottelen viereeni tunkeneen halailijan kädet ympäriltäni ja yritän pitää valitsemani jalansijat samalla kun Anssin johdolla manaamme levottomuutta esiin nyrkkiä nostamalla.

Täällähän on muuten yllättävän kelvollinen akustiikka! Koska suoja-aita pitää katsojat pari metriä irti lavasta, tässä eturivissäkin kuulee nyt ihan kohtalaisesti kaikki soittimet ja vielä laulunkin päinvastoin kuin silloin, kun nojaa suoraan lavaan. Ja kun nyt puolen yön tienoilla ulkoilmakin on jäähtynyt jo alle hellelukemien ja rakennuksen kaikki ovet ja ikkunat ovat auki, täällä sisällä ei ole enää mitenkään hikistä ja tunkkaista. Tässä kelpaa puhallella tummia pilviä pois pään päältä samalla kun yritän siirtää vieruskaveria edes pari senttiä syrjemmälle. Ilveksen aikana saamme jotenkin sovittua sen, kuka hallitsee mitäkin kohtaa etuaidasta ja töniminen vähenee selvästi loppukeikan ajaksi.

Nyt Anssille tuodaan taas tuo uusi valkoinen Parker Fly -kitara, joka hänellä oli jo Puistossa-kappaleessa tilanteessa, jossa hän yleensä soittaa akustista Martinia. Nyt käynnistyy Kaksi sisarta, ja tosiaan tuo oudon vänkyräinen soitin saa pedaalilaudan avulla aikaan hyvin akustista kitaraa muistuttavan saundin. Annetaan kitaralle siis anteeksi sen ei niin esteettinen olemus. Mutta mikä näitä nuoria miehiä vaivaa, kun Mikollakin on parissa kappaleessa ollut käsissään ihan päätön kuusikielinen, olisiko Steinberger? Kaipa se vain on nuorisosta jännää, kun pääsee ärsyttämään aikuisia kitaralla, joka ei näytä kitaralta.

Pääasia tietenkin on, että kitarat toimivat, ja nyt toimivat sydämetkin. Koko bändi vaikuttaa niin iloiselta ja vapautuneelta edessämme tuolla kaksitasoisella lavalla. Mikko kiipeää välillä kekkuloimaan lavan ylätasolle ja Anssi törmää pyöriessään ylemmän lavaosan reunaan ja pyllähtää hetkeksi istumaan siihen. Sydämet vaihtuu seiskakakkosen riffiksi ja taas mennään kovaa! Mutta hei hetkinen, Sydämethän on yleensä ollut encoressa viime aikoina, ja seiskakakkostahan seuraa nyt BMW. Mitä encoreen mahtaa jäädä, Nostalgiaako? Vai saammeko myöhäisen soittoajan takia lyhyen keikan eikä ollenkaan encorea?

Kun olemme seikkailleet taas kerran Nummelanharjun maisemissa, keikka tuttuun tapaan katkeaa. Mutta nyt hetkeen ei tapahdukaan mitään. Sitten Anssi kipaisee ulos lavalta takaovesta, ja muu bändi lampsii perässä, viimeisenä jotenkin jäykästi liikkuva Ville. Ja sitten on ihan hiljaista. Yleisö alkaa kohta taputtaa ja kutsua heitä takaisin. Kohta bändi varmaan palaa takaisin – mutta ei, sieltä tuleekin Anssi yksin. Hän pyytää teknikolta kitaran ja hetken hämmennyksen jälkeen hän saa käsiinsä taas sen valkoisen Parker Flyn. Hän sanoo, että nyt tulee yksi biisi soolona, olisiko toiveita, ja hän poimii yleisön huudoista Karhun elämän. Tuota kitaraa voi selvästikin soittaa kuin akkaria, joten nyt pukeudutaan pukuun karvaiseen soolokeikoilta tutun sovituksen myötä. Tämähän on hauska hetki, mutta kitarateknikon hämmennyksestä ja Anssin spiikistä voi päätellä, että tätä ei oltu suunniteltu ennalta.

Muu bändi palaa nyt estradille, ja nyt jatketaankin lainamateriaalilla. Seuraava kappale on varastettu Sannilta, eli nyt meille tarjoillaan lavan täydeltä tyylikästä ja tarttuvaa stadionrokkia samalla kun murehditaan päättynyttä parisuhdetta. Ai että, upeaa! Ja kuten viime aikoina on ollut tapana, tämäkin keikka saa päättyä Pyhimyksen laatimin sanoin sisäisen rikkinäisyyden tilitykseen, joka on Anssin käsittelyyn päädyttyään kääritty rajun punk-henkisiin raameihin. Tässä ei todellakaan valiteta hiljaa, tässä tuskaillaan kunnolla niin että muutkin huomaa ja näytetään koko maailmalle keskisormea! Jees, nyt hypitään mukana!

Bändi alkaa kerääntyä loppukumarrukseen, kun yleisössä vasta harotaan hiuksia pois silmiltä ja virnuillaan toisillemme hervottomasti. Ei kun tänään ei lavalla kumarretakaan, vaan viedään käsi lippaan ja tehdään kunniaa! Mutta sehän sopii, olemme mielellämme madafakin johtokunta ja huudamme kurkku suorana lavalta poistuville sankareille. Kiitos!

(Myöhemmin kuulemme, että Villellä on useita murtuneita kylkiluita, ja vaikka hän pystyikin soittamaan koko tämän keikan, tuo vamma rajoittaa jonkun verran biisivalintoja ja mm. Nostalgiaa on toistaiseksi pudotettu pois setistä. Ota varovasti Ville, älä vain anna vamman pahentua. Toivomme pikaista ja ongelmatonta paranemista sinulle!)

Settilista

Milla
Puistossa
Levoton tyttö
Sut puhallan pois
Ilves
Kaksi sisarta
Miten sydämet toimii?
1972
Mikan faijan BMW
Nummela

Karhun elämää (soolo)
2080-luvulla (Sanni cover)
Fuck the World (Pyhimys cover)

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.