03.12.2005 SEINÄJOKI, Seinäjoki Areena

Seuraava rasti on merkattu Seinäjoelle. Otamme suunnan kohti lakeuksia vasta iltapäivällä; esiintymisemme ”Tahto tehdä hyvää” -tapahtumassa on kuitenkin vasta puolenyön jälkeen eikä meillä ole tilaisuutta soundcheckiin – ollaan siis liikenteessä festaripohjalta. Suoritamme ensimmäisen varikkokäynnin Tampere-tien Linnatuulessa, josta instrumenteistamme vastaava Andy lunastaa tuoreen korttipakan. Niinpä käymme jälleen menneiltä keikkareissuilta tutun pelin, kiertopokan, pariin. Kiertopokan suola on se, että ennen peliä määritellään sanktio, jonka häviäjä joutuu suorittamaan. Toisinaan sanktio on taloudellista laatua: häviäjän täytyy vaikkapa tarjota koko remmille juomat. Hauskempaa on kuitenkin määritellä sanktioiksi erilaisia tehtäviä; esim. hyvinkin kiusallisia puheluita entuudestaan tuntemattomille julkisuuden henkilöille. Tällä kertaa päätämme, että häviäjän täytyy pitää illan keikalla puhe. Minullehan tässä ei tavallaan ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, joten sovitaan, että mikäli minä satun häviämään, niin minun täytyy spiikata jollekin biisille taustaksi tarina, jossa ei saa olla totuuden häivääkään. Kaikki hyväksyvät sanktion ja peli voi alkaa.

Noin tunnin pelin jälkeen todetaan, että meikäläinenhän tämän hävisi! Uusi monitorimiksaajamme, Tero, on tästä erityisen helpottunut: pelin aikana kun näytti vahvasti siltä, että spiikkaustehtävä saattaisi langeta hänelle. Tero sanoo, ettei ole koskaan pelännyt näin paljon!

Matkaa on vielä jäljellä ja ryhdymme räätälöimään markkinointisloganeita erilaisille kaupungeille ja paikkakunnille. Hanke saa alkunsa Antin mainittua nähneensä Nastolan yhteydessä käytettävän slogania: ”Nastola – nasta ostola!” Kummastelemme, että onkohan jollekin mainosmiehelle maksettu tuosta neronleimauksesta oikein palkkaakin ja ryhdymme suunnittelemaan Nastolan hengessä vastaavia, mahdollisimman onnahtelevia iskulauseita. Seuraavassa brainstormingimme satoa:

Parempi Imatra kuin himatta!
Mäntsälä – ei mälsälä!
Jyväskylä – kylä, kylä, kyllä!
Uusikaarlepyy – selvä pyy!
Vaasa – asiaa!
Rääkkylä – kylä, kylä, kyllä!

(Mikäli joku mainosmies lukee tätä, niin ylläolevia sloganeita saa käyttää, mikäli hinnasta sovitaan.)

Saavumme hotellillemme puoli kahdeksan maissa. Soitan välittömästi Seinäjoen Karting Centeriin ja kuulen ilouutisia: rata on vapaa kahdeksasta yhdeksään – täydellinen ajoitus! Käyn julistamassa evankeliumia Villelle ja Kellylle ja otammekin nopeasti taksin radalle. Ajaminen on pitkästä aikaa mukavaa, mutta omat kyynärpääni ovat jälkeenpäin aivan mustelmilla ja Villen kädet tärisevät voimattomina siihen malliin, että hän epäilee kitaransoittamisen olevan illalla mahdotonta. Onneksi tässä on vielä nelisen tuntia aikaa palautua.

Suuntaamme keikkapaikalle, Seinäjoki Areenalle. Tapahtuman järjestäjä, Lasse Norres, on meitä vastassa ja kertoo hallissa olevan reilut neljä tuhatta ihmistä. Meininki vaikuttaa kuitenkin olevan omituisen vaisu: ihmiset näyttävät palloilevan valtavan hallin eri nurkkauksissa anniskelualueilla, eikä ainakaan lavan edessä ole kovinkaan merkittävää urheilujuhlan tuntua. Meitä ennen esiintyy Pandora, jolla näyttää olevan hankaluuksia saada minkäänlaista liikettä yleisöön.

Lyhyen roudaustauon jälkeen nousemme lavalle. Huomaan välittömästi, että onkin pitkästä aikaa todella mukavaa esiintyä suuremmissa puitteissa ja isolla lavalla. Täällä pystyy keekoilemaan aivan eri tavalla kuin esim. edellisenä iltana Järvenpään Rivolissa. Asenne on kohdallaan ja nautin todella paljon keikasta. Jos tätä vertaa vaikkapa syksyn avauskeikkaan Martinus-salissa, niin itsevarmuuteni on nyt aivan toisessa universumissa. Yleisö ei edelleenkään ole sieltä riehakkaimmasta päästä, unohtelen sanoja, soittelen välillä mitä sattuu, laulan falskisti – mutta perkele sentään miten kivaa tämä on! Nämä ovat näitä juttuja, joita on vaikea selittää. Joskus homma vain yksinkertaisesti toimii. Tähdet ovat varmaankin tänään oikeassa asennossa.

Keikan puolenvälin kieppeillä tulee aika suorittaa sanktio. Ryhdyn kertomaan totaalisen tuulesta temmattua tarinaa Esko Riihelän painajainen –kappaleen synnystä. Väitän lyöneeni joitakin vuosia sitten varpaani suihkussa kynnykseen niin kovaa, että tuuperruin tajuttomana kylpyhuoneen lattialle. Tajuttomuudessa minulle ilmestyi tukevahko eversti joka sanoi: ”Sinulla on silmät lasia ja kengät nahkaa, mutta sinun täytyy vielä kirjoittaa kappale nimeltä Esko Riihelän painajainen.” Sanoin muistelleeni tänään tätä tapausta ja haluavani siksi esittää seuraavaksi kappaleen nimeltä Älä mene pois. Katson spiikin jälkeen yhtyetovereitani ja he nyökkäilevät hyväksyvänsä sanktion suoritetuksi.

Keikan jälkeen olemme voitonriemuisissa tunnelmissa. Ville mainitsee, että hänellä ei ole ehkä ikinä ollut keikalla näin kivaa. Ja totta se onkin. Olen ilokseni pannut merkille, että muutamalla viimeisellä keikallamme bändiimme on hiipinyt takaisin se soittamisen riemu, joka on kieltämättä parin viime vuoden aikana ollut välillä hieman kateissa. Suuria kuvioita –albumin perään tehty mittava konserttisalikiertue latisti monellakin tapaa yhtyeen tunnelmia: salikeikat eivät vain yksinkertaisesti ole niin hauskoja. Lisäksi tunnelmaa bändin sisällä söi useammankin jäsenen vaikea elämäntilanne. Tuo ei ollut mitenkään parasta aikaa ja keikoista muodostuikin jossain määrin pakkopullaa. Meiltä kaikilta varmaankin pääsi unohtumaan, mitä varten näihin soittimiin on alunperin tartuttu. Mutta nyt tilanne on siis täysin toinen: soittaminen on jälleen iloinen asia ja me olemme parempia kuin koskaan. Tuskin maltan odottaa seuraavaa keikkaa!

Myöhemmin yöllä hotellihuonejatkoilla Antti virittää raikuvan onnittelulaulun itselleen. Hyvää syntymäpäivää, Kärkkäri!