18.02.2006 ALAVUS, Puustelli

Aamiaispöydässä monitorimiksaajamme Tero pudottaa todellisen uutis-atomipommin: hän on poikavuosinaan ollut maajoukkueen valmennusrinkiin kuulunut mäkihyppääjä! Hypännyt SM-kisoissa pronssia! Paljastus synnyttää joukoissamme rajatonta riemua ja Tero julistetaan välittömäksi kaikkien aikojen parhaaksi monitorimiksaajaksi. Ryhmitymme hänen ympärilleen tivaamaan mehukkaita yksityiskohtia mäkimaailman kulissien takaa. Tero näyttää siltä kuin haluaisi perua puheensa ja palata viipymättä takaisin kaappiin.

Erikoisinta tilanteessa on se, että hän avaa suunsa vasta nyt. Olemmehan tämän vuoden keikkareissuillamme puhuneet lähes pelkästään mäkihypystä. Olemme muistelleet takavuosien legendaarisia hyppääjiä ja heidän tyylejään, olemme juurruttaneet alan termistöä keikkailukäyttöön (biisilistan alkuun pistetään pari koehyppääjää, huonosti mennyt kappale osui pahaan tuulirakoon, onnistuneella keikalla on hyvät vastaiset jne.), olemme suorittaneet joka käänteessä Mika Kojonkoski –tyyppisiä tuuletuksia, olemme suunnitelleet siirtyvämme keikoilla käytäntöön, jossa biisit aloitetaan vasta Amen lippumerkistä, olemme imitoineet Toni Niemisen kommentointia, olemme laulaneet lukuisia Maamme-lauluja. Ja kaiken aikaa Tero on vaiennut kuin muuri!

Saavuttuamme Alavuden Puustelliin virittäydymme seuraamaan Suomen ja Norjan välistä curling-ottelua. Haluankin tässä yhteydessä ilmaista minun ja yhtyeeni puolesta täyden tukemme Markku Uusipaavalniemen kipparoimalle Suomen joukkueelle – monet Maamme-laulut on kajautettu teidän innoittamananne! Ottelua seuratessamme pohdiskelemme, että mikäli Suomi voittaa curlingissa kultaa, niin kastetaankohan tänä vuonna poikalapsia (tai miksei tyttöjäkin) Suomen kapteenin mukaan Uusipaavalniemiksi? 

Ennen keikkaa takahuoneena toimivassa saunaosastossa katsellaan vielä kuinka Suomi ja Tshekki kohtaavat jääkiekkokaukalossa. Minun on todettava, etten ole koskaan kuulunut jääkiekon ystäviin. Kävin pari vuotta sitten katsomassa Areenalla Suomen ja Ruotsin välisen maailmancupin ottelun nähdäkseni mistä lajissa oikein on kysymys. Minusta tuntui, etten ymmärtänyt mistään mitään – oli kuin olisin ollut samassa tilassa tuhansien, eri planeetalta saapuneiden muukalaisten kanssa. Kokemus oli hämmentävä. Nyt olympiakaukalossa tshekkiläinen huippuhyökkääjää makaa jäällä omassa verilammikossaan suomalaisen suorittaman luolamiesmäisen taklauksen seurauksena. Tosi siistiä. Curlingissa vastustajia ei pahoinpidellä: mikrotukihenkilöiden näköiset miehet vain keskittyvät vakavina liu´uttamaan kiveä pesään. Siinä laji minun mieleeni!

Keikka alkaa pian jääkiekko-ottelun jälkeen. On selvää, että suuri osa potentiaalisesta yleisöstä on jäänyt kotikatsomoihinsa. Väkeä tuntuisi olevan vielä hiukan vähemmän kuin eilen Kurikassa. Tämä on selkeästi kotiinjääneiden menetys, sillä keikka on jälleen mainio. Soittaminen on yhtä juhlaa silloin kun homma toimii! Kolmatta albumia edelsi pitkä soittotauko, jonka jäljiltä olimme hiukan ruosteessa. Nyt keikkoja on tauon jälkeen tehty sen verran, että tuo ruoste on vihdoin hiekkapuhallettu pois ja olemme taas elämämme vedossa. Puustellissa on siis tänä iltana tavanomaista hiljaisempaa, mutta tunnelma eturivissä on sitävastoin normaalia vauhdikkaampi: tästä vastaa pääasiassa naishenkilö, joka tuuppii koko keikan ajan miesseuralaistaan muiden katsojien päälle ja mäiskii tätä käsilaukulla päähän. Energinen ihminen. Suosittelisin hänellekin curlingin katsomista – kyllä se siitä!

Seuraavana päivänä järjestän paluumatkalla keikkabussissa onginnan. Tässä kuvakavalkadi jännitysnäytelmästä:



Antti on heittänyt siiman veteen. Nyt on jännät paikat!



Tempoo niin perkeleesti! Taitaa olla iso kala!



Akkuvettä!



Kenellä on näin pitkä siima?



No, tietysti Amella!



Makkarapussi! Tämä tulikin tarpeeseen!



Ahti on totisesti suonut antejaan: on liimaa, on nippusidettä, on perunamuusia, on tamponia…