18.03.2006 NILSIÄ, Tahkovuori

Hetkeä ennen keikkaa tapahtuu kummia: Ame ottaa takahuoneen jääkaapista itselleen miksausevääksi pullollisen kylmää olutta (ns. Hyvää Yötä –juomaa). Äkkiä kuuluu kova pamaus ja koko takahuone on täynnä kaljaa ja lasinsiruja. Pullo on räjähtänyt Amen käteen! Onneksi vakavammilta vaurioilta vältytään: Amen oikean käden etusormessa on ikävän näköinen haava, mutta siihen haetaan sidetarpeita ja Ame on sitä mieltä, että kyllä kädellä pystyy miksaamaan. Harmillista, ettei vahinko sattunut Amerikan Yhdysvalloissa. Haastettaisiin heti kärkeen panimo, pullotehdas, keikkajärjestäjä ja varmuuden vuoksi vielä jääkaappivalmistajakin raastupaan ja vaadittaisiin miljoonia pullon poksahtamisen aiheuttamista suunnattomista fyysisistä ja henkisistä kärsimyksistä. Mentäisiin kipurahoilla porukalla Luostolle tiistain ja lauantain väliseksi yöksi.

Astumme Beirutin näköiseksi muuttuneesta takahuoneesta lavalle ja meininki on heti ensitahdeista lähtien ykkösluokkaa. Tahkovuoren Piazza on pullollaan hyväntuulista pujottelijaa ja lavan edessä laulu raikaa. Myös levy-yhtiöni, SonyBMG:n, työntekijät ovat sattumalta viettämässä rentoutumisviikonloppua Tahkolla ja toimitusjohtaja Valtanen saapuu henkilökohtaisesti koko keikan ajaksi eturiviin näyttämään rokkaamisen mallia. Yleisön iloiset ilmeet tarttuvat välittömästi myös lavalle ja rypistämme keikan, jota jälkeenpäin takahuoneessa tituleerataan jopa ”ehkä kaikkien aikojen parhaaksi”.

Väite on uskalias, mutta on sille jonkin verran katettakin. Tämän kevään keikat ovat mielestäni olleet paria poikkeusta lukuun ottamatta soitannollisesti ja fiilistasolla tämän yhtyeen ehdotonta kulta-aikaa. Keikkojen tekeminen ei ole ikinä ollut niin hauskaa kuin mitä se on juuri nyt – soitto toimii ja ryhmän sisällä on hyvä henki. Jotain näiltä keikoilta on kuitenkin puuttunut ja tämän puutteen tajuaa oikeastaan vasta Piazzan lavalla: täällä on nimittäin tupa täynnä. Keikathan syntyvät esiintyjän ja yleisön vuorovaikutuksesta. Olen ollut sitä mieltä, että yleisömäärällä ei sinänsä ole mitään tekemistä keikan onnistumisen kanssa. Mikäli esiintyjän asenne on kohdallaan, voi heittää päräyttävän setin überillä forssilla (olen katsellut viime aikoina Madventuresia…) vaikka viidelle katsojalle. On kuitenkin selvää, että jos tuon aivan saman setin vetäisee viiden sijasta viidellesadalle, niin vaikka mikään muu kuin yleisömäärä ei muutu, niin onhan siinä tunnelmassa nyt pikkuisen eroa…

Nilsiässä yhtälö on siis täydellinen: bändi soittaa loistavan keikan täydelle talolle. Itselleni esityksen nostaa lopullisesti kevään muiden keikkojen yläpuolelle 1972:n aikana kokemani ilmiö: ensimmäiseen kertovärssyyn saapuessamme hornankattila lavan edessä porisee ja koko yleisö ryhtyy kädet pystyssä pomppimaan kappaleen tahtiin. Äkkiä minusta tuntuu, että tämä bändi ei pelkästään rokkaa – se lentää! Mikään soitto ei ole koskaan yhteiskunnan historiassa kulkenut niin hyvin kuin tämä kertosäkeistö! En muista ennen kokeneeni keikalla vastaavaa tunnetta. Jalat ovat lavalla, mutta eivät kosketa maata. Paras keikka ikinä.