Forum 2002-2013
1.9.2008 11:36
Minun arvioni: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Hei vaan kaikille!
Kun kuulin, että Anssi Kela on julkaisemassa romaania, hypähtivät odotusarvoni välittömästi maksimilukemiin. Jokohan nyt Alistair MacLean saisi vihdoin arvoisensa vastuksen?
Varmistaakseni, että saisin lukea kirjan ensimmäisten joukossa, tilasin sen hyvissä ajoin ennakkoon kolmesta eri nettikaupasta. Tämä osoittautuikin mainioksi ratkaisuksi, sillä jo parin lukukerran jäljiltä ensimmäiseksi käsittelemäni kirja oli niin pahasti punakynän tuhrima, että se oli muuttunut käytännössä lukukelvottomaksi. Ensimmäinen huomautukseni liittyykin tähän: miksi kirjan sivuille on jätetty niin pienet marginaalit, ettei lukijalla ole tilaa tehdä niihin omia korjauksiaan?
Mutta nyt kiiruhdan asioiden edelle. Palataanpa siihen hetkeen (15.8.2008 klo 11.46), jolloin hain postilaatikosta pienen paketin, revin sieltä esiin Kesä Kalevi Sorsan kanssa -kirjan, istuin lukutuoliini (Artek), otin punakynän käteeni ja aloin lukea.
Ensivaikutelmani oli se, että kirja tuntui kovin köykäiseltä. Lieneekö Teos-kustantamo pihistellyt paperin laadussa? Laboratoriotutkimukseni ovat näiltä osin vielä keskeneräiset, mutta epäilen vahvasti, että Kelan kirja on painettu halvalle, kovaa käyttöä kestämättömälle paperille. Yksi kolmesta Kesä Kalevi Sorsan kanssa -kirjastani onkin parhaillaan kuudetta päivää uunissa 250:ssa asteessa. Tällä keinotekoisella ikäyttämisprosessilla selvitän kuinka kirja kestää ajan hammasta. Raportoin tämän kestotestin tuloksia muutaman viikon päästä.
Täytyy myös kritisoida kirjan huolimatonta viimeistelyä: nimittäin sivuille 49, 168 ja 271 on jäänyt käsinkirjoitettuja kappaleita! Miten tämä voi nykyaikana olla mahdollista? Onko kyse ladontavaiheen hutiloinnista vai onko kustantamolla ollut niin kiire saattaa julkkiskirjailijan teos markkinoille, ettei oikoluentaa ole suoritettu lainkaan? Sapiskaa tekijöille joka tapauksessa.
Sitten itse sisällön kimppuun. Luettuani pari ensimmäistä sivua, huomasin Kelan kirjoittamisessa ongelman, joka lopulta kampittaa koko romaanin: hän on nimittäin päättänyt turvautua tehokeinona tautologiaan, yksittäisten sanojen loputtomaan toistoon. Ensimmäisillä sivuilla piirre vielä jaksoi hiukan hymähdyttää, mutta jatkossa se teki lukemisesta todellisen via dolorosan. Erityisen viehättynyt Kela näyttää olevan sanoihin ja sekä on. Pelkästään kirjan ensimmäisellä aukeamalla ja-sanaa viljellään kuusi ja on-sanaa viisi kertaa. Mikäli mukaan lasketaan on-sanan kaikki muodot (oli, olla, olin jne.), niin se toistuu kahdella ensimmäisellä sivulla peräti KAHDEKSANTOISTA kertaa!!! Tätä tyypillistä aloittelijan virhettä ei tietenkään voi vierittää täysin Kelan niskaan: täytyy myös kyseenalaistaa kustannustoimittajan ammattitaito. Mikäli kustantamossa vain oltaisiin oltu hereillä, niin asiansa osaava kustannustoimittaja olisi kitkenyt nämä epäkohdat jo kättelyssä.
Kelan kirjoittamisessa on muitakin pahoja puutteita. Suosittelisin häntä ottamaan vanhat koulukirjat esiin ja perehtymään kielioppiin – mieluiten Aapisesta lähtien. Ainakin seuraavat asiat olisi hyvä selvittää ennen kuin alkaa edes haaveilla kirjan kirjoittamisesta: pronominin ja korrelaatin suhde, subjektin ja predikaatin kongruenssi sekä temporaalinen ja referatiivinen lauseenvastike. Kela sortuu myös useimpiin tyypillisistä rektiovirheistä! Noottia on lisäksi annettava liiallisesta sidesanojen käytöstä ja paikoitellen kielioppisääntöjen vastaisesta pilkutuksesta. Nämä ovat asioita, jotka opitaan normaalisti jo ala-asteen ainekirjoituksissa! Myös kirjan huumori on huonoa.
Sivuilta 238–240 on sivunumerointi jäänyt pois. Lisäksi kyseisillä sivuilla tekstin asemointi tökkii. Ei näin!
Se, että minulla oli käytössäni useampi kirja, osoittautui hyödylliseksi myös pureutuessani perusteellisemmin tarinan eri tasoihin. Syvyysvaikutelman lisäämiseksi luin nuottitelinettä ja 3D-silmälaseja käyttäen kahta kirjaa yhtä aikaa. Tällöin rivien väleihin jäävä informaatio erottuu mikroskooppisen tarkasti ja metatekstuaaliset tasot ponnahtelevat esille kuin vieteriukot. Jouduin tosin aika ajoin vaihtamaan lasien punaisen ja vihreän kalvon paikkaa, jotta verkkokalvot keräisivät dataa tasapuolisesti. Tällä pyrin myös takaamaan lukuprosessin lopullisen objektiivisuuden.
Tämä stereoluenta ei kuitenkaan tuonut Kelan kirjaan juurikaan uutta sisältöä. Toisin on MacLeanin kirjoissa: esim. Katkuinen kuoleman tie on 3D-laseilla luettuna todellinen lukuhermoja kutkuttava kokemus! Tekstin syvyyksistä on löydettävissä kokonaan uusia henkilöhahmoja ja hyviä maisemakuvauksia. Kelan langanlaiha kerronta ei sen sijaan paljastanut lainkaan uusia tasoja – tässä on olennaisin ero oppipojan ja todellisen mestarin välillä.
Myös Kelan henkilöhahmojen ohuus hämmästyttää. Paikka paikoin kiristelin hampaitani pyrkiessäni samastumaan lähes anorektisten ihmistyyppien sielunelämään. Eikö "kirjailija Kela" ole pannut merkille sitä moneen kertaan todistettua faktaa, että lihavat persoonallisuudet yksinkertaisesti ovat leppoisampia – myös kirjojen sivuilla? Peräänkuulutan rehevyyttä ihmiskuvauksiin! Vanha hyvä konsti lisätä kirjan henkilölle lihaa reilulti luiden ympärille on yksinkertaisesti joko 1. lihavoida tekstiä tai 2. kirjoittaa suoraan suuremmalla fontilla, ehkäpä jopa isoilla kirjaimilla (vrt. John Irving: Ystäväni Owen Meany). Ainoa lähes puhtain paperein selviävä hahmo Kelan kynäilemästä muuten niin langanlaihasta henkilögalleriasta on tietenkin ylipainoinen asfalttityöntekijä Jouko, jonka lohkaisemat sukkeluudet takasivatkin tarinan edetessä monet hyvät naurut.
Koska tyylilajina on tietynlainen veijaritarina, täytyy myös kummastella sitä, ettei Kela ole vaivautunut ottamaan selvää valitsemansa genren perusvaatimuksista. Kaikkihan tietävät, että kunnon veijaritarinassa on oltava aina kolme veijaria. Esimerkkeinä kolme muskettisoturia, perinteiset suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen -vitsit tai Uuden Testamentin Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kela sen sijaan pyörittää tarinansa varsinaisissa veijarikohtauksissa ainoastaan Johannesta ja Markusta. Kolmannen hahmon puute rampauttaa romaanin koko lailla täydellisesti. Tämä on harmillista, sillä vika olisi ollut niin helppo korjata! Asia häiritsi minua siinä määrin, että otin töistä hiukan virkavapaata kirjoittaakseni tiettyihin Kesä Kalevi Sorsan kanssa -romaanin kohtauksiin kolmannen hahmon. Työ on vielä kesken, mutta sen valmistuttua lähetän parannellun version Teos-kustantamolle. Uskoakseni lisäykset sisällytetään kirjan mahdollisiin seuraaviin painoksiin. Seuraavassa pienenä esimerkkinä katkelma sivulta 72, aluksi niin kuin Kela sen kirjoitti:
"Havahdun mietteistäni kuullessani Markuksen huutavan. Hän räpiköi kummallisen näköisesti parinkymmenen metrin päässä rannasta ja kiroilee äänekkäästi:
– Vittu, suonenveto, saatana!
Ponnahdan jalkeille.
– Pärjäätkö siellä?
– Saatana!
Huuto kuulostaa jo hätääntyneeltä. Heitän nopeasti housujeni taskusta lompakon ja kännykän hiekalle ja juoksen jääkylmältä tuntuvaan veteen."
Tässä sama kohtaus minun korjaamanani, uuden hahmon kanssa:
"Havahdun mietteistäni kuullessani Markuksen huutavan. Hän räpiköi kummallisen näköisesti parinkymmenen metrin päässä rannasta ja kiroilee äänekkäästi:
– Perhana, suonenveto, perhana!
Ponnahdan jalkeille.
– Pärjäätkö siellä?
– Perhana!
Huuto kuulostaa jo hätääntyneeltä. Heitän nopeasti housujeni taskusta lompakon ja kännykän hiekalle ja komennan Mattia:
– Matti! minä komennan kuuluvalla äänellä: – Kiiruhda nopeasti hakemaan vene!
Näen Matin ilmeestä, että hän ymmärtää nopeasti tilanteen vakavuuden. Matti nousee nopeasti ylös ja hänen silmissään välähtää sekunnin murto-osan ajan teräksenkova, päättäväinen katse. Sitten hän muodostaa nautiskelijan huulilleen päättäväisen hymyn ja pinkaisee nopeasti juoksuun. Merkillepantavasta pyylevyydestään huolimatta Matti juoksee nopeasti rantahiekalla kuin Jamaikan Usain Bolt juostessaan Pekingin olympialaisissa leikitellen huikean ME-ajan 9,69 vuonna 2008.
– Kohti venettä, Matti! minä huudan kovaa: – Kohti venettä!
Juoksen jääkylmältä tuntuvaan kylmään veteen."
Nämä tekemäni lisäykset luonnollisesti kasvattavat hieman kirjan pituutta, mutta samalla ne elävöittävät kerrontaa tuoden siihen tiettyä maailmankirjallisuuden tuntua.
Kesä Kalevi Sorsan kanssa -kirjan loppuarvosanaksi on kaikesta edellä mainitusta johtuen pakko antaa luvattoman heikko. Tämä on harmillista, sillä itse tarina on sangen hyvä. Teos toimiikin kouluesimerkkinä siitä, miten sinänsä oivallinen kirja voidaan pilata kehnolla ja kliseisellä juonella, epäuskottavilla hahmoilla, väkinäisellä rakenteella, infantiililla huumorilla, liian akateemisella kielellä, masentavalla tautologialla, rautalangasta väännetyllä kerronnalla, aneemisilla ja spastisilla lauseilla, liian mielikuvituksellisella juonella, ummehtuneella tautologialla ja paikoitellen kuin suoraan miestenlehtien novelleista peräisin olevalla dialogilla. Ei uskoisi, että kirjoittaja on sama henkilö, joka vielä taannoin teki teräviä havaintoja ajastamme Vauhdin Maailma -lehden kolumnistina!
Pahinta on kuitenkin se, että Kela näyttää jättäneen täydellisesti sisäistämättä sen, mitkä ovat kolme tärkeintä vaatimusta jokaiselle kirjailijalle: kielioppi, kielioppi ja kielioppi. Kirjallisuus alkaa kieliopista – ja siihen se myös päättyy. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei kirjoja saisi julkaista näin heppoisin eväin.
Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: kirjan fontin valinnasta pitää nimittäin antaa seisovat aplodit. Times New Roman on myös oma suosikkini: sen kirjainten kaarilla lukijan silmä todellakin lepää. Bravo! Kelan paikka paikoin käyttämät kursivoinnit kuitenkin latistavat tunnelmaa ja tuntuvat muutenkin tarpeettomilta – pitäisi pärjätä ilman!
Kelalla on vielä pitkä matka kirjailijaksi. Suosittelenkin paluuta biisien pariin – niidenkin petraamisessa kun riittää vielä työtä.
Siteeratakseni Kirkaa:
"Kauneimmat lauseet,
eroa ennen kuiskaillaan."
Kun kuulin, että Anssi Kela on julkaisemassa romaania, hypähtivät odotusarvoni välittömästi maksimilukemiin. Jokohan nyt Alistair MacLean saisi vihdoin arvoisensa vastuksen?
Varmistaakseni, että saisin lukea kirjan ensimmäisten joukossa, tilasin sen hyvissä ajoin ennakkoon kolmesta eri nettikaupasta. Tämä osoittautuikin mainioksi ratkaisuksi, sillä jo parin lukukerran jäljiltä ensimmäiseksi käsittelemäni kirja oli niin pahasti punakynän tuhrima, että se oli muuttunut käytännössä lukukelvottomaksi. Ensimmäinen huomautukseni liittyykin tähän: miksi kirjan sivuille on jätetty niin pienet marginaalit, ettei lukijalla ole tilaa tehdä niihin omia korjauksiaan?
Mutta nyt kiiruhdan asioiden edelle. Palataanpa siihen hetkeen (15.8.2008 klo 11.46), jolloin hain postilaatikosta pienen paketin, revin sieltä esiin Kesä Kalevi Sorsan kanssa -kirjan, istuin lukutuoliini (Artek), otin punakynän käteeni ja aloin lukea.
Ensivaikutelmani oli se, että kirja tuntui kovin köykäiseltä. Lieneekö Teos-kustantamo pihistellyt paperin laadussa? Laboratoriotutkimukseni ovat näiltä osin vielä keskeneräiset, mutta epäilen vahvasti, että Kelan kirja on painettu halvalle, kovaa käyttöä kestämättömälle paperille. Yksi kolmesta Kesä Kalevi Sorsan kanssa -kirjastani onkin parhaillaan kuudetta päivää uunissa 250:ssa asteessa. Tällä keinotekoisella ikäyttämisprosessilla selvitän kuinka kirja kestää ajan hammasta. Raportoin tämän kestotestin tuloksia muutaman viikon päästä.
Täytyy myös kritisoida kirjan huolimatonta viimeistelyä: nimittäin sivuille 49, 168 ja 271 on jäänyt käsinkirjoitettuja kappaleita! Miten tämä voi nykyaikana olla mahdollista? Onko kyse ladontavaiheen hutiloinnista vai onko kustantamolla ollut niin kiire saattaa julkkiskirjailijan teos markkinoille, ettei oikoluentaa ole suoritettu lainkaan? Sapiskaa tekijöille joka tapauksessa.
Sitten itse sisällön kimppuun. Luettuani pari ensimmäistä sivua, huomasin Kelan kirjoittamisessa ongelman, joka lopulta kampittaa koko romaanin: hän on nimittäin päättänyt turvautua tehokeinona tautologiaan, yksittäisten sanojen loputtomaan toistoon. Ensimmäisillä sivuilla piirre vielä jaksoi hiukan hymähdyttää, mutta jatkossa se teki lukemisesta todellisen via dolorosan. Erityisen viehättynyt Kela näyttää olevan sanoihin ja sekä on. Pelkästään kirjan ensimmäisellä aukeamalla ja-sanaa viljellään kuusi ja on-sanaa viisi kertaa. Mikäli mukaan lasketaan on-sanan kaikki muodot (oli, olla, olin jne.), niin se toistuu kahdella ensimmäisellä sivulla peräti KAHDEKSANTOISTA kertaa!!! Tätä tyypillistä aloittelijan virhettä ei tietenkään voi vierittää täysin Kelan niskaan: täytyy myös kyseenalaistaa kustannustoimittajan ammattitaito. Mikäli kustantamossa vain oltaisiin oltu hereillä, niin asiansa osaava kustannustoimittaja olisi kitkenyt nämä epäkohdat jo kättelyssä.
Kelan kirjoittamisessa on muitakin pahoja puutteita. Suosittelisin häntä ottamaan vanhat koulukirjat esiin ja perehtymään kielioppiin – mieluiten Aapisesta lähtien. Ainakin seuraavat asiat olisi hyvä selvittää ennen kuin alkaa edes haaveilla kirjan kirjoittamisesta: pronominin ja korrelaatin suhde, subjektin ja predikaatin kongruenssi sekä temporaalinen ja referatiivinen lauseenvastike. Kela sortuu myös useimpiin tyypillisistä rektiovirheistä! Noottia on lisäksi annettava liiallisesta sidesanojen käytöstä ja paikoitellen kielioppisääntöjen vastaisesta pilkutuksesta. Nämä ovat asioita, jotka opitaan normaalisti jo ala-asteen ainekirjoituksissa! Myös kirjan huumori on huonoa.
Sivuilta 238–240 on sivunumerointi jäänyt pois. Lisäksi kyseisillä sivuilla tekstin asemointi tökkii. Ei näin!
Se, että minulla oli käytössäni useampi kirja, osoittautui hyödylliseksi myös pureutuessani perusteellisemmin tarinan eri tasoihin. Syvyysvaikutelman lisäämiseksi luin nuottitelinettä ja 3D-silmälaseja käyttäen kahta kirjaa yhtä aikaa. Tällöin rivien väleihin jäävä informaatio erottuu mikroskooppisen tarkasti ja metatekstuaaliset tasot ponnahtelevat esille kuin vieteriukot. Jouduin tosin aika ajoin vaihtamaan lasien punaisen ja vihreän kalvon paikkaa, jotta verkkokalvot keräisivät dataa tasapuolisesti. Tällä pyrin myös takaamaan lukuprosessin lopullisen objektiivisuuden.
Tämä stereoluenta ei kuitenkaan tuonut Kelan kirjaan juurikaan uutta sisältöä. Toisin on MacLeanin kirjoissa: esim. Katkuinen kuoleman tie on 3D-laseilla luettuna todellinen lukuhermoja kutkuttava kokemus! Tekstin syvyyksistä on löydettävissä kokonaan uusia henkilöhahmoja ja hyviä maisemakuvauksia. Kelan langanlaiha kerronta ei sen sijaan paljastanut lainkaan uusia tasoja – tässä on olennaisin ero oppipojan ja todellisen mestarin välillä.
Myös Kelan henkilöhahmojen ohuus hämmästyttää. Paikka paikoin kiristelin hampaitani pyrkiessäni samastumaan lähes anorektisten ihmistyyppien sielunelämään. Eikö "kirjailija Kela" ole pannut merkille sitä moneen kertaan todistettua faktaa, että lihavat persoonallisuudet yksinkertaisesti ovat leppoisampia – myös kirjojen sivuilla? Peräänkuulutan rehevyyttä ihmiskuvauksiin! Vanha hyvä konsti lisätä kirjan henkilölle lihaa reilulti luiden ympärille on yksinkertaisesti joko 1. lihavoida tekstiä tai 2. kirjoittaa suoraan suuremmalla fontilla, ehkäpä jopa isoilla kirjaimilla (vrt. John Irving: Ystäväni Owen Meany). Ainoa lähes puhtain paperein selviävä hahmo Kelan kynäilemästä muuten niin langanlaihasta henkilögalleriasta on tietenkin ylipainoinen asfalttityöntekijä Jouko, jonka lohkaisemat sukkeluudet takasivatkin tarinan edetessä monet hyvät naurut.
Koska tyylilajina on tietynlainen veijaritarina, täytyy myös kummastella sitä, ettei Kela ole vaivautunut ottamaan selvää valitsemansa genren perusvaatimuksista. Kaikkihan tietävät, että kunnon veijaritarinassa on oltava aina kolme veijaria. Esimerkkeinä kolme muskettisoturia, perinteiset suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen -vitsit tai Uuden Testamentin Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kela sen sijaan pyörittää tarinansa varsinaisissa veijarikohtauksissa ainoastaan Johannesta ja Markusta. Kolmannen hahmon puute rampauttaa romaanin koko lailla täydellisesti. Tämä on harmillista, sillä vika olisi ollut niin helppo korjata! Asia häiritsi minua siinä määrin, että otin töistä hiukan virkavapaata kirjoittaakseni tiettyihin Kesä Kalevi Sorsan kanssa -romaanin kohtauksiin kolmannen hahmon. Työ on vielä kesken, mutta sen valmistuttua lähetän parannellun version Teos-kustantamolle. Uskoakseni lisäykset sisällytetään kirjan mahdollisiin seuraaviin painoksiin. Seuraavassa pienenä esimerkkinä katkelma sivulta 72, aluksi niin kuin Kela sen kirjoitti:
"Havahdun mietteistäni kuullessani Markuksen huutavan. Hän räpiköi kummallisen näköisesti parinkymmenen metrin päässä rannasta ja kiroilee äänekkäästi:
– Vittu, suonenveto, saatana!
Ponnahdan jalkeille.
– Pärjäätkö siellä?
– Saatana!
Huuto kuulostaa jo hätääntyneeltä. Heitän nopeasti housujeni taskusta lompakon ja kännykän hiekalle ja juoksen jääkylmältä tuntuvaan veteen."
Tässä sama kohtaus minun korjaamanani, uuden hahmon kanssa:
"Havahdun mietteistäni kuullessani Markuksen huutavan. Hän räpiköi kummallisen näköisesti parinkymmenen metrin päässä rannasta ja kiroilee äänekkäästi:
– Perhana, suonenveto, perhana!
Ponnahdan jalkeille.
– Pärjäätkö siellä?
– Perhana!
Huuto kuulostaa jo hätääntyneeltä. Heitän nopeasti housujeni taskusta lompakon ja kännykän hiekalle ja komennan Mattia:
– Matti! minä komennan kuuluvalla äänellä: – Kiiruhda nopeasti hakemaan vene!
Näen Matin ilmeestä, että hän ymmärtää nopeasti tilanteen vakavuuden. Matti nousee nopeasti ylös ja hänen silmissään välähtää sekunnin murto-osan ajan teräksenkova, päättäväinen katse. Sitten hän muodostaa nautiskelijan huulilleen päättäväisen hymyn ja pinkaisee nopeasti juoksuun. Merkillepantavasta pyylevyydestään huolimatta Matti juoksee nopeasti rantahiekalla kuin Jamaikan Usain Bolt juostessaan Pekingin olympialaisissa leikitellen huikean ME-ajan 9,69 vuonna 2008.
– Kohti venettä, Matti! minä huudan kovaa: – Kohti venettä!
Juoksen jääkylmältä tuntuvaan kylmään veteen."
Nämä tekemäni lisäykset luonnollisesti kasvattavat hieman kirjan pituutta, mutta samalla ne elävöittävät kerrontaa tuoden siihen tiettyä maailmankirjallisuuden tuntua.
Kesä Kalevi Sorsan kanssa -kirjan loppuarvosanaksi on kaikesta edellä mainitusta johtuen pakko antaa luvattoman heikko. Tämä on harmillista, sillä itse tarina on sangen hyvä. Teos toimiikin kouluesimerkkinä siitä, miten sinänsä oivallinen kirja voidaan pilata kehnolla ja kliseisellä juonella, epäuskottavilla hahmoilla, väkinäisellä rakenteella, infantiililla huumorilla, liian akateemisella kielellä, masentavalla tautologialla, rautalangasta väännetyllä kerronnalla, aneemisilla ja spastisilla lauseilla, liian mielikuvituksellisella juonella, ummehtuneella tautologialla ja paikoitellen kuin suoraan miestenlehtien novelleista peräisin olevalla dialogilla. Ei uskoisi, että kirjoittaja on sama henkilö, joka vielä taannoin teki teräviä havaintoja ajastamme Vauhdin Maailma -lehden kolumnistina!
Pahinta on kuitenkin se, että Kela näyttää jättäneen täydellisesti sisäistämättä sen, mitkä ovat kolme tärkeintä vaatimusta jokaiselle kirjailijalle: kielioppi, kielioppi ja kielioppi. Kirjallisuus alkaa kieliopista – ja siihen se myös päättyy. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei kirjoja saisi julkaista näin heppoisin eväin.
Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: kirjan fontin valinnasta pitää nimittäin antaa seisovat aplodit. Times New Roman on myös oma suosikkini: sen kirjainten kaarilla lukijan silmä todellakin lepää. Bravo! Kelan paikka paikoin käyttämät kursivoinnit kuitenkin latistavat tunnelmaa ja tuntuvat muutenkin tarpeettomilta – pitäisi pärjätä ilman!
Kelalla on vielä pitkä matka kirjailijaksi. Suosittelenkin paluuta biisien pariin – niidenkin petraamisessa kun riittää vielä työtä.
Siteeratakseni Kirkaa:
"Kauneimmat lauseet,
eroa ennen kuiskaillaan."
1.9.2008 12:55
Tähän ei liene lisättävää.
1.9.2008 13:54
Mahtavaa – tätä on odotettu! Incogniton kritiikki tekee kaiken muun kritiikin tarpeettomaksi.
Pitäisiköhän tuosta lainata pari valittua sitaattia etusivun kritiikkikokoelmaan?
Pitäisiköhän tuosta lainata pari valittua sitaattia etusivun kritiikkikokoelmaan?
1.9.2008 14:01
Olen mykistynyt. Mutta tämähän on selvästi huumorilla tehty, joten kaipa ne "kehitysapu on turhaa" olivat yhtälailla vitsejä?
3.9.2008 15:56
Haluaisin lisätä sinänsä ansiokkaaseen arvioon vielä yhden huomautuksen. Minua nimittäin ihmetyttää, ettei kirjoittaja ole kiinnittänyt mitään huomiota Kelan tapaaan käyttää äng-äänteitä jokseenkin sieluttomasti.
Äng-äänne sinänsä on oikein käytettynä möyheä ja kostea, parhaimmillaan suorastaan märkä. Romaanikirjailija Anssi Kela sen sijaan päätyy monesti ängyttämään lähinnä puisevasti.
Mielestäni Kela voisi ottaa oppia vaikkapa lempikirjailijastani Saramagosta, joka ao. äännähdyksiä osaa hienosti käyttää.
Kun Kela kirjoittaa romaanissaan esimerkiksi "Kangasalan kappalaisesta" (s.96), on vaikutelma äänteellisessä intohimottomuudessaan lähes näivettävä. Kun Saramagon Luola-romaanissa taas puhutaan "hengenvaarallisesta myrskystä" (s.130), tuntee lukija heti vallitsevan uhkan.
Tämä on tietysti vain yksittäisen ihmisen mielipide. Mutta mielestäni fonetiikkaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota.
Kunnioittavasti
Börje
Äng-äänne sinänsä on oikein käytettynä möyheä ja kostea, parhaimmillaan suorastaan märkä. Romaanikirjailija Anssi Kela sen sijaan päätyy monesti ängyttämään lähinnä puisevasti.
Mielestäni Kela voisi ottaa oppia vaikkapa lempikirjailijastani Saramagosta, joka ao. äännähdyksiä osaa hienosti käyttää.
Kun Kela kirjoittaa romaanissaan esimerkiksi "Kangasalan kappalaisesta" (s.96), on vaikutelma äänteellisessä intohimottomuudessaan lähes näivettävä. Kun Saramagon Luola-romaanissa taas puhutaan "hengenvaarallisesta myrskystä" (s.130), tuntee lukija heti vallitsevan uhkan.
Tämä on tietysti vain yksittäisen ihmisen mielipide. Mutta mielestäni fonetiikkaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota.
Kunnioittavasti
Börje
3.9.2008 16:38
Nimimerkki Börjellä tuntuisi nyt olevan jotain möyheää ja kosteaa lähinnä housuissaan. Helppoahan se on tulla tänne huutelemaan asiattomuuksia nimimerkin takaa!
Vihjaus siitä, etten olisi kiinnittänyt huomiota Kelan äng-äänteisiin on törkeä. Ettet vain olisi Anssin kavereita?
Kukas tämä Saramgo on? Kirjoittaako hän samantyyppistä proosaa kuin Alistair MacLean tai Clive Cussler? Täytynee tsekata.
Vihjaus siitä, etten olisi kiinnittänyt huomiota Kelan äng-äänteisiin on törkeä. Ettet vain olisi Anssin kavereita?
Kukas tämä Saramgo on? Kirjoittaako hän samantyyppistä proosaa kuin Alistair MacLean tai Clive Cussler? Täytynee tsekata.
4.9.2008 8:07
Minusta tämä keskustelu on tähän mennessä ollut asiallinen ja mielenkiintoinen.
9.9.2008 20:16
Haluaisin mielelläni jatkaa vielä aiheesta, mutta taidan juuri nyt olla hieman masentunut.
Anteeksi. Mutta keskustelun taustaväri on rauhoittavan ruskea. Mielestäni.
Kunnioittaen
Börje
Anteeksi. Mutta keskustelun taustaväri on rauhoittavan ruskea. Mielestäni.
Kunnioittaen
Börje
21.2.2009 11:30
Lukematta Anssin kirjaa tulee tästä I:n tekstistä mieleen kirjailija Kalle Päätalo, jonka kirjat on huippusuosittuja mutta kirjoitti "paskalla käymisestä, ulkohuussissa" kolme sivua. Ei jaksa lukea! Sori! Teen itse tulkintani kirjasta enkä vaivaa päätäni jonkun toisen kriitikillä. Lukijalla on oikeus omiin johtopäätöksiin ja minusta kriitikot on perseestä!
8.11.2009 21:58
Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Olen huono arvostelemaan asioita. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että aivan uskomattoman hyvä teos! Helposti lähestyttävä kirja, jossa on kuitenkin myös tosi paljon sisältöä. Kiitos Anssille hienosta teoksesta! Uskoni kirjallisuuteen palasi vihdoinkin!
Olen huono arvostelemaan asioita. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että aivan uskomattoman hyvä teos! Helposti lähestyttävä kirja, jossa on kuitenkin myös tosi paljon sisältöä. Kiitos Anssille hienosta teoksesta! Uskoni kirjallisuuteen palasi vihdoinkin!
Viimeksi kommentoitu