11.06.2006 EST-Ring, kilpailut


Sunnuntain ensimmäiseen lähtöön päästään starttaamaan mainiossa, aurinkoisessa säässä. Asetellessani autoani paalupaikalla, ovat odotukset kieltämättä korkealla. Teimme aamun lämmittelyajossa vielä pieniä säätömuutoksia ja kaikki tuntui todella hyvältä kisaa ajatellen. Nyt vain voitto kelpaa.

Lämmittelykierrokselle lähdettäessä tapahtuu pieni sekaannus: Suomessa turva-auton lähtiessä vetämään lämmittelykierrosta, radalla seisoo lippumies, joka heilauttaa vihreää lippua sen merkiksi, että herrasväen sopii nyt lähteä auton perään. Täällä turva-auto lähtee liikenteeseen, mutta en näe lippumiestä missään. Arvelen, että vieraalla maalla ei sitten varmaankaan erikseen liputeta ja lähden renkaat ulvoen turva-auton perään. Tajuan saman tien tehneeni virheen: näen nimittäin peileistäni, ettei kukaan muu kuin tallikaverini Juha Fred lähde mihinkään. Lämmittelemme Fredin kanssa renkaitamme yli puolen kierroksen ajan, ennen kuin muitakin autoja alkaa näkyä peileissä. Lopulta lähtöruudukossa ryhmä on asiaankuuluvalla tavalla kasassa, mutta pelkään saavani tuomaristolta jälkeenpäin noottia. (Kuulen myöhemmin, että vihreää lippua heiluttanut toimitsija oli seissyt radan reunalla kutakuinkin minusta katsottuna takaoikealla. Peilistäkö minun olisi pitänyt hänet nähdä?)

Lähtö. Viiden sekunnin taulun noustessa otan kytkimen tuntumaan. Ensimmäisen punaisen valon syttyessä nostan kierroksia. Toinen punainen, kolmas. Valot sammuvat. Nostan kytkimen ja auto ampaisee liikkeelle. Kierroksia on juuri sopivasti, pyörät eivät sudi lainkaan – täydellinen lähtö! Muut jäävät kuin seisomaan. Jarruttaessani ensimmäiseen mutkaan minulla on lähes viidenkymmenen metrin johto. Nyt ei muuta kuin lisää pökköä pesään ja kaikille luu kurkkuun. Ensimmäisessä mutkassa pyörien pito tuntuu hyvältä. Toisenkin mutkan pystyn ajamaan normaalia vauhtia, rengas pitää. EST-Ringin kolmas mutka on nopea shikaani, jonka pystyy hyvällä pidolla ajamaan helposti vitosvaihteella kaasu pohjassa. Ensimmäisellä kierroksella renkaat eivät ole vielä saavuttaneet optimaalista lämpötilaansa, joten syöksyessäni shikaaniin, nostan hiukan kaasua jättääkseni pelivaraa. Ajan kuitenkin mutkaan liian kovaa: ulostulossa pyörät nousevat kantin päälle, joka on todella liukas. Perä lähtee silmänräpäyksessä alta ja sitten sitä istutaankin vain kyydissä ihaillen kun vastaniitetty ruoho lentää. Formula takertuu nurmeen pohjastaan kiinni. Muut kilpakumppanit ohittavat paikan.

Istun hetken autossani suostumatta uskomaan mitä on juuri tapahtunut. Ei voi olla totta! Miten on mahdollista, että olen näin tyhmä? MITEN KUKAAN VOI OLLA NÄIN SAATANAN TYHMÄ?!?

Nousen autosta ja siirryn sivummalle seuraamaan kilpailua. Huomaan, että riisuttuani kypärän, minua harmittaa loppujen lopuksi yllättävän vähän. Tällaista sattuu – entäs sitten? Ei kai tämä nyt lopulta niin vakavaa ole? Kakkosruudusta startannut Kristo Ebras johtaa, Arto Taimi ja Kimmo Joutvuo hiillostavat. Koivisto käy hiekoilla pudoten muutaman pykälän, mutta pääsee jatkamaan ja käy hyvää vääntöä ohittaen muutaman eestiläisen sekä Suvannon ja Fredin. Joutvuo putoaa lopussa kärkikaksikon kyydistä eikä Taimikaan pääse yrittämään kunnolla ohitusta. Niinpä Ebras voittaa ensimmäisen lähdön. Juoksen jäähdyttelykierroksella radan reunaan vilkuttelemaan iloisesti näille nykyajan gladiaattoreille.

Varikolla rakastettu tallipäällikkö ja todellinen Bajamajan Brezhnev, Marko Koiranen, laskee aurinkolasit roikkumaan nenälleen ja tuijottaa minua niiden yli sanomatta mitään. Tämä lieneekin niitä ikimuistoisia hetkiä, joissa sanoja ei tarvita.

Toiseen lähtöön ryhmittäydytään reilun kolmen tunnin odottelun jälkeen. Koiranen bros. Motorsportin alati ahkerat pienet työmuurahaiset ovat huolellisesti puhdistaneet autoni ruohosta, sekä muista kedon kasveista ja yrteistä. Lähtöruudukossa tuumaan, että tänään mennäänkin tunnelmasta toiseen: ensimmäisessä startissa olin paalulla, nyt vihoviimeisessä ruudussa (17.). Kilpailustrategiani nimi on ”Pitkä päätyyn ja perään”. Tarkoitus on ajaa riskillä: työnnän nokkani aina ensimmäiseen mahdolliseen rakoon ja toivon muiden antavan tilaa. Jos eivät anna, niin sitten osutaan.

Punaisten valojen syttyessä vieressäni olevalla virolaiskuskilla pettää hermo ja hän lähtee liikenteeseen jo ennen kuin kolmas punainen on edes syttynyt. Minä pidän pään kylmänä ja odotan kiltisti, kunnes valot sammuvat. Startti on taas hyvä, mutta parin rivin päässä edeltäni startannut kuski sammuttaa ruutuun. Joudun väistämään häntä osittain nurmikon kautta, mutta saan silti lähtökiihdytyksessä poimittua pari sijoitusta. Ensimmäiseen mutkaan kaikki jarruttavat sisälle, mutta minä valitsen ulkolinjan ja pääsen kiertämällä parantelemaan lisää asemiani.

Pari ensimmäistä kierrosta ovat kaoottisia ja minä en oikeastaan muista niistä jälkeenpäin mitään. Autoja on vain joka puolella ja niitä ohitellaan kaikissa mahdollisissa paikoissa. Ensimmäinen varsinainen este tielläni on Juha Fred. Ajattelin ennen kilpailua mennä tallikaverini juttusille ja pyytää palvelusta: mikäli ilmestyisin kilpailun aikana hänen peileihinsä, niin sopisiko, ettei hän tekisi asioista liian vaikeita. En kuitenkaan lopulta viitsinyt mennä pyytämään moista ja nyt Fred vetää edessäni luukkua kiinni ja peittelee. En halua osua häneen, joten joudun vetäytymään pari kertaa rinnalta välttääkseni kolarin. Parin kierroksen jälkeen pääsen ohi, mutta arvokasta aikaa meni hukkaan. Seuraavana vuorossa on hankala vastustaja, Koivisto, mutta tällä kertaa hänen ohittamisensa on yllättävänkin helppoa. Sitten törmäänkin todelliseen kiviseinään: Teppo Suvanto. Hän on nopea radan hitaammissa mutkissa, enkä pääse niissä iskuetäisyydelle. Vauhdikkaammissa mutkissa hän puolestaan pyörii jaloissa ja yritän epätoivoisesti löytää rakoa joka puolelta. Suvanto kuitenkin tuntee tämän radan ja tietää varsin hyvin, miten täällä pystytään estämään ohitus. Hän käyttää koko radan leveyden hyväkseen ja pari kertaa kolari on hiuskarvan varassa. Useita savujarrutuksia. En vain pääse ohi. Kerran olen jo rinnalla ja varma ohituksen onnistumisesta, mutta juuri silloin lippumiehet alkavat kiivaasti heiluttaa keltaisia, ohittamisen kieltäviä lippujaan. Seuraava lippu onkin sitten jo ruudullinen.

Jäähdyttelykierroksella ynnään edelläni olevat autot ja totean sijoittuneeni kuudenneksi. Ohitin kilpailussa siis yksitoista autoa. Kohtuullinen suoritus ottaen huomioon kisan lyhyen pituuden (15 kierrosta, n. 13 minuuttia). Parc ferméssä kuulen kummia: tuomaristo on langettanut minulle viidentoista sekunnin aikarangaistuksen vilppilähdöstä. Sijoitukseni putoaa kuudennesta yhdeksänneksi. Mitä helvettiä?!? Vieressäni ollut auto varasti, en minä – meikäläinen odotteli nätisti valojen sammumista. Lähden välittömästi haastattelemaan tuomareita. Tilanteen nähnyt apulaiskilpailunjohtaja on kanssani samaa mieltä: minä en ottanut vilppilähtöä. Myöskään lähtövalojen käyttäjä ei nähnyt minun varastavan. Kaksi ratatuomaria sen sijaan väittää kivenkovaa, että olin liikkunut ennen valojen vaihtumista. Heidän sanansa ratkaisee, ellen löydä jostain videokuvaa sanojeni vakuudeksi. Kyselen sitä paikallisen tv-yhtiön kuvaajilta ja käyn jopa katsomossa haastattelemassa videokameran kanssa heiluvia ihmisiä. Lähdöstäni ei kuitenkaan löydy kuvaa, joten joudun oikeusmurhan kohteeksi. Epistä!

Kisat on ajettu ja on yhteenvedon paikka. Täysi pannukakkuhan tästä Pärnun reissusta tuli. Täältä olisi pitänyt saalistaa helppoja pisteitä, mutta sen sijaan Arto Taimi palaa Suomeen tanakassa pistejohdossa. Se hyvä puoli tässä kuitenkin on, etten voi syyttää tilanteesta ketään muuta kuin itseäni. Syyllistyin aloittelijamaiseen virheeseen ja onkin hyvä muistaa, että aloittelijahan minä edelleen olen – olenhan autoilijan urallani ajanut vasta parikymmentä kilpailua. Tekemistään virheistä on vain otettava opikseen ja mentävä taas piirun verran kokeneempana eteenpäin.

Positiivista viikonlopussa oli se, että vihdoinkin päästiin ajamaan hyvillä keleillä – muuttuvat olosuhteet eivät nousseet päärooliin. Pääsin tekemään johdonmukaisesti töitä uuden radan opettelun ja auton säätöjen kanssa. Pidin myös EST-Ringin radasta. Hyvä profiili, haastavia nopeita mutkia. Rata pitäisi vain ehdottomasti päällystää uudestaan ja valitettavan lyhythän se myös on. Kaikkein positiivisinta oli kuitenkin oma ajamiseni – jos unohdetaan hetkeksi se ulosajo… Ajamiseni alkaa nyt olla sellaisella tasolla, jota olen itseltäni tänä vuonna odottanut. Silloin kun menopelini oli valkoisten viivojen välissä, eikä nurmikolla, niin se oli yleensä radan nopein auto.

Vahinko vain, että mestaruus karkasi nyt aika kauas käsistä. Taimin kahdentoista pisteen etumatka ei sinänsä ole vielä katastrofaalinen, mutta hyvin vaikeaksi sen tavoittamisen tekee se, että SM-sarjan seuraava lähtö Kemorassa jää minulta ajamatta perhesyyn vuoksi. Pääsen todennäköisesti mukaan Kemoran jälkimmäiseen starttiin, mutta joudun lähtemään siihenkin viimeisestä ruudusta. Mestaruuteen ajaminen on näistä lähtökohdista erittäin vaikeaa. Ei kuitenkaan mahdotonta…


Koiranen bros. Motorsportin hilpeää henkilöstöä. Vasemmalta: Marko Koiranen, Allar Talvik, Anssi Kela, Tommi Heikkilä, Veiko Röivas, Antti Kemmo

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.