12.-16.5.2004 Alastaro

Ilmassa on melko pienen urheilujuhlan tuntua saapuessani keskiviikkoaamuna Alastaron moottoriradalle. Varikkoalue on autio ja hiljainen, lämpötila hädintuskin nollan yläpuolella ja taivas synkkenee hetki hetkeltä. Tänne on kuitenkin tultu ajamaan formulaa, oli sille ilmastollisia puitteita tai ei. Koiranen Bros. Motorsportin pojat kasailevat varikon toisessa päässä putiikkia pystyyn ja kiiruhdan tiimin motorhomeen keittämään lämmikkeeksi kupin teetä. Tallitoverini Sipe saapuu myös paikalle ja päivittelemme kelejä. Lahdessa satoi kuulemma lunta. Hyvää kesää!

Pari tuntia odoteltuamme pääsemme vihdoin tositoimiin. Sonnustaudumme ajovarusteisiin, pujottaudumme ohjaamoihin, käynnistämme autot ja kurvaamme radalle. Huomaan, että homma sittenkin jännittää minua hiukan. On kulunut vuosi tällä samalla autolla ajamastani, lähes kohtalokkaasta onnettomuudesta. Olen toki jo ehtinyt kokeillut formulalla ajamista onnettomuuden jälkeen, mutta kyse on ollut vain varovaisista kokeiluista – nyt pitäisi lähteä lataamaan täysillä. Vauhtini on ensimmäisten kierrosten aikana kaikkea muuta kovaa. Autoon laitetut, jo viime vuoden kisoissa käytetyt renkaat eivät tunnu lämpiävän kunnolla näin kylmässä säässä ja pito on olematon. Kymmenkunta kierrosta ajettuani palaan varikolle ja renkaiden lämpötila mitataan. Niiden pitäisi lämmetä n. 75 asteeseen; nyt lämpöä on alle 30 astetta. Tallipäällikkö Marko Koiranen komentaa minut takaisin radalle käskien lopettamaan köröttelyn ja ajamaan kovempaa – kyllä ne kumit siitä lämpiävät. Yritän tehdä työtä käskettyä, mutta ajaminen tuntuu todella vaikealta. Rytmi ja tuntuma ovat täysin kateissa. Pyrin ajamaan aggressiivisemmin, mutta pitoa ei vain löydy ja lopulta spinnaan. Palaan varikolle, jossa selviää, että Sipe on samaan aikaan ollut minua sekuntitolkulla nopeampi. Tämä ei nyt ala ollenkaan hyvin!

Kiehautan motorhomessa jälleen itselleni kupposen teetä ja mietiskelen syntyjä syviä. Alastaron radalla on kaksi todella nopeaa mutkaa, jotka ajetaan vitosvaihteella kaasu pohjassa. Viime vuonna ennen onnettomuuttani näiden mutkien ajaminen ei tuottanut minulle minkäänlaisia vaikeuksia. Nyt huomaan aristelevani niitä ja jalka nousee väkisinkin kaasulta. Päätän, että spedeily saa luvan loppua. Tänne on kuitenkin tultu ajamaan eikä katselemaan maisemia – ei muuta kuin kaasu pohjaan!

Lähden taas radalle. Takasiipi on säädetty jo maksimiasentoon, mutta auto on edelleen todella yliohjaava eikä minkäänlaista pitoa tunnu löytyvän. Parin lämmittelykierroksen jälkeen päätän kuitenkin ajaa nopeat mutkat kaasujalka ojennettuna. Syöksyn kohti mutkaa – ja nostan jalan kaasulta. Ajattelen, että ei se mitään; seuraavalla kierroksella tämä vedetään täysillä. Tulee seuraava kierros ja taas jalkani nousee kuin vaiston pakottamana. Ja sitä seuraavilla kierroksilla sama juttu. Ajan varikolle todella pettyneenä itseeni. Mikä minua vaivaa?

Pienen tauon jälkeen kiihdytämme Sipen kanssa vielä kerran radalle. Radan takaosassa odottaa yllätys: täällä on alkanut sataa ja Las Palmas –nimellä tunnettu mutka on todella liukas. Katselen aitiopaikalta kuinka edelläni ajava Sipe löytää vesielementin radan pinnalta. Jarrutuksessa perä lähtee alta ja Simo karauttaa kilpurinsa komeasti hiekoille. Näen, ettei ulosajossa käy mitenkään ja hohottelen kypäräni sisällä koko matkan varikolle. Kyllähän se aina kirvoittaa pienet naurut kun kilpakumppaneilla vähän lipsahtaa! Ajot kuitenkin päättyvät tältä päivältä tähän. 

Torstaina pääsemme radalle vasta viiden jälkeen illalla ja olen ladannut itseni täyteen taistelutahtoa. Autossa on edelleen samat kuluneet renkaat kuin eilenkin. Ilma on nyt pari astetta lämpimämpi, mutta on yhä liian kylmä kunnon pidon saavuttamiseksi. Radalla hieron ensin parin kierroksen ajan renkaitani lämpimäksi ja hyökkään sitten uudella asenteella nopeiden mutkien kimppuun. Lyön viitosen silmään, painan kaasupolkimen lattiaan kiinni ja paiskaan auton kaarteeseen. Perä lähtee täydessä vauhdissa alta! Menetän ajokin hallinnan ja pyörin renkaiden kiljunnan säestyksellä pitkin rataa. Onneksi auto pysyy asfaltilla ja pääsen lopulta vielä jatkamaan matkaa. Näiden nopeiden mutkien ajaminen ei varsinaisesti vaadi kuljettajalta taitoa – kyse on ennen kaikkea luottamuksesta. Se vähäinenkin luottamus joka minulla vielä oli autoon ja itseeni, on nyt tämän pyörähdyksen myötä mennyttä. Jatkan ajamista, mutten enää nauti siitä. Teen paljon virheitä ja spinnaan vielä pari kertaa hitaammissa mutkissa. Auto tuntuu täysin mahdottomalta ajettavalta. Samaan aikaan Sipe kiertää rataa yhä nopeammin ja nopeammin. Alan miettiä, että ehkä tämä koko formulajuttu onkin varsinainen emämunaus. Minusta ei taidakaan olla tähän?

Perjantaiaamuna Koiranen vihdoin ilmoittaa, että tänään ajetaan uusilla renkailla. Tämä on viimeinen oljenkorteni: mikäli en tuoreilla pyörilläkään saa vikuroivaa autoa kesyyntymään, niin nostan kädet pystyyn ja alan varmaankin katsella itselleni järkevämpää harrastusta. Aloitan taas varovasti, nostan pikkuhiljaa vauhtia ja äkkiä alkaa tuntua siltä, että nythän tämä pysyy tiessä! Ero auton eiliseen käyttäytymiseen on huima ja se näkyy välittömästi myös kellossa: vetelen saman tien yli kolme sekuntia nopeampia kierrosaikoja. Ikälopuilla renkailla ajamisessa ei ollut mitään järkeä! Luottamukseni ajamiseen oli vuoden takaisen onnettomuuden jäljiltä rapistunut pahemman kerran ja näiden parin päivän aikana se on saatu murskattua täysin raunioiksi. En pysty nyt pitävimmillä kumeillakaan ajamaan sataprosenttista vauhtia ja tiedän, että minulla on kuljettavana vielä pitkä matka täydelliseen tilanteen herruuteen. Alkaa kuitenkin taas tuntua siltä, että ehkä minun ei sittenkään kannata vielä ripustaa ajohanskoja naulaan. Ajaminen tuntuu nimittäin jälleen mukavalta.

Rata-alueen kasteleva sade lopettaa perjantain ajamiset ennen aikojaan. Suunta on joka tapauksessa kääntynyt jälleen ylöspäin ja voin lähteä huomiseen aika-ajoon ja kilpailuun luottavaisin mielin.

Lauantaiaamun aika-ajoon vaihdetaan taas uudet renkaat. Aikaa hyvän kierrosajan tekemiseen on 20 minuuttia ja päätän jälleen aloittaa rauhallisesti. Tunnustelen tilannetta ja kohotan kierros kierrokselta nopeutta. Kiiruhdan ehkä liiankin hitaasti: juuri kun alkaa tuntua siltä, että nyt voisin alkaa ajaa oikeasti kovaa, ruutulippu heilahtaa. Olen kuitenkin sessioon tyytyväinen. Ajaminen tuntui hyvältä ja aloin selvästi saada takaisin kadonnutta itseluottamustani. Ne nopeat mutkatkin menivät jo helposti kaasu pohjassa. Parantamisen varaa ja reserviä jäi kuitenkin vielä paljon ja niinpä olenkin yllättynyt kuullessani varikolla, että viimeisellä kierroksella tekemäni aika on kolmanneksi nopein! Teemu Tanninen on selkeä ykkönen ja Arto Taimi kakkonen. Jäin Taimen ajasta kaksi kymmenystä ja Tanniseen eroa tuli sekunti. Sipen aika-ajot epäonnistuivat: hän on viides jääden minullekin kahdeksan kymmenystä. Suupieleni alkavat kääntyä ylöspäin. Jos noin varovaisella suorituksella ollaan noinkin korkealla, niin ei tässä taidakaan olla suurempaa hätää!


Yksi huolenaihe minulla kuitenkin vielä on: startit. Niitä on viime päivinä harjoiteltu ja onnistumisprosentti ei ole ollut kovinkaan mairitteleva. Alle puolet ovat olleet sellaisia, joissa auto on ylipäätään lähtenyt liikkeelle. Suurin osa starttiharjoituksistani on seurannut tuttua kaavaa: auto nytkähtää kymmenen senttiä eteenpäin ja sammuu. Nyt startteja ei voi enää harjoitella. Täytyy vain lähtöruudussa rukoilla, että saan auton liikenteeseen.

Sompaillessani pari tuntia myöhemmin autoani kolmanteen lähtöruutuun, huomaan olevani yllättävän rauhallinen. Olen sentään osallistumassa elämäni ensimmäiseen autokilpailuun! Puolisen tuntia ennen starttia olin vielä aika hermostunut ja mahanpohjassa tuntui kovaa vääntöä. Nyt yritän vain keskittyä starttiin. Valot vaihtuvat ja nostan kytkimen. Auto syöksähtää liikkeelle – loistavaa! Pyörät kuitenkin sutivat liikaa ja startti on kaikkea muuta kuin täydellinen. Perästäni lähtenyt Sipe hoitaa homman huomattavasti paremmin ja livahtaa edelleni. Muita tulijoita ei onneksi ole ja sijoitukseni on ensimmäisen kaarteen jälkeen neljäs. Pääsen nopeasti juoneen kiinni ja huomaan ilokseni, ettei tiimikaverini suinkaan katoakaan edeltäni horisonttiin. Pikemminkin päinvastoin: muutaman kierroksen jälkeen Sipe alkaa tulla perä edellä vastaan ja päätän Las Palmasiin tullessa vilauttaa nokkaani hänen peileissään merkiksi siitä, että täältä tullaan. Simon viesti on ihan yhtä selkeä: etkä muuten tule! Hän kääntää autonsa jarrutuksessa eteeni ja sulkee luukun. Kilpailu tiimin sisällä on siis kovaa. Äkkiä autoni vaihdelaatikko alkaa temppuilla ja vitosvaihde pomppii pois päältä. Ero Sipeen revähtää pariin sekuntiin. Ongelma on riesanani koko loppukilpailun ajan. Välillä kaikki pelaa normaalisti, jolloin ajan tallitoverini kiinni ja käymme ankaraa taistelua kolmannesta sijasta. Sitten vaihde taas pomppaa pois kolostaan ja joudun antamaan hiukan tasoitusta. Kupletin juoni on selkeä: minä yritän ohitusta ja Sipe peittää. Kerran pääsen jo rinnalle, mutta joudun seuraavassa mutkassa ulkolinjalle ja näin Sipe pitää kolmannen paikkansa. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että tärkeintä olisi nyt tuoda auto maaliin. Niinpä jätän todelliset riskiyritykset tekemättä. Ykkösenä ajava Teemu Tanninen menee menojaan, mutta saan kisan loppupuolella Sipen kanssa kiinni kakkosena kurvailevan Arto Taimen. Matka ei kuitenkaan riitä ja nämä ovat myös lopulliset sijoitukset maalissa.

Hieno kilpailu! Olen varikolla yhtä hymyä ja koen onnistuneeni debyytissäni kilpa-autoilijana. Hieman tietysti kaivelee se, että Sipe nousee palkintokorokkeelle vaikka olin häntä nopeampi. Sitä ei kuitenkaan lasketa – pokaalit jaetaan siinä järjestyksessä, jossa ajetaan ruutulipulle. Ohitus jäi nyt tekemättä. Olen kuitenkin ennen kaikkea helpottunut. Vaikean loukkaantumisen, pitkän toipumisen ja epäonnistuneiden testipäivien jälkeen saavuttamassani neljännessä sijassa on voiton maku. Minulla oli ennen ensimmäistä kilpailuani vain kaksi tavoitetta: päästä lähtöruudusta liikkeelle ja nähdä ruutulippu. Molemmat tavoitteeni toteutuivat ja niiden välissä pääsin ajamaan vielä kunnolla kilpaa. Itseluottamukselleni tämä teki todella eetvarttia ja tästä on hyvä jatkaa.

Sunnuntain kilpailuun lähdetään lauantain tulosten perusteella. Lähtöruutuni on siis neljäs. Aamun lämmittelyajossa käyn radalla vain testaamassa, että eilistä kilpailua vaikeuttanut vaihdelaatikko toimii. Kilpailun jälkeen tehdyt korjaukset ovat olleet onnistuneita eikä vaihtamisessa ole enää ongelmia. 

Startti tapahtuu ja irtoan viivalta huomattavasti paremmin kuin eilen. Mutta kun tulee aika iskeä kakkosta silmään, teen virheen eikä vaihde mene perille. Polkaisen tyhjää ja menetän sekoilussa sen verran aikaa, että takaani startannut Kimmo Joutvuo syöksyy ohitseni. Vielä kehnommin käy paalulta startanneelle Teemu Tanniselle: hän sammuttaa auton viivalle eikä pääse lainkaan liikkeelle. Järjestäjät työntävät hänen autonsa radan reunalle ja näin eilisen kilpailun ylivoimainen ykkönen on poissa pelistä. Taimi johtaa, Sipe on toisena, Joutvuo kolmantena ja minä neljäntenä. En tahdo ensimmäisten kierrosten aikana löytää hyvää rytmiä ja sekä Taimi että Sipe näyttävät pääsevän karkuun. Joutvuo sen sijaan ajelee edelläni suunnilleen samaa vauhtia minun kanssani. Hiljalleen parannan otteitani ja ajan hänet kiinni. Päätän, että tänään en enää jätä ohitusta puolitiehen. Katselen pari kierrosta sopivaa paikkaa ja sitten isken Lemminkäisenä tunnetun mutkan jarrutuksessa. Siisti ohitus – kuin suoraan oppikirjasta! Joutvuo ei pysy kyydissäni ja aloitan raivokkaan takaa-ajon: Sipellä on noin viiden sekunnin kaula. Nyt minusta vihdoinkin tuntuu, että homma alkaa olla hallussani. En enää ujostele ajamista, vaan pystyn viemään autoani aivan sen äärirajoilla. Pari kertaa peli on livetä käsistäni, mutta hallitsen tilanteen. Paukuttelen lopussa koko kilpailun nopeimpia kierroksia, mutta matka loppuu taas kesken. Ruutulipun heilahtaessa olen juuri saanut Sipen kiinni ja eroa on maaliviivalla vain puoli sekuntia. En kuitenkaan ole kovin pettynyt; onhan tuloksena nopein kierros ja palkintopallisijoitus elämäni toisessa kilpailussa!




Kuvat: Jussi Friman ja Marko Koiranen

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.