Kaatuneiden muistolle

Nummelan jälkeen olin täysin vakuuttunut siitä, että seuraava albumini tulee olemaan bändilevy. Oma yhtyeeni oli tien päällä hitsautunut sekä musiikillisesti että henkilötasolla hyvin yhteen ja minä halusin taltioida studiossa saman soittamisen ilon kuin keikoilla. Suunnittelin, että levy tehdään nopeasti, mutkattomasti ja livemeiningillä. Studioon muutamaksi päiväksi soittelemaan ja pitämään hauskaa – ei turhaa kikkailua tai täydellisyydentavoittelua. Musiikin ja musiikintekemisen pitäisi kuitenkin olla iloinen asia!

Nämä tavoitteet mielessäni buukkasin toukokuussa 2002 Hollolan Petrax-studion kahdeksi päiväksi. Toteutimme dogmaa pilkulleen ja äänitimme kahdessa päivässä seitsemän biisiä. Alkuinnostuksen jälkeen oli selvää, että toisen albumini tekemisestä ei tulekaan sitä haluamaani helppoa musiikillista iloittelua. Petraxin äänitysten hedelmät eivät nimittäin kuulostaneet mitenkään erityisen hyviltä. Loppujen lopuksi noista seitsemästä kappaleesta maaliin saakka selviytyi vain tämä yksi; Kaatuneiden muistolle.

Petraxissa tehdyt pohjat kuulostivat hyviltä, mutta eivät riittäviltä. Kiikutin koko roskan Fried Musiciin ja aloin Jukan kanssa täydentää kappaletta. Soittelin pari uutta kitararaitaa ja lauloin stemmoja. Loppuvuodesta 2002 teosta ryhdyttiin miksaamaan ja Jukka teki biisistä ensimmäisen version. Tämä kuitenkin hylättiin tuoreeltaan kokonaisuuden kuulostaessa jotenkin hintelältä. Ongelma muodostui lähinnä rummuista: bändissäni on normaalista käytännöstä poiketen kaksi rumpalia. Siis kahdet rummut. Kaatuneiden muistolle on nopeatempoinen rokkibiisi, jossa rytmiryhmän pitäisi kuulostaa mahdollisimman tiukalta. Kahden höyrypäisen rumputaiteilijan ahtaminen samaan miksaukseen oli yllättävän haastava tehtävä ja kirvoitti Jukan otsalle hikipisaroita ja päähän harmaita hiuksia. Toinen miksaus: nyt kuulosti jo huomattavasti paremmalta. Tuntui, että ollaan menossa hyvään suuntaan, mutta ehkä jotain vielä puuttuu?

Päätin vankentaa tunnelmaa soittamalla vielä uusia kitararaitoja. Nyt niitä oli jo ainakin yhdeksän… Jukan koneet alkoivat kyyristyä massiivisen raitamäärän edessä, joten siirsimme miksauksen järeämmillä laitteilla varustettuun Finnvoxiin. Valmista tuli ja huokaisimme helpotuksesta. Eiköhän se ollut vihdoinkin siinä.

Joitakin päiviä myöhemmin ajelin autolla ja päätin pistää soimaan cd:n, jolle oli jossain vaiheessa kasattu tulevan albumin sekä valmista että keskeneräistä materiaalia. Höristelin korviani tyytyväisenä: hyvältähän nämä kuulostavat. Äkkiä ilmoille kajahti Kaatuneiden muistolle. Mitäs tämä on? Ei ainakaan se viimeisin miksaus – miksi tämä soundaa näin hyvältä??? Kyseessä oli miksaus numero kaksi, joka myös lopulta päätyi levylle. Teimme siis hiukan turhaakin työtä, mutta onneksi pääsimme sentään helpommalla kuin aikanaan Bruce Swedien miksatessaan Michael Jacksonin Billie Jeania: hän teki biisistä muistaakseni yli yhdeksänkymmentä versiota. Thriller-albumilta löytyvä miksaus on numero kaksi…

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.