17.-19.5.2007 HELSINKI-ROVANIEMI-HELSINKI

”Tänään otetaan kunnon tumut!”

Näillä sanoilla käynnistyy jo etukäteen legendaarinen neljän akustisen keikan minikiertue. Legendaariseksi kiertueen tekee lähinnä kolmen ensimmäisen keikan sijainti: torstaina Helsingissä, perjantaina Rovaniemellä – lauantaina Helsingissä. Tälle kolmikannalle vetää vertoja vain Amen kuuluisa verbaalireliefi Havana Blackin Vilna-Rovaniemi-Mikkeli –kiertueesta. Jälkimmäinen Helsingin keikkamme on Vuosaaressa, joten ohjelmatoimistossamme lienee mietitty, että siirtymän ollessa näin paha, olisi Vuosaarelle syytä myydä jonkinlainen jalka matkan varrelle. Eikös Rovaniemi ole vähän samalla suunnalla?

Ville ja Ketonen ovat yhtäkaikki päättäneet ottaa näillä keikoilla joka iltakunnon tumut. Keikkapaikat ovat pieniä ja muutenkin liikenteessä ollaan mahdollisimman matalalla profiililla. Sähkökitarat on jätetty kotiin, samoin massiivinen ääni- ja valokalusto, pyrotekniikka, videoseinä, pahvilohikäärme, Stonehenge ja python. Nyt soitetaan pienimuotoista akustista musiikkia. Ja otetaan siinä sivussa kunnon tumut.

Trilogian ensimmäinen näytös sijoittuu Helsingin Semifinaliin. Tätä varten on oikein harjoiteltu ja treenikämpällä tutuista kappaleista on laadittu tuoreita sovituksia. Olisi ollut tylsää lähestyä akustisia keikkoja ainoastaan korvaamalla sähkökitarat akustisilla ja soittamalla biisit muuten entiseen malliin. Mielekkäämpää on lähestyä sähköisinä tutuiksi tulleita kappaleita uudesta vinkkelistä. Näin esim. Jennifer Aniston muuttui nopeasta rock-kappaleesta eeppiseksi slovariksi. Ja puolestaan slovarina tunnetusta Harhaasta kuoriutui hieman Bob Dylanin Hurricanea muistuttava, mustalaisviululla höystetty renkutus. Aivan, viululla. Saara nimittäin yllättää harjoituksissa kaikki ja kaivaa jostain esiin viulun. Minä en edes tiennyt hänen osaavan soittaa kaiken muun ohella sitäkin, mutta hyvältähän se kuulostaa.

Alunperin ajatus näihin keikkoihin lähti siitä, että halusimme soittaa akustisesti nimenomaan Semifinalissa. Siellä kun on aina mukava esiintyä; pieni, intiimi, olohuonemainen tunnelma ja yleisönä tavallisesti ihmisiä, jotka ovat paikalla nimenomaan kuuntelemassa musiikkia. Näin tänäänkin – lukuunottamatta muutamaa naishenkilöä, jotka ovat nähtävästi maksaneet pääsyliput keskustellakseen eturivissä kovaäänisesti keskenään. Akustinen esitys on luonnollisesti herkempi tällaisille häiriötekijöille: normaalilla sähköisellä keikalla minulla olisi korvamonitorit tungettuina syvälle korviini, jolloin en edes kuulisi naisten kanssakäymistä. Nyt sitä ei voi olla kuulematta. Elämöinti kieltämättä ärsyttää, mutta ei kuitenkaan onneksi pilaa keikkaa. Bändin kanssa soittaminen on pitkästä aikaa hauskaa ja kappaleista on mukavaa vääntää uudenlaisia versioita. Hiljaisempiakin biisejä kelpaa fiilistellä yleisön osatessa kuunnella (välillä jopa eturivikin vaikenee). Tunnelma on hyvä ja rentoutunut. Mitä mainioin pelinavaus akustisille keikoille. Ville ja Ketonen päättävätkin juhlistaa tätä ottamalla kunnon tumut.



Toinen näytös: Rovaniemi. Minikiertueen pienimuotoisuus kieltämättä kyseenalaistuu tässä vaiheessa, sillä siirtymä napapiirille toteutetaan lentämällä. Se matalasta profiilista (alkuperäiseen konseptiinhan kuuluivat keikat lähialueella ja liikkuminen pakettiautolla). Irish Times on pieni irkkupubi, josta olemme etukäteen kuulleet hyviä asioita. Puheet osoittautuvat heti alusta lähtien todeksi: järjestäjä on meitä vastassa jo kentällä ja tarjoaa erinomaiset takahuonepalvelut runsaine pöydän antimineen. Lava on melko olematon, mutta mahdumme kuitenkin sille ja suoritamme soundcheckin. Ville keskeyttää checkin ilmoittaakseen Ketoselle, että tänään otetaan kunnon tumut.

Kun lavalla tulee valmista, otan Villen ja Kellyn kanssa taksin ja lähdemme keilaamaan. Matkalla kaverukset uhoavat, että mikäli voitan heiltä yhdenkään sarjan, niin he maksavat minulle kympit mieheen. Ville ja Ketonen ovat nykyisin intohimoisia keilaajia ja käyvät Helsingissä hallilla lähes päivittäin – heillä on omat pallot ja kaikki. Minä puolestani en ole käynyt keilaamassa edes kymmentä kertaa. Mutta niin vain rikastun päihittämällä Kellyn yhdessä sarjassa. (Tämä tosin lienee syytä laittaa sen piikkiin, että Ketonen heittää osan heitoista Osku Palermaa –tyyppisellä kahden käden tekniikalla.) Rovaniemi vaikuttaa aina vain paremmalta paikalta: saamme jäädä hallille keilaamaan vielä sulkeutumisajan jälkeen ja meitä mennen tullen kuljettanut taksikuski ei halua palveluksistaan lainkaan rahaa. (Lisäksi hän kuuntelee autossaan Metallican Master of Puppets -albumia. Tämä on huomattava parannus siihen taksikuskien ula-kanavaan, jota meitä Helsingin päässä lentokentälle ajanut kuljettaja luukutti. Joku asiakas oli ilmeisesti unohtanut sixpackin johonkin autoon ja riemastuneet kuljettajat varailivat siitä radion välityksellä itselleen saunakaljoja.) Ville ja Ketonen ilahtuvat Lapin pääkaupungin vieraanvaraisuudesta niin, että päättävät ottaa keikan jälkeen kunnon tumut.

Keikka on nerokas. Eilinen oli tähän verrattuna vain pientä lämmittelyä. Tunnelma on katossa heti ensimmäisistä nuoteista lähtien ja ihmiset laulavat mukana niin kovaa, että peittoavat volyymissä välillä bändinkin. Tällainen yleisön mekkalointi ei totisesti haittaa! Todella hauska keikka, tiivis ja hikinen meininki. Näissä akustisissa esityksissä on se hyvä puoli, että yleisön kanssa pääsee parempaan vuorovaikutukseen kuin sähköisillä keikoilla, joilla aivoihin asti tungetut korvamonitorit eristävät artistin omaan maailmaansa. Yleisö osallistuu keikkaan huutelemalla toiveita, joita sitten lennossa toteutamme. Keikan ansioksi luettakoon myös se, että ymmärrän kerrankin lopettaa sen juuri oikeaan aikaan: kansa haluaisi vielä lisää, mutta ilmoitan, että tästä eteenpäin tämä olisi kuitenkin vain alamäkeä. Emme jää soittelemaan harvinaisia sinkun b-puolia vaan poistumme voittajina takahuoneeseen.

Myöhemmin yöllä takahuoneen vietto muuttuu biljarditurnaukseksi, johon ottaa orkesterimme lisäksi osaa myös keikkapaikan omistaja. Kelly yrittää lyödä miehen kanssa seuraavanlaisen vedon: mikäli Kelly voittaa, pysyy keikkapalkkiomme ennallaan. Mutta mikäli järjestäjä voittaa, hän joutuu maksamaan meille vain puolet sovitusta summasta. Todella fiksun kuuloinen haaste, johon toinen osapuoli ei onneksi tartu. Ville ja Ketonen ottavat joka tapauksessa kunnon tumut. Poistuessani neljän jälkeen Antin ja Saaran kanssa paikalta, vilkaisen vielä perääni ja näen Kellyn niska kenossa ottamassa pitkää huikkaa jaloviinapullosta. Toivotan mielessäni pojille onnea valitsemallaan tiellä.

Seuraavana aamuna toteamme Antin kanssa, että hotelliamme vastapäätä on kampaamotuotteita myyvä kauppa, jonka nimi on Hairlekiini. Eikä siitä sen enempää.



Trilogian viimeinen osa sijoittuu Vuosaaren Hangout 10 –lähiöbaariin. Pelkkä keikkapaikan näkeminen uuvuttaa: esiintymiseen varattu tila on n. viiden neliömetrin kokoinen alue tanssilattian nurkassa. Siis lattian – minkäänlaista lavaa ei ole. Tiedossa on rankka ilta. Ville ja Ketonen arvelevat, että kunnon tumut saattaisivat olla paikallaan.

Kupletin juoni selviää nopeasti aloitettuamme keikan. Avausbiisin aikana ihmismuurin läpi eturiviin rynnii nainen, joka ensi töikseen potkaisee kengät jaloistaan ja heittää käsilaukkunsa minun jalkoihini. Sitten hän alkaa ”eksoottisen” tanssin paljastellen itseään ja hipelöiden jalkojani. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Onneksi järjestysmies saapuu hetken päästä hakemaan Mata Harin pois. Olosuhteet ovat työläät. Väkeä on paljon ja meininki tavallaan hyvä: ihmiset tanssivat pöydillä ja pitävät tunnelmaa yllä. Mutta samalla saa pelätä, että joku tönäisee mikrofonin suoraan kurkkuun ja pitää väistellä, ettei osuisi kitaran kaulalla ”lavalla” juhliviin yleisön edustajiin. Jonkinlainen koroke on yleensä paikallaan kahdesta syystä: ensinnäkin se mahdollistaa sen, että yleisö näkee esiintyjän. Toiseksi se määrittelee tuikitärkeän rajan: tässä on yleisön alue ja tässä alue, jossa jotkut yrittävät tehdä töitä. En usko, että esimerkiksi se Rovaniemen höveli taksikuski olisi erityisen tyytyväinen, jos hänen asiakkaansa kampeaisivat itsensä väkisin etupenkille päästäkseen riuhtomaan rattia. Tässä on kyse samasta asiasta. Työtä on vaikeaa hoitaa kunnolla, mikäli ei tarjota työrauhaa.

Ilmapiiri on sen verran levoton, että muokkaan keikan aikana biisilistaa ja heivaan slovarit pois. Myös sovituksia ruuvataan lennossa suoraviivaisemmiksi. Itä-Helsingissä ei parane briljeerata. Selviämme kuitenkin ehjin nahoin ja yleisö vaikuttaa olevan tyytyväinen kuulemaansa. Se lienee pääasia. 

Ennen keikkaa Antti arveli, että Hangout 10:n ikkunassa oleva mainos ”Parasta urheilua” tarkoittaa sitä, että pilkun jälkeen paikalliset gladiaattorit mittelevät parkkipaikalla voimiaan. Arvio oli turhankin osuva, sillä keikan jälkeen mies lyö pihalla naista, nousee taksiin ja huutaa ikkunasta: ”Mene myymään itseäsi, jos luulet saavasi siitä rahaa!” Kymmenen metrin päässä toinen uros kusee keskellä parkkipaikkaa. Ville ja Ketonen tuumaavat, että tänään ei sittenkään jaksa ottaa kunnon tumuja.



Kuvat: Mari ja Kelly