Elitismiä

| Tagit: , | Aiheet: Mielipiteet, Musiikki | Kirjoittaja:
Antony And The Johnsons (Kuva: Secretly Canadian)
Antony And The Johnsons (Kuva: Secretly Canadian)

Minulta kysyttiin, että minkälaista musiikkia kriitikkojen ylistämä Antony And The Johnsons on? Olin jo vastaamassa ”paskaa”, kun äkkiä tajusin, että itse asiassa en ollut koskaan kuullut kyseiseltä artistilta nuottiakaan.

Miksi minulla oli tällainen ennakkoluulo? Minähän ylpeilen musiikkimakuni monipuolisuudella!

Tällä on luultavasti jotain tekemistä musiikillisen elitismin kanssa. Musiikin kuunteluun liittyvä snobbailu on aina ärsyttänyt minua suuresti. Muistan esimerkiksi takavuosina tuskastuneeni lukiessani Rumba-lehden sivuilta sen toimittajien ja avustajien omia suosikkilistoja: nämä listat olivat täynnä nimiä, jotka eivät sanoneet minulle mitään – ja luokittelisin kuitenkin itseni musiikin suhteen valistuneemmaksi kuin keskimääräinen kansalainen. Mieleen tuli, että jos kaikki nämä nevöhööd-artistit kerran edustavat absoluuttista parhautta, niin miksi kukaan muu tällä planeetalla ei ole koskaan kuullut niistä mitään? Olisiko niin, että listaamalla suosikeikseen kaikenmaailman indie-bändien demoja toimittajat sittenkin yrittivät vain alleviivata omaa näppäryyttään ja hankkia uskottavuutta edistyksellisinä musiikkikirjoittajina?

Voihan tietysti olla niinkin, että nuo listat oli laadittu täysin vilpittömin sydämin. Joka tapauksessa ne viestivät jonkinlaisesta vieraantumisesta – siitä, että musiikkiin ”vakavasti” suhtautuvat harrastajat tai ammattilaiset ovat yleensä hyvin erilaisilla taajuuksilla levyjä ostavan suuren yleisön kanssa. En tarkoita tällä sitä, että esimerkiksi Rumban tai Suen pitäisi mielestäni keskittyä kirjoittamaan Yöstä ja Lauri Tähkästä – lehtien valitsemat linjat ovat sinänsä aivan perusteltuja ja hyviä. Olen vain lukijana joutunut toteamaan liian monta kertaa, että taas käytetään runsaasti painomustetta vaahtoamiseen keisarista, jolla on itse asiassa yllään kovin vähän vaatteita. Tästä puolestaan on seurauksena se, että aina kun valtaistuimelle korotetaan jälleen uusi messias (tai messiatar), niin primäärireaktioni on tuo alussa mainittu ”paskaa”. Olen menettänyt luottamukseni liian sokeasti musiikkia tuijottavien ihmisten kykyyn arvioida, mikä tynnyri on täynnä ja mikä kumisee tyhjyyttään.

Tämä on tietysti valitettavaa. Olen asenteeni vuoksi todennäköisesti menettänyt hienoja musiikillisia elämyksiä.

Edellä kirjoittamaani ei kuitenkaan pidä tulkita siten, että mielestäni suuri yleisö olisi jotenkin oikeammassa ja musiikin kaupallinen menestys korreloisi suoraan sen hyvyyteen (ei se sitä tosin sulje poiskaan). Enpä lähtisi tituleeraamaan esimerkiksi formaattiradioiden soittolistoja hyvän musiikin tyyssijoiksi. Ne muodostavat janan toisen ääripään, jossa käsitys musiikista on aivan yhtä ahdas kuin ankarimmilla elitisteillä. Valitettavasti näissä ääripäissä poterot vain kaivetaan niin syvälle, ettei rintamalinjoilla pääse tapahtumaan juuri minkäänlaista liikehdintää. Formaattiradioiden musiikkipäälliköt eivät halua ottaa pienimpiäkään riskejä ja indie-musiikin ystävät puolestaan luulevat, että kaikki Radio Novalla soitettu musiikki on automaattisesti paskaa. Peräänkuuluttaisin tiettyä kursailemattomuutta, puolin ja toisin. Musiikki on sen verran mahtavaa, että on nuijaa aidata itsensä nauttimaan siitä vain pienestä karsinasta käsin. Ääripäissä on tylsää – joka suuntaan poukkoillessa on paljon kivempaa.

Ja syyllistynhän minä itsekin elitismiin, tosin nurinkuriseen sellaiseen: puhun mielelläni ylistävään sävyyn artisteista, joista ei periaatteessa saisi pitää. Minulle tuottaa nautintoa täräyttää sopivissa paikoissa nasevasti, että Dokken on paljon parempi bändi kuin Television (makuasia). Tai, että Totolla on parempia biisejä kuin The Strokesilla (luultavasti onkin). Tai, että kuuntelen ennemmin Hall & Oatesia kuin The Smithsiä (faktaa). Olenpa jopa kerran mennyt niinkin pitkälle, että julistin Ankkarockin päälavalta käsin Limp Bizkitin hyvyyttä (no, onhan niillä pari ihan kelpo biisiä). Siitäs saatte, snobbailijat!

Näin meuhkatessani olen tietysti aivan yhtä snobi ja täydellisesti omien ennakkoluulojeni kahleissa. En ehkä jaksa tai halua innostua siitä viimeisimmistä indie-messiaasta, mutta kun levyhyllyäni tarkastelee, niin eipä se näytä siltäkään, että hyllyyn olisi poimittu valintoja ainoastaan Top 4o -albumilistoilta. Vaikka yritänkin sanoutua irti kaikenlaisesta elitismistä, niin loppujen lopuksi myös minä olen musiikinkuluttajana jokseenkin eri aaltopituudella kuin suuri yleisö. Koen kai olevani jonkinlainen väliinputoaja: en pysty ärsyyntymättä kuuntelemaan Radio Helsinkiä yhtään sen enempää kuin Radio Novaakaan.

Niinpä musiikinkuunteluani leimaakin jonkinlainen höpsismi: koska olen kyllästynyt auktoriteetteihin ja käytännössä kaihdan heidän suosituksiaan, löydän nykyisin uutta musiikkia lähinnä sattumalta. iTunesin Genius-ohjelma on suositellut minulle monia mainioita, entuudestaan tuntemattomia artisteja. Toisinaan törmään YouTubessa rymytessäni mielenkiintoiseen musiikkiesitykseen. Myös maailmanmusiikki on alkanut kiinnostaa, käyn silloin tällöin penkomassa sitä Digeliuksessa ja täysin ummikkona ostan levyjä lähinnä niiden kansien perusteella. Tällainen tutkimusmatkailu on hauskempaa kuin pelkkä lauman mukana kulkeminen. (Tuokin kuulosti hiukan elitistiseltä, eikö totta?)

Äh. Luultavasti tämä purnaus kumpuaa loppujen lopuksi vain siitä, että minusta on tullut säälittävä vanha pieru.

Entä se Antony And The Johnsons? Tunnistettuani itsessäni typerät ennakkoluuloni suunnistin välittömästi YouTubeen ottamaan asioista oikeasti selvää, avoimin mielin. Nyt vain kävi niin, että tällä kertaa olisi sittenkin kannattanut luottaa ennakkoluuloihinsa: kuuntelemani kappaleet eivät nimittäin tehneet suurtakaan vaikutusta. Musiikki tuntui olevan räätälöity heruttamaan kuulijasta kyyneliä, mutta itseäni Antonyn ylikellotettu vibraatto ei puhutellut. En ymmärtänyt, mistä lauluissa oli kyse.

Kuuntelen mieluummin vaikkapa Rick Springfieldiä!

Rick Springfieldin Jessie’s Girl iTunes Storessa

Kommentit

  1. Tunnustan myös kuuluvani tuohon snobilaumaan, joka ei vahingossakaan vaihda kanavaa taajuudelle 106,2, ja pääsääntöisesti dissaa kaikkea uutta tai edes 90-luvulla syntynyttä. Aina joskus sitä silti löytää itsensä diggailemasta jotain täysin odottamatonta robthomasia. Toisinaan taas törmää helmiin vaikkapa kultaiselta 80-luvulta, joista ei ole kuullutkaan, kuten tapahtui viime syksynä, kun löysin http://www.youtube.com/watch?v=yMZ1iHXFr3o tämän. Tuosta ajasta kaipaa ehkä eniten sitä, että mentiin biisi, ei perse tai tissit tai tabloidinäkyvyys, edellä.

  2. Tuohon viimeiseen lauseeseen on tartuttava: Samantha Fox? Sabrina? Totta – biisit edellähän näissäkin mentiin.

  3. Niinhän se on.

    AnSsI KeLA: myykö valmistuva uusi levysi näin lama-aikana vai odotatko julkaisua laman jälkeiseen noususuhdanteeseen?

    Goat

  4. Goat: luulenpa, että talouden suhdanteet eivät ole se kaikkein merkittävin levymyyntiin vaikuttava tekijä. Taantumalla tai lamallakin on toki merkityksensä levyjen kokonaismyyntiin, mutta tärkeintä on edelleen levyjen sisältö. Edellinen lama osoitti, että ihmiset eivät siitä huolimatta lopettaneet musiikin kuuntelua. Niinpä minäkään en aio jäädä poterooni odottelemaan taloustuulien kääntymistä: tarkoituksena olisi julkaista uutta musiikkia ensi syksynä.

  5. Hitto kun jäin koukkuun tuohon Rick Springfieldin biisiin. Uusi tuttavuus muutenkin. Spotifysta tsekkailin vähän lisää biisejä ja oikein mukavan kuuloista voimapoppista. Niin ja olihan tuo kirjoituksesikin erittäin hauska ja monia samaistumisen kohtia löysin. Viihdyttävää on blogisi lukeminen.

    Ja jos ei Spotify ole vielä tuttu, niin kyse on tästä:
    http://www.spotify.com/en/

    ja tuosta vielä voi mahdollisesti saada itselleen inviten, jolla pääsee ilmaiseksi kuuntelemaan kaikenlaista:
    http://spotify.fleo.se/

  6. Rick Springfield on rautaa! Suosittelen esim. ’Love Is Alright Tonite’ -kappaletta, joka on Cheap Trick -tyyppistä voimapoppia. ’Jessie’s Girlin’ perään on myös hilpeää kuunnella kakkosalbumin ’I Get Excited’ – aika samoilla jäykkyyksillä mennään…

  7. Kyllähän Hall&Oatesin Maneater oli kovassa C-kasetti pyörityksessä silloisesta Rock-radiosta äänitettynä. Loistava biisi. Mutta The Smiths kuitenkin räjäytti pankin. Jotenkin täysin erilaista kitarapohjaista musiikkia siihen maailman aikaan ja vielä Morrisseyn kummallisilla sanoituksilla ryyditettyinä. Kaikki julkaistut levyt täynnä hyviä biisejä ja väliin vielä hengästyttävään tahtiin singlejulkaisuja. Oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Sopi angstiseen nuoruuteen kuin neilikka takataskuun.

    Oikeastaan Anssin musiikki on tuon jälkeen kolahtanut edes suurin piirtein samalla tavalla. Siinäkin on yhdistynyt hieno kitarointi, hyvät melodiat ja nokkelat sanoitukset.

  8. The Smiths kolahtaa täälläkin suunnassa erittäin kovaa, mutta niin myös nuo ”aikuisempaan makuun” sopivat esitykset. En tunne mitään häpeää Toton kuuntelustani. Riippuu ihan mielialasta, että mikä menee milloinkin. Jonkin verran kyllä olen törmännyt siihen ilmiöön, kun ihmiset kuuntelevat tiettyä musiikkia lähinnä sen takia, että voisivat sanoa muille kuuntelevansa sitä ja näin keräävät jotain kuvitteellisia uskottavuus-pointseja. Paskat siitä, kannattaa kuunnella just sitä mikä omiin korviin kuulostaa hyvältä.
    Tämä kuulostaa parhaalta ja sopii mihin tilanteeseen tahansa taustamusiikiksi:
    http://www.youtube.com/watch?v=gqU_0xpILIU

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.