Maaliskuinen aamu. Lämpötila on nollassa ja harmaa taivas sylkee vaakasuorassa räntää. Katselen keittiön ikkunasta kuinka sisäpihan toisella puolella neljännen kerroksen tuuletusparvekkeen ovi avautuu. Koiranilmaan astuu vaaleatukkainen keski-ikäinen mies, yllään ainoastaan valkoinen kylpytakki ja ruudulliset tohvelit. Hän sytyttää jo valmiiksi suussaan olevan tupakan ja laittaa sytyttimen kylpytakin taskuun.

Tuulenpuuskat riepottelevat valkoisen kaavun helmoja miehen imiessä kiivaasti nikotiinia elimistöönsä lyhyin, huohottavin vedoin. Suusta puhaltuva savu hajoaa hetkessä rännän sekaan. Mies ristii käsivartensa rinnalleen ja siirtelee hyisellä parvekkeella tohveleitaan kuin tapailisi ylinopeudella soitetun valssin askelia.

Äkkiä sisäpihalla villisti pyörteilevä tuuli tekee yllätyshyökkäyksen ja syöksyy kylpytakin kimppuun alhaalta päin: se heittää silmänräpäyksessä helmat ylös, lyö ne kädet puuskassa seisovan miehen kasvoille.

Hän on takkinsa alla munasillaan.

Mies repäisee kurittomat helmat nopeasti takaisin polviin, mutta vahinko on jo tapahtunut. Epätoivoisena hän kääntää päätään skannaten pihapiiriä. En ehdi vetäytyä ikkunasta. Miehen katse pysähtyy ja hän nauliintuu tuijottamaan minua alaspäin riippuva tupakka suupielessään. Katsomme toisiamme.

Jotain on pakko tehdä.

Nostan tupakkamiehelle peukalon pystyyn.