Facebook-kavereiden ehdotuksia

”Tänään on hyvä päivä kirjoittaa” huudahdin aamulla nähdessäni kirjoitussohvani hehkuvan lämpimässä auringonvalossa. (Hyvä on: en oikeasti huudahtanut, ajattelin vain.) Kiehautin kupillisen teetä, otin uskollisen omppukoneen ja asetuin sohvalle, puoliksi makaavaan asentoon. Kone kehräsi sylissä, odotti sormieni komentoa.

Vain yksi kysymys: mistä haluaisin tänään kirjoittaa?

Tee oli jo juotu, kun huomasin harhautuneeni sivupoluille, mihinkäs muualle kuin Facebookiin. Päätin käyttää oljenkorren – kirjoitin seuraavanlaisen tilapäivityksen:

Anssi Kela yrittää keksiä kirjoitettavaa blogiinsa. Ehdotuksia otetaan vastaan!

Ensimmäisenä vastasi Patrik: kirjoita jotain Suomen curlingin nykytilasta.

Selvä. Suomen curlingin nykytila muodostaa kieltämättä pienehkön huolenaiheen. Kansakunnan kollektiiviseen muistiinhan on tatuoitu kuva pienen Suomen sankarillisesta taistelusta lajin suurmaita vastaan vuoden 2006 Torinon talviolympialaisissa. Loppuottelussa tuli hapan tappio Kanadaa vastaan, mutta hopeamitalia voidaan silti pitää merkittävänä saavutuksena.

Nyt kolme vuotta myöhemmin Suomen maajoukkue sijoittui lajin MM-kilpailuissa viimeiseksi, eikä sillä ole asiaa tuleviin Vancouverin olympialaisiin. Suureen kansansuosioon hetkellisesti noussut kippari Markku Uusipaavalniemi on menettänyt uskottavuutensa vaihtamalla maajoukkueen verkkarit kansanedustajan kravattiin. Curlingin salat massoille avannut selostaja Voitto ”Vode” Liukkonen on kuollut. Tulevaisuus näyttää synkältä.

Pienen toivonkipinän kuitenkin herättää se uutinen, että Uusipaavalniemi on ilmoittanut palaavansa lajin pariin: hän osallistuu kauden 2009-2010 SM-sarjaan CC Dominant Eye -joukkueen kapteenina. Sarjan voittava joukkue pääsee edustamaan Suomen ensi vuoden EM-kisoissa. Lähdetäänkö tästä uuteen nousuun?

Seuraavaksi Robert ehdotti, että kirjoittaisin Leonardosta ja Marco van Bastenista.

Eivätkös nämä ole jalkapalloilijoita? En ole koskaan ollut niin kiinnostunut futiksesta, että olisin seurannut sitä MM- ja EM-kilpailuiden ulkopuolella – ehkä joskus jokin satunnainen Mestareiden Liigan ottelu on tullut katseltua. Marco van Bastenin muistan erityisesti vuoden 1988 EM-kisoista, joissa hän esitti oman suosikkini, Ruud Gullitin, kanssa vahvaa näyttöä. Brasilialainen Leonardo ei sen sijaan pahemmin kilistele kelloja, muuten kuin nimenä. En muista hänen edesottamuksiaan.

Brassipelaajista oma suosikkini oli aikanaan Sócrates. Kaikkien aikojen suosikkifutaajani on kuitenkin entinen Kolumbian maajoukkueen maalivahti, René Higuita. Ainakin minä arvostan penkkiurheilijana veskaria, joka operoi ennakkoluulottomasti myös hyökkäyspäässä. Higuitan tunnetuin tempaus on tietysti tämä skorpionipotku vuodelta 1995:

Jos puhutaan jalkapallosta yleisellä tasolla, niin minua on usein ihmetyttänyt se miksi fudista pidetään pelinä, josta filosofit keskustelevat viinilasien äärellä, kun lätkä puolestaan mielletään junttien viihteeksi? (Tätä älköön kuitenkaan tulkittako kannanotoksi jääkiekon puolesta: siinä on nimittäin laji, josta en ymmärrä yhtään mitään.)

Kolmantena päivitystäni kommentoi Ossi, jonka mielestä soft rockista ei puhuta tarpeeksi.

Olen Ossin kanssa tismalleen samaa mieltä. Mielestäni ihmisessä on oltava jotain perustavaa laatua olevaa vikaa, jos hän ei nauti vuosien 1976-1984 välillä tehdystä yacht rock –musiikista. Se on täysin vastustamatonta!

Puheet kuitenkin sikseen – näytteitä peliin. Laitetaan nyt vaikka Doobie Brothersin What A Fool Believes:

Entä James Taylor? Tässä hiukan tuoreempi liveversio vanhasta kunnon Shower The Peoplesta. So smooth…

Mikäli yacht rockin salat kiinnostavat, niin netissä julkaistu sketsisarja Yacht Rock on erittäin suositeltava lähtökohta. Pehmeän musiikin tekeminen on ollut rajua puuhaa!

Siljan ehdotus oli puettu kysymyksen muotoon: miksi pop-kappaleissa on sanoja?

Tämä onkin jo haastavampi aihe. En edes nyt yritä pureutua siihen kovinkaan syvällisesti – totean vain, että sanat ovat varmaankin siksi, että ihmiset voisivat laulaa mukana.

Instrumentaalimusiikki voi tarjota mahtavia elämyksiä. Väitän kuitenkin, että ilman sanoja laulut eivät voi puhutella samalla tavoin kuin teksti, joka melodiaan yhdistettynä osuu suoraan maaliin. Sanoisin, että instrumentaalimusiikin kuunteleminen on hiukan kuin katsoisi maalausta. Sanoilla varustetun pop-musiikin kuunteleminen on joskus kuitenkin kuin katsoisi peiliin. Siinä ero.

Kini pyysi kirjoittamaan siitä, kun yrittää keksiä aiheita.

Niinpä.

Henri kaipasi kirjoitusta tisseistä ja pieruista.

Taidanpa päättää tämän raporttini tähän.

Turha tulla väittämään, etteikö Facebookista olisi muka hyötyä!

Kommentit

  1. Tuosta naamakirjasta sen verran, että saako herran lisätä sinne kaverikseen ihan vaan fanina, vai pitääkö tuntea muualtakin, kuin esiintymislavoilta?

  2. What a Fool Believes on hieno biisi. Muutenkin McDonaldin ajan DB on ehdottomasti parasta. Miehen ääni herättää joskus sellaisia tunteita, mitä ei soisi miesäänen itsessään herättävän. ”Husky” on erinomainen adjektiivi kuvaamaan sitä. http://www.youtube.com/watch?v=WhnZdSU2OlY Hämmentävä yhdistelmä: You Belong To Me yhdistettynä Saab ysisatasiin.

    Suosittelen tsekkaamaan Higuitalta myös tämän: http://www.youtube.com/watch?v=bDXdbrosAkE Siinä palloilusuorituksenkin ylitse nousee selostajan antaumus.

  3. Täsmennän kysymystä. Jos kuuntelee pop-entusistin kanssa pop-kappaleita ja erehtyy kritisoimaan kappaleen sanoja vaikkapa järjettömiksi tai täysin epäloogisiksi, pop-entusiasti suuttuu ja toteaa kylmästi ettei pop-kappaleiden sanoja pidä kuunnella. Siitä seuraa kysymys, miksi niissä on sanoja, jos niitä ei pidä kuunnella? Miksi ei vain duupidupiduupiduu?
    Kysyy yx pop-illasta pihalle heitetty

  4. Samaa mieltä tuosta jalkapallo-jääkiekko-asiasta! Vaikka en kummastakaan ymmärrä juuri mitään.
    Kai se täytyy kohta vaan uskoa, että toi Facebook on ihan hyödyllinen juttu..Taidan olla sellainen ”jääräpäinen skeptikko”, joista Anssi joskus aiemmassa Facebook-kirjoituksessa mainitsi. Lähes viikottain kuulen lauseen ”no, miksi sä et nyt vieläkään ole liittynyt Facebookiin?”. Niinpä..joku siinä vaan pelottaa tai ahdistaa tai jotain!:)

  5. Silja:

    Pop-entusiasti on väärässä väittäessään, ettei laulujen sanoja pitäisi kuunnella. Niitä pitää vain kuunnella hieman erilaisin korvin: melodian, sanan ja tulkinnan liittona. Jos yhtälöä tarkastelee ilman jokaista tekijäänsä, lopputulema on yleensä väärä. Tärkein tekijä on kuitenkin fiilis: kun se lävähtää kohdalleen, niin muiden tekijöiden suhteen voidaan joustaa.

    Taidehan ei välttämättä aina seuraile rationaalisia ja loogisia väyliä – tämä pätee myös pop-taiteeseen. Pop-laulun syynääminen liian tarkalla mikroskoopilla on vähän kuin meuhkaisi siitä, etteivät Picasson taulut ole näköisiä.

    Tällä en kuitenkaan halua väittää, että kaikki pop-sanoitukset olisivat automaattisesti hyviä, tai että vika olisi loppujen lopuksi aina kuulijassa. On nimittäin pakko myöntää, etteivät kaikki maailman pop-tekstit ole kovinkaan häävejä. (Ovatko ne siis häävittömiä?)

  6. Rene Higuita on ihan legendaarinen! Muistan hänen olleen munkin suosikki:) Toinen ehdoton futissuosikki esiteini-iässä oli ehdottomasti Ruud Gullit, jonka nimmari löytyy jostain mun arkistojen kätköistä. Sen koommin en olekaan futista seurannut, joten en ymmärrä mitään esim. David Beckham-maniasta…

  7. Jalitsuhan on ku 3D-shakkia jota pelataan usean hahmon joukkueissa, ja juostessakin pitäis aivojen jaksaa toimia ja olla luovia…

    Lätkä sit taas.. noh. Ei se siitä 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.