Mm. Facebookin aiheuttamasta syyllisyydestä

| Tagit: | Aiheet: Internet | Kirjoittaja:

FacebookEilen raitiovaunussa kaksi naista keskusteli Facebookista. Kumpikaan ei kuulunut yhteisöön ja he kilvan vakuuttivat toisilleen, etteivät totisesti aio liittyäkään. Naiset päivittelivät lukeneensa lehdestä, että jos Facebookiin laittaa kuvia, niin kuka tahansa voi käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. ”Minähän en tuollaiseen humpuukiin lähde”, toinen vielä puuskahti kiukkuisesti hypätessäni Lasipalatsin pysäkillä kyydistä.

Itselläni on ollut tili Facebookissa noin puolentoista vuoden ajan. Yhteisöön kuuluminen on tarjonnut huvia, hyötyä – ja myös harmia. Valtaosa tuttavapiiristäni kuuluu palvelun käyttäjiin. Jotkut kavereistani ovat kuitenkin jääräpäisiä skeptikkoja, jotka pitävät koko touhua naurettavana pelleilynä. Heille olen useasti joutunut perustelemaan, että mikä siinä Facebookissa nyt on niin ihmeellistä?

Eipä siinä kai mitään niin ihmeellistä olekaan. Kysehän on sosiaalisen verkoston luomisesta ja sen vaalimisesta. Pidän Facebookin kautta yhteyttä moniin sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa ei koskaan tule tavattua, soiteltua, meilailtua tai lähetettyä tekstiviestejä. Jostain syystä Facebookissa kommunikointi heidän kanssaan kuitenkin tuntuu täysin luontevalta. Se ei korvaa inhimillistä kontaktia tai ”normaalia” kanssakäymistä – tapaan edelleen aivan samoja ihmisiä ihan yhtä paljon kuin ennen Facebookiin liittymistäni. Nettiyhteisöön kuuluminen on kuitenkin muodostanut kaveripiiriini jonkinlaisen uuden ulottuvuuden: olen pannut merkille, että siinä missä aiemmin kadulla vastaankävellyttä puolituttua olisi vain moikannut ja jatkanut matkaa, niin nyt tuleekin Facebookissa käydyn keskusteluntyngän seurauksena oikein pysähdyttyä rupattelemaan.

Tämä vaatii tietenkin omaa aktiivisuutta. Osaa Facebook-kavereistani en edes muista, koska he eivät koskaan anna itsestään minkäänlaisia elonmerkkejä. Lähinnä täytyisi jaksaa ylläpitää niitä täysin tyhjänpäiväisiltä tuntuvia statuspäivityksiä. Siitä voi seurata vaikka mitä: esimerkiksi eilen kuulin huonoja uutisia ja purin harmistustani kirjoittamalla pienen purnauksen – tästä roihahti välittömästi muutaman henkilön kesken täysin aiheen ulkopuolelle mahtavasti rönsyillyt absurdi keskustelu. Lopulta ajauduttiin pohdiskelemaan, että jos käyttää naispuoleisesta urposta tasa-arvon nimissä termiä ”pirjo”, niin voiko lauseen ”johan alkoi pirjoa lapata joka ovesta” ymmärtää siten, että ovista sataa sisään oksennusta? Tämän älyllisen filosofoinnin seurauksena huomasin alkuperäisen vitutuksen merkittävästi lieventyneen. Facebook on siis parhaimmillaan melko hauska.

Se on myös lyömätön apuväline silloin kun pitää puuhailla erilaisia tapahtumia tai muuten vain kommunikoida kerralla isomman porukan kanssa. Facebookista onkin useasti ollut konkreettista hyötyä erilaisten asioiden junailemisessa.

Entä sitten se mainitsemani harmi? Itselleni pienimuotoiseksi vitsaukseksi ovat muodostuneet minulle täysin tuntemattomat ihmiset, jotka pommittavat kaverikutsuilla. Tämä ei tietenkään ole globaalissa mittakaavassa mitenkään merkittävä ongelma, mutta siinä vaiheessa kun näitä pyyntöjä tulee kymmeniä päivässä, niin ainakin tällä yksilötasolla sen ”ohita” -nappulan jatkuva takominen alkaa jo hieman risoa. Osa käyttäjistä näyttääkin käsittävän Facebookin idean hieman eri tavalla kuin minä – minulle se on toisilleen tuttujen ihmisten muodostama, tietyllä tavalla turvallinen yhteisö. Viime aikoina on kuitenkin selvästi yleistynyt toiminta, jossa keräillään julkisuuden henkilöitä omalle kaverilistalle. Voisin tietysti sulkea profiilini niin, ettei minua enää pystyisi hakemaan kaveriksi. Tällöin vain luultavasti menettäisin monia ihmisiä, joiden kanssa olisin kernaasti tekemisissä.

Itse pidän siitä, että voin mellastaa Facebookissa ilman pelkoa siitä, että älynväläykseni päätyvät seuraavan viikon Seiskaan. Siksi en hyväksy kavereikseni ihmisiä, joita en tunne. Välillä nämä ”hyväksynkö vai hylkäänkö” -pähkäilyt kuitenkin aiheuttavat todellista päänvaivaa. Toisinaan saatan tuntea syyllisyyttä hylätessäni jonkun, joskus taas hyväksymispäätös kaduttaa. En haluaisi loukata kenenkään tunteita, mutta tahdon silti itse määritellä, ketkä haluan verkostooni ja ketkä en. Facebook aiheuttaa näin ollen myös ahdistusta ja (hyvin) pienimuotoisia moraalisia dilemmoja.

Mitä tulee niihin alussa mainitsemiini naisiin raitiovaunussa: jokaisen kannattaa varmaankin käyttää harkintaa ja maalaisjärkeä sen suhteen, millaista materiaalia laittaa, ei vain Facebookiin, vaan ylipäätään internetiin. Itse en ole tarkoittanut Facebookiin lataamiani kuvia julkiseen levitykseen, ne ovat vain kavereideni katsottavissa. Kuvat ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, etten menettäisi yöuniani vaikka ne päätyisivätkin vääriin käsiin – mikä on täysin mahdollista. Facebookilla on yli 70 miljoonaa käyttäjää ja sinne ladataan päivittäin yli 14 miljoonaa kuvaa. Ei tuollaista määrää pysty kukaan kontrolloimaan tai valvomaan. Eiköhän todennäköisyys sille, että juuri se sinun juhannuskuvasi lähtee äkisti leviämään kuin ebola ympäri maailmaa, ole kuitenkin aika vähäinen.

 

Kommentit

  1. Missio: päästä Anssin kaveriksi facebookissa salakavalasti kevään 2009 aikana. Muahahahahhaahaaaaaaaaaaaa! (pirullista naurua)

    Onko päiväsi pilalla, jos heti aamusta saat itsellesi moraalisen dilemman hylättyäsi Johanna Tukiaisen tai vastaavan henkilön kaverikutsun?

    Sama kuin lehtimyyjälle sanoo tiukasti ei. Siinä se asia sitten kummittelee mielessä koko päivän, etät no olisiko pitänyt olla kiltimpi.

    😉

  2. Minulla on taipumusta liialliseen kiltteyteen ja pehmeyteen, koen ”ei”-sanan käytön hankalaksi. Lehtimyyjät olen onneksi onnistunut karistamaan kannoiltani vaihdettuani salaiseen numeroon. Vanhasta numerosta tulikin tilailtua monenlaista aviisia ja seinäkalenteria.

  3. Minä lopetin Facebook-olemassaoloni viime syksynä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se alkoi syödä liikaa aikaa. Sitä kun ei muutenkaan töiden ja kahden ukulin hoitamisen ohella ole liiaksi, ja FB:ssä oli niin kauhean mukavaa käydä katsomassa, josko joku olisi päivittänyt jotain kivaa tai lähettänyt viestiä tai muuta. Tulin siihen tulokseen, että nyt tiedän, mitä on monista kauan kadoksissa olleista kavereista tullut ja mistä voi lähteä etsimään, jos heihin tarvitsee saada yhteyden. Toisekseen, ne ystävät, joihin olen muutenkin yhteydessä, tavoittavat minut vanhanaikaisinkin keinoin, kuten sähköpostilla tai tekstiviestillä.

    It was fun while it lasted, mutta ihan ilman vieroitusoireita pääsin irti.

  4. Nettiriippuvuus on perseestä.

    Anssi oletko riippuvainen tästä blogistasi-> katsotko kuinka usein, onko joku mahdollisesti sinua kehunut tai sinulel muuten vain kirjoittanut.

    Niin ja onhan sulla se foorumi. Niin ja youtube-tili ja myspace..irc-galleriakinko..

    ”Siinähän se iltapäivä menikin juu..”

  5. Olen pohtinut myös Naamakirjaan laittamiani kuvia, että mitä jos joku ottaa ne omaan käyttöönsä. Mutta sama juttu blogini kuvissa.. Siksi yritänkin laittaa mahdollisimman neutraaleja, tunnistamattomia kuvia blogiin ja facebookkiin mahdollisimman edustavia kuvia x).. Ei siis niitä voi nolous – juhannuskuvia joita ei kehtaa ees omaan irl kotialbumiin laittaa..

    Joskus olen kysynyt muutamalta kaveripyynnön lähettäneiltä että mistä ihmeestä me tunnetaan kun ei soi kellot eikä muista.. Joskus on ollut kyse vain meikäläisen huonosta muistista, mutta kerran vastaus oli, että kun olin niin kivan näköinen, joo kiitos kohteliaisuudesta mutta etsin vain _jo_olemassa_olevia_vanhoja_ystäviäni_. Tämä persoona ei sitten ollenkaan tajunnut etten häntä ystäväkseni halua… Fb tarjoaa onneksi mahdollisuuden blokata yksittäinen käyttäjä, otin mahdollisuuden vastaan..

  6. Olenhan minä jonkinlaisen nettiaddiktion itselleni kehittänyt, ei sitä sovi kieltää. Koska työskentelen pääasiassa kotona, ja vielä usein tässä tietokoneella, on masiina päällä käytännössä koko ajan. Työnteko onkin luonteeltaan hieman katkonaista: sitä huomaa jatkuvasti klikanneensa selaimen auki ja tekevänsä jotain ihan muuta kuin töitä.

    Taidan roikkua eniten erilaisten lehtien ja kanavien portaaleilla, esim. Hesarin saitilla (minulle ei tule paperiversiota). Pysyn siis uutistapahtumista melko hyvin kärryillä…

    Tänne blogiin saapuneet kommentit tulevat myös sähköpostiini, joten minun ei tarvitse roikkua Jumittelua-etusivulla takomassa refresh-nappulaa. Facebookissa käyn kotona ollessani keskimäärin parin tunnin välein, keskustelufoorumillani muutaman kerran päivässä, YouTubessa ehkä pari kertaa. MySpace-profiilini sen sijaan tsekkaan vain kerran kahdessa viikossa – en pahemmin perusta koko MySpacesta. IRC-galleriassa en ole koskaan käynyt, en oikeastaan edes tiedä mikä se on.

    En ole koskaan kellottanut päivittäin netissä viettämääni aikaa. Tulos todennäköisesti järkyttäisi minua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.