Eilen raitiovaunussa kaksi naista keskusteli Facebookista. Kumpikaan ei kuulunut yhteisöön ja he kilvan vakuuttivat toisilleen, etteivät totisesti aio liittyäkään. Naiset päivittelivät lukeneensa lehdestä, että jos Facebookiin laittaa kuvia, niin kuka tahansa voi käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. ”Minähän en tuollaiseen humpuukiin lähde”, toinen vielä puuskahti kiukkuisesti hypätessäni Lasipalatsin pysäkillä kyydistä.

Itselläni on ollut tili Facebookissa noin puolentoista vuoden ajan. Yhteisöön kuuluminen on tarjonnut huvia, hyötyä – ja myös harmia. Valtaosa tuttavapiiristäni kuuluu palvelun käyttäjiin. Jotkut kavereistani ovat kuitenkin jääräpäisiä skeptikkoja, jotka pitävät koko touhua naurettavana pelleilynä. Heille olen useasti joutunut perustelemaan, että mikä siinä Facebookissa nyt on niin ihmeellistä?

Eipä siinä kai mitään niin ihmeellistä olekaan. Kysehän on sosiaalisen verkoston luomisesta ja sen vaalimisesta. Pidän Facebookin kautta yhteyttä moniin sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa ei koskaan tule tavattua, soiteltua, meilailtua tai lähetettyä tekstiviestejä. Jostain syystä Facebookissa kommunikointi heidän kanssaan kuitenkin tuntuu täysin luontevalta. Se ei korvaa inhimillistä kontaktia tai ”normaalia” kanssakäymistä – tapaan edelleen aivan samoja ihmisiä ihan yhtä paljon kuin ennen Facebookiin liittymistäni. Nettiyhteisöön kuuluminen on kuitenkin muodostanut kaveripiiriini jonkinlaisen uuden ulottuvuuden: olen pannut merkille, että siinä missä aiemmin kadulla vastaankävellyttä puolituttua olisi vain moikannut ja jatkanut matkaa, niin nyt tuleekin Facebookissa käydyn keskusteluntyngän seurauksena oikein pysähdyttyä rupattelemaan.

Tämä vaatii tietenkin omaa aktiivisuutta. Osaa Facebook-kavereistani en edes muista, koska he eivät koskaan anna itsestään minkäänlaisia elonmerkkejä. Lähinnä täytyisi jaksaa ylläpitää niitä täysin tyhjänpäiväisiltä tuntuvia statuspäivityksiä. Siitä voi seurata vaikka mitä: esimerkiksi eilen kuulin huonoja uutisia ja purin harmistustani kirjoittamalla pienen purnauksen – tästä roihahti välittömästi muutaman henkilön kesken täysin aiheen ulkopuolelle mahtavasti rönsyillyt absurdi keskustelu. Lopulta ajauduttiin pohdiskelemaan, että jos käyttää naispuoleisesta urposta tasa-arvon nimissä termiä ”pirjo”, niin voiko lauseen ”johan alkoi pirjoa lapata joka ovesta” ymmärtää siten, että ovista sataa sisään oksennusta? Tämän älyllisen filosofoinnin seurauksena huomasin alkuperäisen vitutuksen merkittävästi lieventyneen. Facebook on siis parhaimmillaan melko hauska.

Se on myös lyömätön apuväline silloin kun pitää puuhailla erilaisia tapahtumia tai muuten vain kommunikoida kerralla isomman porukan kanssa. Facebookista onkin useasti ollut konkreettista hyötyä erilaisten asioiden junailemisessa.

Entä sitten se mainitsemani harmi? Itselleni pienimuotoiseksi vitsaukseksi ovat muodostuneet minulle täysin tuntemattomat ihmiset, jotka pommittavat kaverikutsuilla. Tämä ei tietenkään ole globaalissa mittakaavassa mitenkään merkittävä ongelma, mutta siinä vaiheessa kun näitä pyyntöjä tulee kymmeniä päivässä, niin ainakin tällä yksilötasolla sen ”ohita” -nappulan jatkuva takominen alkaa jo hieman risoa. Osa käyttäjistä näyttääkin käsittävän Facebookin idean hieman eri tavalla kuin minä – minulle se on toisilleen tuttujen ihmisten muodostama, tietyllä tavalla turvallinen yhteisö. Viime aikoina on kuitenkin selvästi yleistynyt toiminta, jossa keräillään julkisuuden henkilöitä omalle kaverilistalle. Voisin tietysti sulkea profiilini niin, ettei minua enää pystyisi hakemaan kaveriksi. Tällöin vain luultavasti menettäisin monia ihmisiä, joiden kanssa olisin kernaasti tekemisissä.

Itse pidän siitä, että voin mellastaa Facebookissa ilman pelkoa siitä, että älynväläykseni päätyvät seuraavan viikon Seiskaan. Siksi en hyväksy kavereikseni ihmisiä, joita en tunne. Välillä nämä ”hyväksynkö vai hylkäänkö” -pähkäilyt kuitenkin aiheuttavat todellista päänvaivaa. Toisinaan saatan tuntea syyllisyyttä hylätessäni jonkun, joskus taas hyväksymispäätös kaduttaa. En haluaisi loukata kenenkään tunteita, mutta tahdon silti itse määritellä, ketkä haluan verkostooni ja ketkä en. Facebook aiheuttaa näin ollen myös ahdistusta ja (hyvin) pienimuotoisia moraalisia dilemmoja.

Mitä tulee niihin alussa mainitsemiini naisiin raitiovaunussa: jokaisen kannattaa varmaankin käyttää harkintaa ja maalaisjärkeä sen suhteen, millaista materiaalia laittaa, ei vain Facebookiin, vaan ylipäätään internetiin. Itse en ole tarkoittanut Facebookiin lataamiani kuvia julkiseen levitykseen, ne ovat vain kavereideni katsottavissa. Kuvat ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, etten menettäisi yöuniani vaikka ne päätyisivätkin vääriin käsiin – mikä on täysin mahdollista. Facebookilla on yli 70 miljoonaa käyttäjää ja sinne ladataan päivittäin yli 14 miljoonaa kuvaa. Ei tuollaista määrää pysty kukaan kontrolloimaan tai valvomaan. Eiköhän todennäköisyys sille, että juuri se sinun juhannuskuvasi lähtee äkisti leviämään kuin ebola ympäri maailmaa, ole kuitenkin aika vähäinen.