Pientä puntarointia

| Tagit: , , , , , , | Aiheet: Internet, Mielipiteet, Musiikki | Kirjoittaja:

Törmäsin ns. ammattipiireissä Pekka Ruuskaan ja intouduimme vaihtamaan ajatuksia musiikkibisneksen tilasta ja tulevaisuudesta. Blogissaan Pekka kirjoittaa aiheesta varsin ansiokkaasti, hänen esimerkkinsä innostamana minäkin päätin hiukan jaaritella samasta teemasta täällä.

Jo muutaman vuoden ajan on puhuttu musiikkiteollisuuden kriisistä, siitä miten koko ala on vedenjakajalla. Levymyynnit ovat olleet syöksykierteessä, musiikin nettilataaminen on yllättänyt levy-yhtiöt housut kintuissa. Ne ovat reagoineet uusiin tuuliin täydessä lastissa uivan tankkerin ketteryydellä: internet nähtiin aivan liian pitkään koko alaa riivaavana vihollisena eikä tunnustettu sen tarjoavan myös uusia mahdollisuuksia. Nyt niissä kintuissa olevissa housussa on jo kuraakin: ollaan tilanteessa, jossa musiikkia kulutetaan enemmän kuin koskaan ennen, mutta silti se tuottaa tekijöilleen yhä vähemmän ja vähemmän.

Olen huomannut musiikkimaailman myllerryksen myös omissa kulutustottumuksissani. Viisi vuotta sitten oman elämäni ääniraita oli hyvin vaitonainen. En kuunnellut käytännössä lainkaan musiikkia, satunnainen radiolle altistuminen lähinnä risoi eikä levyjäkään tullut pahemmin osteltua. Motivaatio uuden musiikin etsimiseen oli tasan nolla. Silloin tällöin, hyvin harvoin, tuli vedettyä levyhyllystä jokin vanha levy ja laitettua se pyörimään. Tein musiikkia työkseni, mutta en ollut enää itse kiinnostunut kuluttamaan sitä.

Kaikki muuttui kirjaimellisesti yhdessä yössä ostettuani neljä vuotta sitten ensimmäisen iPodini. Äkkiä musiikin kuuntelusta tulikin taas hauskaa. Kävin läpi levyvarastoani ja siirtelin haluamiani kappaleita iPodille (toimi, jota kutsun podittamiseksi). Laadin lauluista eri tunnelmiin ja tilanteisiin räätälöityjä soittolistoja. Minusta tuntui aivan samalta kuin joskus kultaisella 80-luvulla äänitellessäni vinyyleiltä biisejä kaseteille. Musiikinkuuntelusta oli tullut taas harrastus, se tarjosi mukavaa puuhastelua. Viihdyin päivittäin tunteja podittamisen parissa, oli kuin olisin löytänyt musiikin uudestaan.

Löysin samalla myös kappaleiden lataamisen netistä, minusta tuli iTunes-verkkokaupan vakioasiakas. Sen avulla aloin jälleen etsiä uutta musiikkia, tutkia artisteja, joiden tuotantoon en aikaisemmin ollut perehtynyt. Musiikillisten löytöretkien aikana saatoin nappia painamalla ostaa 99 sentin hintaisia biisejä kymmenillä euroilla (tähän päivään mennessä olen ladannut iTunesista reilusti yli tuhat kappaletta).

Pian huomasin kelkkani musiikin kuluttajana kääntyneen lähes täydellisesti. Aikaisemmin olin jyrkästi sitä mieltä, että levyt pitää ehdottomasti omistaa fyysisessä olomuodossa: ei ole mitään järkeä soittaa niitä joltain tietokoneelta – albumit tulee kuunnella stereoista, mielellään niin, että kädessä on kannet, joita samalla tutkitaan. Nyt kuitenkin huomasin kuuntelevani musiikkia mieluiten ollessani liikkeellä, jolloin on täysin yhdentekevää onko siihen olemassa kansipahveja vai onko ääni peräisin netistä. Kuinka monta kertaa niitä kansia edes katsoo? Kun ostan levyn, niin plärään mukana tulevaa vihkosta yleensä ensimmäisellä kuuntelukerralla. Sen jälkeen se tuppaakin jäämään koteloon, ellen sitten etsi jotain tiettyä asiaa, esim. tietoa siitä kuka soittaa sousafonia kuudennessa kappaleessa. Kivaa plussaahan ne kannet ovat, tottakai. Olen kuitenkin huomannut kaipaavani niitä käytännössä yllättävän harvoin.

Viimeisin käänne on tietysti Spotify, palvelu, jonka välityksellä voi laillisesti kuunnella tietokoneellaan lähes mitä tahansa haluamaansa musiikkia. Noiden edellä mainitsemieni iTunes-löytöretkien huono puolihan on ollut se, että kappaleista on ennen ostopäätöstä saanut kuullakseen vain 30 sekunnin näytteitä. Spotifyssa voi sen sijaan vapaasti kuunnella kokonaisia biisejä ja albumeita, miljoonien kappaleiden valikoimasta. Löytöretkeily onkin saanut uusia muotoja, omista kokoelmista vielä puuttuvilta artisteilta tulee nyt kuulosteltua kerralla isompiakin kokonaisuuksia, näistä valitut palat ostan sitten iTunesista.

Omalla kohdallani musiikin kuunteleminen on siis viidessä vuodessa mullistunut melkoisesti. En edes muista milloin olisin viimeksi laittanut levyn stereoihin. Mieleen tuleekin, että millainen tilanne mahtaa olla, kun kuluu vielä toiset viisi vuotta?

Cd-levyn suhteen ennuste on synkkä. Kyllä niitä viidenkin vuoden kuluttua julkaistaan, mutta en usko levyjen siinä vaiheessa enää olevan musiikkiteollisuuden päätuote. Bisnes tullaan tekemään verkossa, se tulee perustumaan enemmän yksittäisiin biiseihin kuin albumikokonaisuuksiin. Irtokappaleiden myymisessähän ei sinänsä ole mitään uutta: albumeistahan tuli suosittuja vasta 60-luvulla, ymmärtääkseni lähinnä The Beatles -nimisen yhtyeen ansiosta. Sitä ennen ihmisillä oli tapana ostaa enimmäkseen singlejä. Joten tässä mielessä uskon ympyrän tulevan sulkeutumaan. Veikkaanpa, että ainakin osa artisteista lakkaa jossain vaiheessa julkaisemasta parin vuoden välein suurempia kokonaisuuksia ja siirtyy malliin, jossa julkaistaan pienempiä, muutaman biisin kokonaisuuksia tiheämmin väliajoin.

Levykaupan kuolinkellot alkavat kumahdella sinä päivänä, kun Spotify (tai vastaava palvelu) siirtyy vaiheeseen, jossa se voi tarjota musiikkikirjastonsa käyttäjälleen missä tahansa, milloin tahansa. Nythän se toimii vain tietokoneellani, en voi esimerkiksi ladata sieltä kappaleita iPodille. Mutta kun lähitulevaisuudessa vaikkapa kadulla kävellessä on mahdollista olla taskussa kannettavalla laitteella yhteydessä verkossa olevaan valtavaan musiikkiarkistoon, niin ainakin minun on vaikeaa keksiä syytä miksi haluaisin enää tuolloin maksaa pari kymppiä fyysisestä levystä. Saadakseni kotelon ja kannet?

Levy-yhtiöille tilanne on haastava. Aluksi on ymmärrettävä, ettei jatkossa enää tulla myymään kymmenien eurojen hintaisia levyjä, vaan kymmenien senttien hintaisia biisejä. Tämä on tietysti lannistava ajatus, mutta pitää sisällään myös suuria mahdollisuuksia: nimittäin senttikaupassa volyymit ovat moninkertaisia. Voi olla, että tuhat ihmistä haluaisi ostaa kahdella kympillä uutuuslevyn – mutta satatuhatta voisi ostaa siltä 99 sentillä jonkun tietyn biisin.

Tai sitten ei.

Ongelmanahan on tietysti se, että vielä tällä hetkellä suurin osa netistä musiikkia lataavista ihmisistä ei maksa siitä yhtään mitään. Mikäli tämä suuntaus jatkuu, niin ennenpitkää tässä maassa ei ole enää mahdollista tehdä musiikkia ammatikseen – sitä aletaan julkaista talkootyönä ja harrastelijoiden voimin. Jostain syystä vallalla on käsitys, jonka mukaan on ihan ok ottaa internetistä musiikki ilmaiseksi. Juttelin taannoin kaverini kanssa, joka latailee kaiken aikaa biisejä vertaisverkoista. Hän perusteli toimintansa sillä, että musiikin saaminen ilmaiseksi on niin helppoa.

Jäin miettimään tätä. Eikö moni muukin asia olisi tuolla tavalla ajateltuna hyväksyttävää? Esimerkiksi auton tankkaaminen ilmaiseksi: ei muuta kuin teipinpalat rekisterikilpien päälle, tankki täyteen ja kaasu pohjaan – naurettavan helppoa ja hyvin vähäinen kiinnijäämisen riski. Kukaan ei kuitenkaan toimi näin, kaikki hyväksyvät, että bensasta kuuluu maksaa. Miksi musiikista pulittaminen sitten koetaan vastenmieliseksi?

Olen hieman skeptinen sen suhteen, että yleiseen mielipiteeseen saataisiin aikaiseksi niin jyrkkä asennemuutos, että kaikki netinkäyttäjät siirtyisivät lataamaan biisinsä laillisista verkkokaupoista. Jos on tottunut saamaan jotain ilmaiseksi, vaikkakin vilungilla, niin onhan siitä ikävä alkaa maksaa.

Uskon kuitenkin, että jos musiikkiteollisuudella on jatkossa tarjota riittävän hyviä kuukausimaksuun perustuvia palveluita, niin tilanne saattaa vielä hyvinkin kääntyä voitolliseksi. Esimerkiksi Spotify: minä käytän palvelun Premium-versiota, mikä tarkoittaa sitä, että maksan musiikin kuuntelusta 10 euroa kuussa. Summa on mielestäni mitätön, kuuntelen sillä kuukausittain kymmeniä albumeja ja satoja biisejä. Parasta on se, että näistä kuunteluista tilittyy jotain myös tekijöille. (Tilityksen logiikkaa ja käytännön summia en tosin vielä tunne.)

Arvelisin, että kehitys tuleekin kulkeutumaan tähän suuntaan: ihmiset maksavat varmaankin mieluummin jonkinlaisen säännöllisen könttäsumman musiikin laajasta käyttöoikeudesta, kuin pieniä sentti- ja euromääriä yksittäisistä kappaleista ja levyistä. Musiikkiteollisuuden pitäisi vain nyt olla hereillä ja mukana tällä tiellä, muuten käy ohraisesti. Musiikin paketoiminen fyysiseen muotoon on joka tapauksessa luultavasti tulossa taipaleensa päähän. Tämä on tietyllä tavalla haikea ajatus, mutta pääasiahan on kuitenkin se, ettei itse musiikki katoa mihinkään. Toivottavasti.

Positiivista on kai se, että verkosta ladattu musiikki on ainakin muovisia cd-levyjä ekologisempi vaihtoehto. Omia albumeitani on myyty yli 200 000 kappaletta: jos nuo levyt pistäisi jonoon, niin niistä muodostuisi yli kaksi kilometriä pitkä, luontoa kuormittava muovipötkylä.

Tuli vain mieleen.

Kommentit

  1. Jep! Maailmani mullistui puolisentoista vuotta sitten, kun ostin läppärin ja sain sen kylkiäisenä iPodin. iTunes Storen löytämisen jälkeen en tosiaankaan muista ostelleeni fyysisiä levyjä samaan tahtiin kuin ennen, ja klikkailen osta kappale -painiketta melko usein. No, muutamien lempiartistien levyt on henkinen pakko ostaa muovisina, kansilehtineen päivineen, mutta noin yleisesti verkkokauppa on äärettömän kätevä. Olen tutustunut sen avulla minulle tuntemattomiin loistaviin artisteihin, eikä kokonaisia levyjä tarvitse ostaa sokkona ”sen yhden tosi hyvän biisin” vuoksi.

  2. cd-levy soi mielestäni paremmin kuin ipodille tallennettu tallenne. Ero ei tosin ole suuren suuri, mutta olen sen kuitenkin kuulevinani.

  3. Muutama henkkoht huomio aiheeseen…

    Löysin oman eettisyyteni rajan päivänä eräänä kun jostain syystä halusin tietokoneelleni pari vanhaa KISS-biisiä. Sen sijaan, että olisin kaivanut alkuperäisen vinylijulkaisun hyllystäni, soitellut sen läpi koneelle äänitysnappula pohjassa ja importoinut iTunesiin – latasin jonkun tekemät flac-kopiot netistä. Logiikkani on siis se, että koska omistan alkuperäisen Porvoon Valintatalon Levypisteestä hankitun version, ei Gene menetä penniäkään latauksieni seurauksena. Oikeutusta suo myös se fakta, että nykyisin myytävänä olevat cd:t ja pakatut digiformaatit ovat järkyttävän paskan kuuloisia verrattuna vinyyliin. Flac tai muu pakkaamaton formaatti on siis the next best thing.

    Spotifyn ja vastaavien kautta levyjen tai biisien ostajaksi kaltaiseni vanhan liiton hämy siirtyykin vasta siinä vaiheessa, kun saatavilla on ”studiolaatuista” materiaalia. Kautta äänitteiden historian kuluttajille myydyt kopiot ovat olleet selkeästi studion master-nauhoja huonompilaatuisia ja siksi onkin melko turskia, että kun vihdoin siihen ei olisi mitään syytä, jengille tuupataan suhisevia mp3:sia ja vastaavia koska KETÄÄN EI KIINNOSTA. Itseasiassa on tehty jo tutkimuksia joissa nuoret kuuntelijat valitsevat mielummin pakatun version koska ovat jo niin tottuneita suhinaan ja muuhun artifaktiin. Heh heh.

    Equal dreams:in (.com) tyyppiset ratkaisut ovat mielestäni tulevaisuutta siltä osin, että niissä musan ostajan rahat siirtyvät suoraan kokonaisuudessaan artistille ja babylon jää nuolemaan näppejään. Ostaja voi myös rahoittaa artistin seuraavaa julkaisua niin halutessaan, ja saa siten omansa kunhan biisit on kasassa. Nykyisille levy-yhtiö rakenteille ei voi oikein hyvälläkään tahdolla ennustella positiivisia näkymiä, haalivat ne alleen keikka- ja merchandise-myynnit tai ei.

    Tai jotain.

  4. Tuo Spotify’n tilityskäytäntö tuntuu olevan tällä hetkellä melko kuuma peruna… Tässähän olisi hyvä salapoliisitehtävä Jollekulle innokkaalle blogaajalle. 🙂

  5. =D Noita postauksesi alkupään juttuja olen itsekin toitottanut kaikille viimeiset 5-vuotta. Hauska sattuma on että Nummela-albumi oli viimeinen levy jonka olen koskaan ostanut.

    Mitä tulee ihmisten käyttäytymiseen ja maksuvalmiuteen, niin ihmiset kyllä maksavat mielellään heti kun maksaminen käy helpommin kuin ”varastaminen”. Tässä suhteessa iTunes on kyllä hienosti hoidettu systeemi, vaikka sitäkin on (aina) syytä vielä kehittää.

    Jossakin stormauspalaverissa tuli joskus puheeksi idea siitä että lauluntekijäartisti / levy-yhtiö voisi myös kaupitella jonkinlaista ”waretuspassia” jolla kuluttajalle myönnettäisiin oikeus ladata ja kuluttaa vapaasti x musiikkia, vaikka Anssi Kelaa 😉 Myytäisi siis vain lissenssi, otettaisi kaikki henkilötiedot talteen ja sitten annettaisi vaikka salasana johonkin palvelimelle, sen ohella että tyypillä ois lupa imutella myös muualta niin halutessaan 😉 – ajatus vaatii kehittelyä, mutta niin ne kaikki…

  6. Waretuspassi ajatuksesta tuli mieleen, että TV-lupamaksun tilallehan kaavaillaan mediamaksua. Voisiko tällaisella maksulla kuitata netistä ilmaiseksi ladatun musiikin. Täytyisi olla vain järjestelmä, jolla voitaisiin riittävällä tarkkuudella seurata kenen musiikkia vertaisverkoissa ym. siirretään. Ehkä liian utopistinen ajatus.

  7. On totta, että mp3 kuulostaa selvästi huonommalta kuin cd tai vinyyli, Roberton kummastelut ovat hyvinkin aiheellisia.

    Itse taidan vain olla jo liian vanha hifistelemään. Joskus nuoruudessaan sitä jaksoi tuohtua huonoista soundeista, ei kuitenkaan enää. Kuulen kyllä esim. mp3:n ja cd:n välisen eron, mutta en vain oikein jaksa kieltää itseltäni sen takia iPodin iloja – se ei loppupeleissä ärsytä niin paljoa. Toki jos olisi mahdollisuus valita paremman ja huonomman äänenlaadun välillä, niin valitsisin luonnollisesti parempaa, vaikka se maksaisikin hiukan enemmän.

    Equaldreams.com on yhdenlainen visio tulevaisuudesta. Mikäli kehitys etenee nykyiseen suuntaansa, niin voi hyvinkin olla, että ei-niin-kaukaisessakaan-tulevaisuudessa artistit joutuvat itse laittamaan musiikkinsa nettiin myytäväksi. Välikädet poistuvat, kyllä, mutta samalla poistuu tiettyjä levy-yhtiön palveluja, jotka ovat ihan hyödyllisiäkin rakennettaessa pitkää uraa. Uuden artistin breikkaaminen pelkästään nettipalvelusta käsin, ilman minkäänlaisen levy-yhtiön apua, on tietysti mahdollista, mutta ainakin vielä nykyisessä tilanteessa hyvin epätodennäköistä. Sen sijaan oman yleisönsä vakiinnuttaneen (ja ennen kaikkea ympärilleen aktiivisen nettiyhteisön rakentaneen) artistin siirtyminen omaan julkaisutoimintaan saattaisi jossain vaiheessa olla ihan fiksukin siirto.

    Tommi: Spotifyn tilityskäytäntöön olisi tosiaan kiinnostavaa saada lisävalaisua. Kannattaako minun jättää Spotify aina yöksi karjumaan repeatilla omaa musiikkiani?

    Tekstiurakoitsija: Tuohon waretuspassiin en oikein usko. Liian monimutkaista jos niitä pitäisi hankkia eri artisteille ja levy-yhtiöille. Minä en ainakaan olisi valmis maksamaan mahdollisuudesta ladata esim. pelkästään Warnerin katalogista – minua kiinnostaa kaikenlainen musiikki, ei vain jonkin tietyn levy-yhtiön tuotanto. Näkisinkin alan tulevaisuuden kannalta tähdellisenä juuri sen, että ihmisille tarjottaisiin kerta- tai kuukausimaksulla palvelu, joka sisältäisi musiikkia mahdollisimman laajalta spektriltä, mahdollisimman helposti.

    Keski-ikäinen Mies: Jos mediamaksu tosiaan olisi nimensä veroinen, eikä vain pelkkä YLE-maksu, niin se ehkä voisikin sisältää tuollaisen option. Voin vain kuvitella mekkalan, joka tuosta syntyisi… Ehkäpä ajatus ei kuitenkaan ole kovin järkevä. Valtiovallan pitäisi tarvittaessa turvata edellytykset musiikin julkaisemiseen jotenkin muuten kuin pakottamalla ihmiset maksamaan toiminnasta, jota kaikki eivät edes harrasta.

  8. Uusimman Episodi-lehden pääkirjoituksessa oli mielenkiintoinen juttu laittomista lataajista. Sen mukaan lataajat olivat perustelleet tapaansa kahdella tavalla: toinen ryhmä ei suostuisi ikinä maksaamaan lataamastaan sisällöstä, minkä takia he eivät siis vahingoittaneet ketään; Toinen ryhmä taas aikoo joka tapauksessa ostaa sen, minkä takia laittomassa lataamisessa ei heidän mukaansa ole mitään pahaa. Suosittelen jokaista lukemaan itse tuon kyseisen kirjoituksen kokonaisuudessaan,koska siinä on paljon hyviä pointteja, mutta jos media-alan pitää taistella tälläistä logiikkaa vastaan, voi olla että se taistelu on jo aikaa sitten hävitty.

    Mä olen siinä mielessä vanhanaikainen, että en ole vielä tutustunut netistä biisien lataamiseen. Omistan kyllä mp3-soittimen, mutta lataan kappaleet siihen omilta levyiltäni. Kappaleiden ”omistaminen” tuntuu vaan jotenkin konkreettisemmalta kun sitä cd:tä voi pitää itse kädessä, kuin jos kappaleet olisivat olemassa vain bittimaailmassa. Tulen kyllä epäilemättä vielä liitymään lataajien joukkoon, kunhan musiikkiala saa luotu siihen jonkin järkevän systeemin.

  9. EI! Kannet on ihan olennainen juttu levyissä! Mä oon jopa ostanut joskus levyjä ihan vaan kansien perusteella! Kamala ajatus, että musiikki siirtyisi kokonaan nettiin. Must on ihan ok, että biisejä saa netistä helposti iipodille kuunneltavaksi, mutta haluan silti OMISTAA sen levyn ihan fyysisessä muodossaan kansineen kaikkineen. Mitä hienommat kannet (=kokonainen pieni vihko/lehti), sitä kivempi. Levyt pitää saada koota hyllyyn, ihan kuin kirjatkin ja ne pitää saada säilyttää AARTEINA ja perintönä jälkipolville!

  10. On hyvinkin ymmärrettävää että levylaulaja(t) on huolissaan nykyisestä imutusmeiningistä; haukkaahan se ison palan leivästä. Onneksi vielä on kuitenkin niitä vanhoillisia, kuten minä, jotka ostavat nämä levyt hyllyltä. Pitäisi varmaan yrittää uusiutua sen verran ettei kävisi niin kuin Elina tuolla mainitsikin, että joutuu ostamaan ”sen yhden tosi hyvän biisin vuoksi” koko levyn. Näin kävi muun muassa Saran kanssa, kun Rauhan aika vei hyllylle. Josko levyn ostajista ja ”podittajista” saataisiin tulevaisuudessa artistille se leipä minkä he taiteellaan ansaitsevat… toivonma.

  11. Tuohon bensan varastamisvertaukseen. Miksi se koetaan erilaiseksi, johtuu varmaan siitä, että bensaa varastettaessa aseman säiliöstä viedään bensaa ja se vähenee sieltä. Mutta entäs jos sitä voitaisiin viedä samalla tavalla kuin musiikkia, eli kopioimalla. Ajaa huoltoasemalle ja kopioida jollakin vekottimella bensaa omaan tankkiin, niin että aseman tankista ei häviä mitään. Tällöin sekin varmaan olisi yhtä suosittua kuin musiikin lataaminen.

    Jotenkin musiikintekijöille pitäisi saada korvaus työstänsä ja musiikin kuluttajien se olisi kai pääsääntöisesti maksettava. Ei tule mieleen muuta kuin, että lailliset palvelut pitää saada riittävän houkutteleviksi ja laittomat taas ei niin houkutteleviksi. Kyllä kai Pirate Bayn tuomio vähensi jonkin verran laitonta latausta ainakin Ruotsissa. Ja jos internet yhteyksien tarjoajat alkaisivat rajoittaa tai hinnoitella ”tietynlaista” netin käyttöä eri tavalla, niin ainakin tavalliset netin käyttäjät saattaisivat valita helpomman tavan musiikin hankintaan.

  12. Tämä spotifyhan on asiallinen tapa tutustua levyihin. Kun saisi vielä airportin kautta kuulumaan koko mökkiin…Kiitokset vaan vinkistä Anssi.

  13. Ostakaa ihmiset levyjä. Ne ovat siistejä. Levykaupat ovat maagisia paikkoja. Levyt tehdään kokonaisuuksista. Kannet ovat parasta. Itse en ihan periaatteesta ole koskaan ostanut iTunesista mitään, enkä tod. aio koskaan asentaa Spotifya. Sen loputtoman musiikkimäärän edessä tulisi vain tyhjä olo. Just maksoin 50 hienosti CCR-boksista, eikä harmita yhtään tässä informatiivista oheiskirjasta selaillessa.

  14. Lienee syytä tähdentää, ettei kirjoitukseni suinkaan ollut suunnattu levyjä vastaan – minäkin olen niiden ystävä ja ylpeä vuosien varrella keräämästäni kokoelmasta. Sen arvoa ei voi mitata rahassa. Varsinkin isommat boksit ovat mahtavia aarteita.

    Tekstini pointti oli lähinnä se, että kylmät tosiasiat näyttävät puhuvan vahvasti sen puolesta, että fyysinen äänite tulee jäämään hyvin marginaaliseksi tuotteeksi. Eikä se ole pelkästään negatiivinen asia. Maailmalla on tapana muuttua, siinä on aina hyvät ja huonot puolensa.

    JMN:lle vielä sen verran, että minussa Spotifyn käyttö on aiheuttanut vain riemua, tyhjää oloa en ole kokenut.

  15. Anssi: saathan sä halutessasi podiisi hyvälaatuisia aiff- tai wav-tiedostoja, tosin tilaahan ne vie ihan eri malliin. Hippasen erikoista on se, ettei iTunesiin/iPodiin ole saatavilla flac-palikkaa. Tällä hetkellä biisit joutuu konvertoimaan turhaan 16-bittisiksi.

    Spotifyn kehittely iPhonelle on käsittääkseni kovassa vauhdissa; onkin mielenkiintoista nähdä mikä tulee olemaan Applen politiikka aiheen suhteen.

    Oikeat levykaupat on niitä paikkoja joissa hurahtaa helposti tunti tai kaksi kaikenlaisista musaan liittyvistä ja liittymättömistä asioista jaaritellen. Kauppias tulee tietenkin ajan myötä tutuksi ja osaa vaikkapa suositella takavasemmalta jotain mitä ei itse tulisi edes ajatelleeksi. Itse annan mieluusti näille puodeille rahani nettikauppojen sijaan.

  16. Tuo Roberton linkkaama Spotify-kirjoitus on kiintoisa. Koko alan tulevaisuuden kannalta elämän ja kuoleman kysymys on varmasti se, miten saataisiin Spotifyn kaltaisten palveluiden käyttäjät maksamaan asiakkuudestaan. Veikkaan, että tällä hetkellä vain hyvin pieni prosentti käyttäjistä on maksavia Premium-asiakkaita. Jos mobiiliteknologiaan perustuva Spotify – esim. iPhonessa toimiva – tulee tarjolle vain Premium-asiakkaille, niin se varmasti houkuttelisi melko monet kuukausimaksun piiriin. Ihmiset maksavat mieluummin porkkanasta kuin kepistä.

    Muusikoiden.netissä esitettiin myös spekulaatiota aiheesta: eräs keskustelija väitti tietävänsä, että Spotifyn tavoitteena on olla tänä vuonna voitollinen tai palvelu menee kiinni, rahoitus riittää vuoden loppuun. Päämääränä on kuulemma nimenomaan kasvattaa maksavien asiakkaiden määrää, ilmaispalvelun käyttäjät menevät lähinnä kulupuolelle.

    Sama kirjoittaja väittää myös, että levy-yhtiöille Spotify olisi jo ihan oikea tulonlähde: erään Suomessa toimivan kansainvälisen levy-yhtiön koko digimyynnin tuloista 30% olisi jo peräisin Spotifylta.

    Nämä arviot ovat siis peräisin nettikeskustelusta, informaation lähteistä ei ole mitään hajua. Eli pistetään nämä spekulaatiot vielä tässä vaiheessa aika vahvoihin lainausmerkkeihin.

  17. Onpas paljon kommentteja!

    No pitikö pröystäillä noilla omilla levyillä tohon loppuun 😉

    ÄKT:n listalla levysi Nummela on tippunut sijalta 10 sijalle 11.

    Muuten, SIG:n Inkinen antoi kasvonsa ”imuroivana” muusikkona. Hän käyttää erään lehden mukaan eMulea ja imuttaa mitä ohjelma nyt sattuu imuttamaan: kuvia, pornoa ja musiikkia.

    Anssi kerro mielipiteesi, plz.

  18. Jos musiikilla haluaa tienata rahaa, täytyy musiikin olla mahdollisimman suuren yleisön tiedossa. Tienestit kasvavat suhteessa kuuntelijamäärään – yksittäinen kuuntelija ei maksa musiikista suurempaa kertasummaa.

    Verkostoituminen ja musiikin ilmaiseksi levittäminen edesauttaa musiikin tunnetuksi tekemistä suurelle yleisölle. Osa ihmisistä jotka lataavat musiikin vertaisverkosta ei olisi sitä kuitenkaan kaupasta ostanut, mutta tutustuttuaan musiikkiin saattaakin päättää lähteä esimerkiksi artistin keikalle ja maksaa musiikista. Eli mielestäni piratismi ei ole niin suuri kirosana musiikkiteollisuudelle kuin yleisesti ajatellaan.

    Musiikki josta taas haluaa maksaa pitäisi olla tarjolla tarpeeksi hyvälaatuisena. Joko ”pakkaamattomassa” formaatissa kuten flac yms. (kaikki digitaalinen tallennus pakkaa informaatiota tietyssa määrin) tai esim. mp3-formaatissa, joka on tallennettu tarpeeksi suurella resoluutiolla. Yli 256 tai 320 KHz:llä tallennettua mp3:sta ei enää käytännössä erota CD:n PCM-koodatusta.

    Just my 2 cents 🙂

  19. Viimeisimmän Ei tule onnistumaan. Missä vaiheessa kieltolait ovat ennenkään pitkään toimineet? Miten kävi aikoinaan kirjapainojen ja heidän yksinoikeutensa kopioida kirjoja? Omasta mielestäni on aivan täysin järkytöntä, että nykyaikana muusikot ja vastaavat pyrkivät lobbausjärjestöjensä kautta ajamaan rajoituksia mm. sananvapaudelle. En voi kuin ihmetellä suuntaa, mihin taiteilijat itse ovat tätä showta etujärjestöineen viemässä. Siitä olen yhtä mieltä kyllä, että tekijälle pitää saada jonkunlainen elanto, mutta rajansa kullakin.

    RIAA:n, MPAA:n ja muiden vastaavien edustusjärjestöjen vaatimat erityislainsäädännöt ja kiristystoimet eivät minusta anna kovin hyvää kuvaa tekijöistä. Täältä löytyy dokumentti, josta myös herra Kelan allekirjoitus löytyy: http://www.kulttuuri.net/easydata/customers/kulttuuriuutiset/files/2007_piirrokset/Suoja-aika-vetoomus.pdf . Mielestäni on erittäin pyöristyttävää, että jonkun pitäisi saada korvausta vielä 50:n vuoden jälkeen joskus muinoin tekemästä työstä ja että tätä pitäisi vielä korottaa. Hei haloo, missä on se terve perusjärki? Eikai kukaan muukaan saa työstänsä korvauksia moisen ajanjakson jälkeen? Entäpä tämä: ”Samanaikaisesti luovat tekijät, kuten säveltäjät, kirjailijat ja elokuvaohjaajat, säilyttävät oikeudet teoksiinsa 70 vuotta kuolemansa jälkeen.” Ootteko ihan tosissanne? Mitä h**vettiä taiteilija tekee teoksensa oikeudella vielä 70 vuotta kuolemansa jälkeen? Onkohan tekijänoikeuden alkuperäinen idea kadonnut vuosien varrella jonnekin?

    Pitäisikö patenttien omistajillakin olla oikeudet keksittyihin asioihin vielä 70 vuotta kuolemansa jälkeen? Miten kävisi yhteiskunnalle mm. lääkkeiden tapauksessa? Ei hyvää päivää vaan… Toivottavasti joku edes tämän kirjoituksen myötä pyrkisi edes hieman ajattelemaan asiaa toisteltakin kantilta, vaikka kyllä itsellenikin kelpaisi vakituisesti useita vuosia peräjälkeen napsahtavat ”osingot” tekemistäni töistä. Noh, voi olla ettei tämänmoista kirjoittelua täällä hyväksytä, mutta jos Kela voisi ainakin omassa mielessään ajatella asiaa, niin sekin olisi hyvä alku.

    Aiheesta vielä pohdittavaa, miten olisikaan käynyt aikoinaan jos kirjastojärjestelmä perustettaisiin vasta näinä päivinä? Olisikohan moinen mahtanut saada paljonkin vastustusta aikaiseksi?

    Pahoittelut melko pitkästä kirjoituksesta, mutta joka tapauksessa hyvää alkavaa kesää kaikille, laitan tämän blogipostauksen innostaman jonkun Anssin biisin kokeeksi soimaan Spotifystä.

  20. Omasta mielestäni tuohon tulisi löytää jonkinlainen keskitie. Tekijät ansaitsevat korvauksen. Ja jos tekijät eivät saa korvausta, niin kyllä joku toinen osapuoli kerää siitä voitot itsellensä. Kyllähän nettipiratismin voittajia ovat internetyhteyksiä välittävät firmat. Sen takia he eivät siihen hevillä puutukkaan, koska he tienaavat sitä enemmän, mitä enemmän dataa liikkuu. Ja elokuvia ja musiikkia siirrettäessähän tarvitaan nopeita yhteyksiä. Onko siis oikein että internetpalvelujen tarjoajat keräävät voitot ja musiikin/elokuvien tekijät jäävät nuolemaan näppejään?

    Toisessa ääripäässä ovat sitten nämä ylipitkät suoja-ajat. Tuo 70 vuotta kuoleman jälkeen kuulostaa kyllä lähinnnä levy-yhtiöiden ja muiden suojaamiselta. Luin jostain, että Paljon onnea vaan eli happy birthday -laulun oikeudet ovat jonkun lakimiehen omistuksessa. Eli joka kerta kun esim. päiväkodissa tuo laulu lauletaan, niin periaatteessa pitäisi ropo kilahtaa tuon kaverin kassaan.

  21. Jep, keskitien löytäminen vaan tuntuu hankalalta, kun tekijänoikeusjärjestöt eivät tunnu olevan hirveän neuvotteluhaluisia vaan lähinnä ajavat kovasti tiukentamista joka puolelta. Tuosta Internet-yhteyksiä välittävien firmojen hommasta, pitäisikö postillakin olla vastuu toimittamastansa sisällöstä ja pitäisikö tekijänoikeusjärjestöillä olla oikeus katkaista postit tiettyyn osoitteeseen vaikkapa vuodeksi, analogiana siis tähän kovasti haluttuun kolmesta poikki -malliin. Tulisiko vastuu vasta mukaan ns. asiakaspään yritykselle vai olisivatko kaikki välittäjät vastuullisia sisällöstä? Esimerkiksi Yhdysvalloista Suomeen kulkevat liikenteet voivat hyvinkin mennä useamman kymmenen eri välittäjän kautta… Yhdysvalloissa ja muistaakseni laajasti EU-alueellakin on käytössä ns. common carrier -periaate, jonka mukaan esimerkiksi postitoimistot, radioaaltojen hallitsijat sun muut yleiset viestintävälineet eivät ole vastuussa siitä, mitä sisältöä sen käyttäjät liikuttavat.

    Mutta tuossa menee kyllä mönkään, eivät palveluntarjoajat tienaa sillä että myyvät heidän kaistaansa käytetään helkutisti vaan sillä, että saadaan myytyä kalliimpia liittymiä asiakkaille. Ei se tiedon liikuttelu ole heillekään ilmaista ja varmasti paljon dataa siirtävät ovat huonompia asiakkaita kuin peruskäyttäjät, jotka tarkastavat sähköpostinsa ja lukevat uutisensa silloin tällöin. Toisekseen ainakin perinteisen vallan kolmijako-opin mukaan valta ei tosiaankaan ole yksittäisien edustusinstanssien hallussa, vaan tuomiovaltaa pitää tuomioistuimet. Se mitä mediayhtiöt ovat kovasti haluamassa tarkottaisi käytännössä sitä, ettei yhteyksien katkaisuun tarvittaisi mitään muuta kuin heidän pyyntönsä; kaikki tämä vailla sen kummempia todisteita, tutkimuksia tai tuomioita.

    Ja joo, Happy birthday on tosiaankin suojattuna ja siksi joissain leffoissa voikin kuulla esim. For He’s a Jolly Good Fellow’n sen asemasta. Tämänhetkisen lainsäädännön mukaan ensimmäinen tulee vapaaseen käyttöön EU-alueilla vuonna 2016 ja jenkkilässä 2030, ainakin jos noita aikoja ei pidennetä. Tämähän se on sitä artistien oikeuksien ajamista, varsinkin kun kyseinen biisi siirtyi ”work for hire”-tyylisesti suoraan tekijöiden työnantajan haltuun aikoinaan 🙂 Lisätietoja tuosta tapauksesta voi löytää vaikkapa Wikipediasta: http://en.wikipedia.org/wiki/Happy_Birthday_to_You#Copyright_status .

    Itse en kyllä tiedä millainen se kultainen keskitie olisi, mutta kuuntelen mielelläni ideoita toki aiheesta. Poliisi- ja tuomioistuinvaltuuksien antaminen levy-yhtiöille ja heidän etujärjestöillensä ei kuulosta korvaani kovin hyvältä…

  22. Noniin!

    Nyt sain itsekin Spotifyn käyttöön ja kyllä täytyy sanoa että onpas tämä jotain. Ja Anssi, ei siinä mitään jos ei käyttäjät maksa käytöstään. Täällähän on ilmaiskäyttäjillä näitä mainoksia, jotka ei varmaan ole ihan halpojakaan: viesti menee sentään kerralla maailmanlaajuiseen levitykseen 😉 -ainakin kun tää asia tulee käyttöön myös ison meren takana.

  23. Mitä tästä Spotifysta on nyt saanut kuulla, niin vaikuttaisi siltä, että ajatus on kauniimpi kuin todellisuus: artisteille kuunteluista tilittyvät summat ovat niin naurettavan pieniä, että ne ovat käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että kyse on streamingistä – Spotifyn asiakas ei siis osta kappaleita itselleen, ainoastaan kuuntelee niitä.

    Mutta jossain määrin kuulopuheita nämäkin vielä ovat, täsmällistä informaatiota en ole saanut. Kun joskus hamassa tulevaisuudessa tilitykset saapuvat, niin sittenpähän näkee, että millaisia summat oikeasti ovat.

    Hieno palveluhan Spotify kuitenkin musiikinystävälle on, siitä ei pääse mihinkään. Näyttää kuitenkin siltä, ettei siitäkään ole sellaiseksi viisastenkiveksi, joka saisi sekä tekijät että kuluttajat tyytyväisiksi. Jonkinlaista messiasta tässä odotellaan: tahoa, joka näyttäisi musiikkialalle täysin uuden bisnesmallin. Tilannehan on sinänsä omituinen: tuotteelle on hirvittävä kysyntä, mutta silti ala kituu henkitoreissaan.

    Merkkien perusteella levymyynti tulee tänä vuonna sukeltamaan ennätyksellisen syvälle. Musiikki on hauska harrastus, mutta vaikeaksi tämä menee jos sillä pitäisi yrittää elääkin.

    Mitä tulee noihin tekijänoikeuden suoja-aikoihin: täytyy aluksi ottaa huomioon, että elantonsa saaminen tekijänoikeuksista on varsin toisentyyppinen ansaintamalli ”normaaliin” palkkatyöhön verrattuna.

    Tempaistaan tähän nyt vaikka kömpelö leipurivertaus: jos leipuri leipoo sämpylän ja myy sen, niin on aivan selvä, ettei hän voi 50 vuoden kuluttua alkaa huutaa, että samaisesta sämpylästä pitäisi edelleen maksaa hänelle. Jos minä kuitenkin teen laulun, niin se on hyödyke, jota ei osteta vain kertaalleen, vaan jonka käytöstä maksetaan. En nyt tässä kohtaa tarkoita loppukuluttajaa, vaan esim. kaupallista radioasemaa, joka tekee kyseisellä laulullani bisnestä: se soittaa sitä houkutellakseen kanavalleen kuulijoita ja saadakseen sitä kautta itselleen mainostajia. Ei tämä asema soita kappalettani siksi kun se on niin hyvää musaa – taustalla on tavoite tehdä sen avulla voittoa. Näin ollen pieni siivu kakusta kuuluu tekijänoikeusmaksujen muodossa minullekin, eikö niin?

    Jos jatketaan vielä kömpelöiden vertausten tiellä, niin näkisin, että biisintekeminen on kuin riskisijoittamista: tekemäni laulut ovat kuin osakkeita, joku niistä voi pitkässä juoksussa osoittautua hyväksi sijoitukseksi – suurin osa ei kuitenkaan tuota mitään. Jos kuitenkin onnistun tekemään biisejä, jotka soivat vuosikymmenestä toiseen, niin ne luovat elannolleni tietynlaisen pohjan. Minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta jos vanhoille päiville saapuessani tämä pohja äkkiä pudotetaankin keinotekoisesti pois: lauluni eivät äkkiä olekaan enää minkään arvoisia, kuka tahansa voi ottaa ne tienatakseen niillä.

    Siksi näkisin itse kohtuullisena, että tekijänoikeuden suoja-aika ulottuisi kattamaan tekijän eliniän, jolloin myös lauluntekijän vanhuus olisi edes jotenkin turvattu.

  24. Luin jostakin, että Spotify tilittäisi noin 0,1 senttiä per soitto levy-yhtiölle. Jos tuosta artistin osuus olisi sitten vaikka 10% eli 0,01 senttiä. 10 000 soittoa toisi 1 euron tilin. Miljoonalla soitolla saisi jo sitten 100 euroa. Eipä taida artisti tuolla elää.

  25. Anssi, mä maksan sulle hieman, jos opetat mulle kitarointia. Elät sä silläkin.

  26. Itse en ole vielä onnistunut pääsemään sisälle tuohon sähköiseen kauppaan. Kuten tuossa aiemmin kommentointiin, sen fyysisen levyn hankkiminen tuntuu paljon enemmän omistamiselta.
    Eikä kyse ole tietenkään edes pelkästä tunteesta, vaan ihan konkreettisesta erosta: useampikin musiikin verkkokauppa on mennyt nurin tässä parin viime vuoden aikana, ja lopputuloksena niistä musiikkia ostaneet käyttäjät eivät pääse sitä musiikkia enää kuuntelemaan. Toki tämä vaiva on hiljalleen katoamassa, kun tuo DRM ei enää ole ihan niin suosittua kuin ennen.

    Verkkolataamista en ole harrastanut, muutaman Queen-bootlegin hain tässä taannoin ja niitä hetken kuunneltuani totesin, että en ole niin fani, että jaksaisin moisia kuunnella tai keräillä.
    Niinpä musiikki tulee hankittua cd:nä, vaikka sitä sitten kuuntelenkin lähinnä koneelta. Viimeksi keväällä tuli hankittua Squeezebox, jonka avulla soitto soi ihan stereoissa ilman, että tarvitsee pitää konetta samassa huoneessa humisemassa. Kun sen kautta vielä saisi käytettyä Spotifya…

  27. Musiikin myynti netissä tosiaan on aika vauvantossuissa, kun huomattavasti parempilaatuista tavaraa saa silmälappuisilta piraateilta, jotka pahuuttaan jakavat hyväksi kokemaansa musiikkia. Kaikkein pahinta musiikin ilmaisjakelussa on uuden yleisön mahdollistaminen vanhan mukana nyökyttelevän jees-yleisön lisäksi.

    Artistit hyvin usein ovat kovia tuomitsemaan musiikin ilmaisjakelun, joka on laillista kaverilta kaverille. Musiikin kopiointi ei siis varsinaisesti ole ongelma tai laitonta – ainoastaan tapa tuntuu olevan arka kohta. Tietystikään netissä ystäviä ei kenelläkään ole, jolloin kaikki musiikin jakaminen täytyy olla saatananpalvontaan rinnastettavaa pahuutta. Artistit taas tuntuvat aina olevan mallikansalaisia musiikin ostamisen suhteen, vaikka mitään omantunnontuskaa nämä eivät koe plagioidessaan muiden artistien hampaat irvessä tekijänoikeussuojaamia kilinöitä ja kolinoita sekä niihin rinnastettavia pörinöitä ja surinoita.

    Kaikki on mustavalkoista kunnes raha astuu peliin. Tekijänoikeuksien myyminen, ostaminen, vaihtaminen ja varastaminen vain osoittaa koko konseptin olevan yhtä sirkusta, jolla ei ole mitään tekemistä oikeuden tai kohtuuden kanssa. Aikoinaan artistien täytyi esiintyä yleisön edessä saadakseen kolikoita ja kannatusta. Nyt istutaan kotikoneella sämpläämässä soinnuilla, joita kukaan ei ole koskaan, missään, ikinä aikaisemmin käyttänyt. Soittimeenkin tarttuessa on lähes mahdotonta keksiä uunia ääniä, jolloin aina löytyy vertailua aikaisempaan.

    Paras vaihtoehto tuntuu olevan kaiken musiikin kuuntelematta jättäminen. Näin varmistuu lainkuuliaisuudesta, eikä jää kenellekään velkaa.

  28. Veikkaan, että jos piratismia kriminalisoivat tai jyrkästi vastustavat näkisivät laadukkaan torrent-sivuston (vertaisverkkotekniikalla toimiva jakelusivusto), heidän mielipiteensä muuttuisi kritisoivasta toiveikkaiksi. Olettamukseni perustuu torrent-sivustojen laadukkuuteen. Pystyssä olevat sivustot ovat näes moninkertaisesti parempia kuin mikään nettikauppa tällä hetkellä.

    Esimerkiksi edesmennyt Oink, joka on sittemmin korvautunut vielä isommille sivuistoilla, (http://fi.wikipedia.org/wiki/Oink%27s_Pink_Palace) toimi maailman mahtavimpana musiikkikirjastona, joka tasapuolisesti jakoi levyjä kuin levyjä. Tasapuolisesti on tässä se avainsana – kellaristaan levyn tehnyt artisti saattoi julkaista albuminsa siellä aivan yhtä isolla menestyksellä kuin laittomasti vuotanut Lady Gaga. Monet nousevat artistit käyttäväkin jo näitä sivustoja promoamiseen – haastattelu etusivulla ilmaisen levyn kera tarkoittaa tuhansia kuuntelijoita.

    Olen itse näiden sivustojen innokas käyttäjä ja voin 100% varmuudella sanoa, etten olisi tutustunut puoliinkaan kuuntelemistani artisteista ilman tätä väylää. Myös monet keikat ja fyysisten levyjen ostot olisivat näin jääneet tekemättä. Isoille levy-yhtiöille tämä on tietysti uhka, kun markkinointi viedään heidän käsistään.

    Spotifyhän on jo suurimmaksi isojen levy-yhtiöiden omistama ja heidän musiikkiaanhan siellä suurimmaksi osaksi näkyykin. Ongelmana vain on, että suurin osa kiinnostavista artisteista pysyy näiden lafkojen ulkopuolella. Spotify on muutenkin ongelmallinen – se on raskas ohjelma, josta ei voi löytää kiinnostavaa musiikkia lähellekään yhtä helposti kuin torrent-sivuistoilta. Myös sosiaalinen aspekti puuttuu – torrent-sivustojen foorumit tarjoavat kattavan puskaradion mikä on hyvää ja mikä ei. Mistä muualta voit löytää sadan sivun mittaisen keskustelu/suositteluketjun noise-musiikin saloihin?

    Epäselvän postaukseni lopetan sanoen, että jos mikään palvelu yltää lähelle suosituimpia hyvälaatuisia torrent-sivustoja, olen heti maksamassa kuukausimaksua. Jos lahjoituksilla eteenpäin puksuttavat torrent-sivustot voivat olla näin hyviä, mitä voisikaan rahalla tehty saada aikaan? On todella hämmentävää, että vastaavaa ei vielä ole olemassa. Syy löytyy kivikautisista isomman luokan levy-yhtiöistä.

    Eli jos Anssi haluat nähdä mihin kauppojen pitäisi pyrkiä, voit pyytää käymään. 🙂

  29. […] huhtikuussa julkaisin tässä blogissa musiikkibisneksen pulssia tunnustelevan kirjoituksen Pientä puntarointia. Tuolloin maalailin oman alani tulevaisuudennäkymillä piruja seinille, kirjoitin mm. seuraavan […]

  30. Jännä lukee parin vuoden takaisia ajatuksia. Nythän Spotifykin on jo tosiaan saataville kännykkään, jolloin lähes kaikki musiikki kulkee siellä, missä on kännykällä saatavissa yhteys.

    Itte vielä joitakin vuosia sitten ostin (oikeestaan liiankin) paljon levyjä. Keräsin pulloja raivolla ja panttirahoilla sitten aina painelin levykauppaan. Mutta ei niitä levyjä tullu CD-soittimesta kuunneltua, vaan kanssa ”poditin” ne koneelle.

    Nyttemmin oon myymässä suurinta osaa mun levykokoelmasta ja uuteen musiikkiin tutustun Spotifyssa, jonka jälkeen painelen kirjastoon. Satunnaispoimintoja tulee myös lainattua kirjastosta. Tästä tulikin mieleen kysymys, joka mua on askarruttanu, sillä olis kiva jotenkin myös kokea tukevansa musiikin tehneitä artisteja: osaatko sanoo paljonko kirjasto maksaa lainauskorvauksia? Teoston sivuilla lukee näin: ”Lainauskorvausta maksettiin tekijöille ensi kertaa vuonna 2010, jolloin tilitettiin korvaukset vuoden 2007 ja 2008 lainoista. Alle 100 euroa sai tililleen noin kolme tuhatta musiikintekijää, ja yli 1000 euroa noin sata musiikintekijää.” Joten ei taida lainauskorvaus kuitenkaan rahasummana olla järin suuri.

    Jonkinlainen dilemma ittelläni on kyllä, että mitähän sitä tässä tekis ja miten suhtautuis koko albumiformaattiin ja musiikkiteollisuuden tulevaisuuteen. Mutta toisaalta on myös kiinnostavaa seurata muutoksia! Kenties tulevaisuudessa levyt saa ilmaiseksi artistien sivuilta, joissa kuitenkin on mahdollista lahjoittaa haluamansa summa, ja pääasiallinen tienesti kerätään nykyistä kalliimmilla keikkalipuilla?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.