Vanhoja kettuja

| Tagit: , , , | Aiheet: Musiikki | Kirjoittaja:

Finnvox-studioiden kahvio on tunnetusti yksi kotimaisen musiikkielämän magneettisista navoista: paikka, jossa eri sukupolvien ja musiikillisten lajityyppien edustajat kohtaavat sopuisasti toisensa kahviautomaatin liepeillä. Tällä viikolla kahviossa on pyörinyt todella legendaarista porukkaa: oman levyni lisäksi studiossa työstetään säveltäjä Kaj Chydeniuksen materiaalista tehtävää albumia ja mestarin itsensä lisäksi paikalla on viihtynyt todellista suomalaisten soittajien aatelistoa. Antero Jakoilan kanssa olen käynyt monia poikamaisen innostuneita keskusteluja Gretsch-kitaroista, hän jopa printtasi minulle melkoisen nivaskan asiaan liittyvää materiaalia. Bassomajuri Häkä Virtanen on niin ikään kuluttanut kahvion sohvan vakosamettipäällistä.

Muistan Häkä Virtasen hyvin omasta nuoruudestani, 80-luvulla hän tuntui soittavan jokaisella kotimaisella levyllä – ja myös suurimmassa osassa tv-ohjelmista. (Gramexin tilastojen mukaan hän on Suomen kolmanneksi eniten levyttänyt muusikko, vuonna 2008 hänen meriiteissään oli 4922 levytystä.) Olin tuolloin itse aloitteleva, kunnianhimoinen basisti. Suurin haaveni oli olla joskus studiomuusikko – jostain syystä nimenomaan ajatus studiotyöskentelystä vetosi minuun suuresti. Katsoin Häkän kaltaisia ammattilaisia ylöspäin, seurasin heidän tekemisiään, mm. pannen merkille millaisia soittimia ja välineitä he käyttivät. Jonain päivänä minäkin teen tuota työkseni” ajattelin harjoitellessani ahkerasti.

Nyt tulin Häkän kanssa turinoidessani ajatelleeksi, että olen itse asiassa tainnut onnistua tekemään unelmistani totta: istun yhtenä ammattilaisena muiden joukossa täällä kaikkein pyhimmässä. Minusta ei ole tullut studiomuusikkoa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta onhan näitä sessioita minullekin jokunen karttunut. Joskus on mukavaa tällä tavoin havaita päässeensä juuri sinne, mihin on tähdännytkin.

Keskustelussamme kahvion vanhalla sohvaryhmällä vallitsi kaikesta huolimatta hiukan alavireinen sävy.

Ajat ovat nimittäin muuttuneet. Häkä muisteli, että ennen tällä samalla sohvalla tuli istuttua monta kertaa viikossa, sessioita ja hommia riitti. Nykyisin puhelin soi harvemmin. Levyjä ei enää tehdä Finnvoxin kaltaisissa suurissa studioissa, uuden sukupolven tuottajat puuhastelevat yksinään tietokoneineen. Aika on ajanut vanhojen studiokettujen ohi. Heille ei ole enää käyttöä.

Tulee tietysti ajateltua, että kuulun itse siihen nuoreen polveen, joka on astunut vanhojen tekijöiden tilalle. Mutta paskat minäkään enää mikään nuori ole – eiköhän meikäläisenkin parasta ennen -päiväys ole livahtanut huomaamatta ohi jo jonkin aikaa sitten. Kellareista ja oppilaitoksista puskee jatkuvasti parikymppisiä, nälkäisiä tekijöitä, jotka työntävät vanhat kukot armotta tunkiolta. Tämä nouseva polvi luultavasti pitää jo minuakin jonkinlaisena pölyisenä reliikkinä.

Näinhän sen kai täytyykin mennä. Ilman pitää vaihtua.

Onneksi on kuitenkin vielä toivoa. Viihdeteollisuus panostaa epätoivoisesti ikuiseen nuoruuteen, mutta välillä asvaltin halkeamista pääsee pujahtamaan kummallisia rikkaruohoja: 68-vuotiaan Bob Dylanin uusin albumi nousi sekä britti- että jenkkilistojen kärkeen. Johnny Cash teki hienoimmat levytyksensä vasta yli kuusikymppisenä. Bruce Springsteen heitti viime kesänä energisimmän koskaan näkemäni keikan 58 vuotiaana. Ronnie James Dion mittarissa on 67 ja hän on juuri tehnyt Heaven & Hellin riveissä yhden viime aikojen vakuuttavimmista levyistä. Buena Vista Social Clubin kuubalaiset papparaiset olivat jättimenestys ympäri maailman. Kotimaisista ainakin Vesku Loiri menestyy mainiosti yli 60 vuoden iässä. Nämä esimerkit lukuisten muiden ohella valavat uskoa siihen, että ehkei noita kitaroita kannata ihan vielä pistää myyntiin.

Ja tuossahan tuo Chydeniuskin vielä painaa, minua puolta vanhempana. Tänään hän kävi musikantteineen lounastamassa Finnvoxin naapurissa olevassa Lounaspirtti Pippurissa. Kuuleman mukaan ruokapaikassa oli tiedusteltu, että millähän teemalla maestro on tällä kertaa liikkeellä. ”Ennen kuolemaa”, Kaj Chydenius oli vastannut.

Kommentit

  1. Tuli vaan mieleen että kaikki mainitsemasi vanhanpolven, vielä porskuttavat artistit, ovat miehiä. Kuinkahan käy naisten, muutoinkin näissä porukoissa vähemmistössä olevien, tässä nuoruutta ihannoivassa musiikkimaailmassa? En ole esimerkiksi ikinä kuullut kenenkään hehkuttavat June Carter Cashin vanhoilla päivillään tekemää albumia, myyntimenestyksestä puhumattakaan.

  2. Madonna on tähän kohtaan ehkä vähän huono esimerkki – todistaa pikemminkin juuri tästä viihdeteollisuuden epätoivoisesta ikuisen nuoruuden ihanteesta.

    Eikös Paula Koivuniemi elä tällä hetkellä jonkinlaista uutta kevättä? En tiedä, en ole kuitenkaan seurannut hänen uraansa niin tarkasti.

  3. Tina Turner on ainakin esiintyjänä yhä helkutin kova mimmi.

  4. Reilu kuukausi sitten kävin itse ensimmäistä kertaa oikealla studiolla singlen teossa. Silmät pyöreinä ihmeteltiin seiniä koristavia kultalevyjä. Eppu Normaali, Juice, Popeda, Hassisen Kone, Tehosekoitin jne. Olihan siinä oma fiiliksensä soitella kun tiesi, että samojen laitteiden läpi oli kulkenut melkoinen määrä suomirokin historiaa. Samalla toteutui eräs lapsuuden haaveista.

  5. Kyllä nimenomaan uudella tuotannollaan menestyviä naisartisteja on siinä missä miehiäkin. Marianne Faithfull tulee ensinnä mieleen: hänen kohdallaan harva on edes kuullut niitä nuoruusaikojen poppiksia, kun kaikkia kiinnostavat vain ne kypsemmän iän teokset Broken Englishistä eteenpäin.

    Cheikha Rimitti taisi olla seitsemissäkymmenissä tehdessään kansainvälisen läpimurtonsa levyllä, jonka soittajakaartista löytyi mm. Flean (Red Hot Chili Peppers) kaltaisia apuvoimia.

    Sitten ovat tietysti levytetyn musiikin todelliset raskassarjalaiset: viime vuosiin asti kaikkien aikojen eniten levytetty laulajatar Lata Mangeshkar täyttää tänä vuonna 80 ja on yhä aktiivinen, ennätyksen häneltä vienyt pikkusisko Asha Bhosle on vain viittä vuotta nuorempi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.