Naurava kulkuri

| Tagit: , | Aiheet: Jumittelu, Musiikki | Kirjoittaja:

Nauraminen on melko hauskaa. Toisinaan se voi kuitenkin olla myös äärimmäisen kiusallista. Eräs elämäni noloimmista tilanteista aiheutuikin totaalisesti hallinnasta riistäytyneestä naurusta. Tämä tapahtui Porin Promenadikeskuksen lavalla, syksyllä 2003.

Olin orkesterini kanssa tien päällä Suuria kuvioita -kiertueen merkeissä. Porin keikka oli jo kahdeksas peräkkäisenä päivänä: Promenadikeskukseen oli päädytty ilman taukoja Lahden, Imatran, Varkauden, Kuopion, Kajaanin, Raahen ja Kokkolan kautta. Väsymys oli alkanut hapertaa reissumiehen ruumista ja mieltä.

Meillä oli tuolla kiertueella tapana, että aloitin aina keikat esittämällä ensin kaksi laulua yksinäni, bändi kumpusi estradille vasta kolmannen kappaleen aikana. Näin toimittiin Porissakin. Esiintymisajan koittaessa jätin orkesterin takahuoneeseen ja lähdin haahuilemaan lavalle. Sinne päästäkseen piti kulkea lavan takana kulkevaa käytävää pitkin. Ilmeisesti käytävän sijainti oli aiheuttanut aikaisemmin jonkinlaisia ongelmia, sillä sen seinät oli teipattu täyteen A4-kokoisia papereita, joissa luki suurin kirjaimin seuraavanlainen teksti: ”VARO!!! ÄÄNESI KUULUU SALIN PUOLELLE SUHT’ KOHT’ KOVAA!!!”

Aloitin konsertin esittämällä pianolla kappaleet Kuolematon laulaja ja Kipinöitä. Kolmas kappale oli Puistossa, vaihdoin sitä varten akustiseen kitaraan ja kävelin lavan keskellä olevan mikrofonin luo. Bändi hiipi mukaan kesken ensimmäisen säkeistön. Basisti Antti Karisalmi toi tullessaan jotain jonka kumartui asettamaan jalkojeni juureen. En kiinnittänyt toimenpiteeseen sen kummempaa huomiota, keskityin laulamaan kappaletta. Kertosäkeistössä kuitenkin vilkaisin syrjäsilmällä alas. Edessäni lattialla oli paperi: ”VARO!!! ÄÄNESI KUULUU SALIN PUOLELLE SUHT’ KOHT’ KOVAA!!!”

Liian monta kilometriä pierunhajuisessa keikkabussissa olivat tehneet tehtävänsä: olin täysin vastustuskyvytön huonolle huumorille. Ratkesin hysteeriseen hihitykseen, kesken laulun. Koko bändi hirnui, lavalta näkyi pelkkiä hampaita ja rumpalit (niitä oli tuolloin kaksi) olivat pudota palleiltaan. Yritin kasata itseni ja jatkaa laulamista, mutta se oli mahdotonta: suusta tuli pelkkää käkätystä. Lopulta biisi oli pakko keskeyttää. Pyyhin kämmensyrjällä silmiäni ja pahoittelin tilannetta yleisölle – hehän eivät tietenkään voineet katsomosta käsin ymmärtää mitä oli juuri tapahtunut. Nostin varoituslapun esiin ja yritin selittää miksi tilanne oli hauska. Tehtävä oli mahdoton, semminkin kun ottaa huomioon, ettei juttu sinänsä ollut edes mitenkään erityisen hupaisa.

Sanotaan, että nauru on tarttuvaa, mutta ainakaan tässä tapauksessa ilonpito ei levinnyt lavalta yleisön puolelle: pyrkimykseni selittää naurunpuuskan syy otettiin vastaan epäuskoisin katsein. Estradilta kuuluvaa tirskumista lukuunottamatta salissa vallitsi hyytävä hiljaisuus. Yritin aloittaa kappaleen uudestaan, mutta jo parin lauletun rivin jälkeen pyrskähdin jälleen hohottamaan. Biisi keskeytettiin jo toisen kerran. Minua nauratti täysin hallitsemattomasti – ja samalla hävetti niin helvetisti. Ei tehnyt yhtään mieli nauraa, mutta kun sille ei vain voinut mitään.

Tilanne oli erittäin tukala. Me ulvoimme lavalla taittuneina kaksin kerroin, katsojat loivat toisiinsa vaivautuneita katseita. Lopulta sain kuitenkin kasattua itseni sen verran, että esitystä pystyttiin jatkamaan. Huumorin piru riivasi silti koko loppukeikan ajan. Välillä sain menemään useampiakin biisejä naama peruslukemilla, mutta sitten naurunkure jälleen ryömi suupieleen ja myrkytti rivin sieltä, toisen täältä.

Sillä keikalla nolotti kyllä.

Tämä kuva ei liity kirjoituksen tapaukseen. (Kuva: Jari Heikkilä)
Tämä kuva ei liity kirjoituksen tapaukseen. (Kuva: Jari Heikkilä)

Kommentit

  1. Minulle sattui samanmoinen tapaus kerran töissä. Olimme kollegan kanssa tehneet kuukausia jatkuvasti ylitöitä, 10-16 tuntisia päiviä (iltoja, öitä) ja se alkoi tuntua. Kesken virallisen koko yrityksen kattavan kokouksen, vilkaisimme toisiamme ja aloimme jostain syystä molemmat hymyillä. Pian nauroimme molemmat hysteerisesti, minulla naama tulipunaisena ja silmät vetta vuotaen. Sitä ei vain pystynyt lopettamaan, varsinkaan jos teki sen virheen että katsoi toista, jolloin nauru taas yltyi. Mitään varsinaista syytä naurulle ei edes tainnut olla, joka sekin lisäsi tilanteen outoutta. Hysteeristä. Onneksi muutamaa muutakin läsnäolijaa alkoi naurattaa. Minun oli lopulta pakko poistua paikalta rauhoittumaan sivuun. Säilytimme kaikesta huolimatta työpaikkamme ja johtavan asemamme…

  2. Tuo on tuttua. Minulle tuppaa useasti käymään (liian väsyneenä) niin että alan nauramaan jollekin tyhmälle jutulle ja sitä nauramista ei vaan pysty lopettamaan, lopulta ei enää edes tiedä mille nauraa, nauraa vaan ihan kipeenä 🙂

  3. Tosi hyvä veto kavereilta!!! 😀
    Vastaavat kepposet olivat hyvin tavallisia edellisessä työpaikassani. Hauskoja ja samalla myös noloja tilanteita riitti.

  4. Itse saan hysteerisiä naurukohtauksia tilanteissa jossa asiat alkavat mennä niin päin peetä, että se alkaa jo olla koomista. Monta kertaa on katastrofaalisessa tilanteessa pettänyt pokka ja muut ihmiset katsoneet kuin tärähtänyttä. Huumori on terapeuttista. Tuo juttu piristi päivää. 😀

  5. Ahhahah, putosin! Miten niin ”huonolle huumorille” ! Pystyn kuvittelemaan äskeisen tapahtuman hyvin elävästi mielessäni 🙂

    Ikävä keikoillehan tässä tulee kun näitä lukee! (Okei, luin myös äsken pitkästä aikaa Vanhaa foorumia ja fiilistelin :D) Anssin Nosturin ikärajaton keikka vuonna nakki&makkara oli elämäni ensimmäinen ”oikea” keikka! (olin tuolloin 13-vuotias, nykyään jo 20 :P) Se oli kyllä mahtista, kiitos siitä ^^

    Sovimme jo ”muu”:n kanssa, että jos tulevana syksynä/talvena on suunnitteilla jonkinlaista bändikiertuetta (?) niin tullaan sinne ehdottomasti nostalgiafiiliksiä hakemaan (ja tietty uusia biisejä kuulemaan) :]
    T: ”-Elena-”

    PS. Tämähän on todella viihdyttävä blogi, oon tuhlannut täällä jo ihan liikaa aikaa ja lueskellut kohta kaikki merkinnät (suosikkeja: paranormaalit ilmiöt ja hyppykeppi- sekä hiihtokilpailutarinat + tämä viimeisin!) , kiitos näistäkin 🙂

  6. Viime aikoina olenkin nähnyt paljon ”kuuntelin musiikkiasi pikkulapsena” -tyyppisiä kommentteja. Näistä tulee tietysti aika vanha fiilis. Mutta onhan se silti mahtavaa, että monissa tapauksissa vanhoja levyjäni on alettu kaivaa uudestaan esiin ja kuunnella. Näinköhän sitä meikäläinenkin pääsee pian surffaamaan nostalgian aallonharjalla?

    Vilkaisin juuri täältä löytyvää päiväkirjaa Nummelan tekemisestä ja totesin, että onhan tässä tosiaan aikaa päässyt hieman vierähtämään: Mikan faijan BMW:n äänitykset aloitettiin kymmenen vuotta sitten! Huh. Minä olen vanha.

  7. Mitä mainioin juttu tämä. Kiitos! Piristi työtä tekevän 50 ++ ikään ehtineen naisihmisenkin päivää vallan mahdottomasti. Harvoin näitä helmiä sattuu, että saisi nauruaan oikein pidätellä. Nauttikaamme jokaisesta sellaisesta hetkestä – häpeästä välittämättä. Tarkemmin ajatellen, mitä häpeämistä siinä onkaan.

  8. Anssi:
    Mä en esim. ole koskaan päässyt kunnolla yli sun Nummela-albumista. Se on ensimmäinen levy, josta mulle tuli sellainen fiilis että se on kokonaisuutena enemmän kuin vain osiensa summa. -Toisinsanoen kun sitä levyä kuuntelee alusta loppuun, niin ne kappaleet potkii moninverroin paremmin kuin yksitellen.

    Itseasiassa juuri tuohon Nummela-albumiisi liittyen, olen usein kuullut käytettävän termiä: ”Nummela-ilmiö” -jolla viitataan siihen että ensijulkaisu on niin hyvä, ettei asianomainen koskaan enää yllä samalle tasolle.

    – En sitten tiedä kuinka moni oikeasti näin ajattelee mutta ainakin omaan sanastooni ko. termi on salakavalasti päässyt juurtumaan, vaikka en omista muita levyjäsi sen legendaarisen Nummelan lisäksi.

  9. 🙂 Elviksen legendaarisimpiin äänitteisiin kuuluvat mielestäni ne kerrat, kun hän on ratkennut nauramaan kesken Are You Lonesome Tonight -kappaleen live-esityksen. Hupia aiheutti kappaleen puhuttu osio, jonka sanoja artisti ei aina muistanut, sekä se onneton kerta, kun hän lauloi kohdan ”do you gaze at your doorstep and picture me there” uusilla sanoilla ”do you gaze at your bald head and wish you had hair” ja katse oli samalla kohdannut salissa kaljun miehen. Vähemmästäkin artistiparka ratkeaa hohottamaan.

    Tuolla Porissa oli ne jotkut opiskelijat taltioimassa tuonkin naurunremakan videomuotoon, mutta ei ole tainnut vieläkään kuulua editoitua nauhaa artistin postiluukusta?

  10. Voiko artisti joutua tällaisen episodin / rimanalituksen vuoksi riitaan keikkajärjestäjän kanssa -> eli et saa palkkaa.

  11. Kyllähän tuo Porin keikka sitten loppujen lopuksi hoidettiin kunnialla loppuun, alkupuolella vain vähän nauratti. Eli ei kokonaisuus käsittääkseni mitenkään riman alta mennyt.

    Eiköhän palkan pidättämiseen vaadittaisi se, että keikka jäisi parin biisin jälkeen kokonaan kesken – tai sitten artistilta sellaista kisakuntoa, ettei lopputulos täyttäisi musiikin kriteerejä.

  12. Ei tossa ole muita vaihtoehtoja, kuin nauraa itsensä kipeäksi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.