25 vuotta

| Tagit: | Aiheet: Mitä muistan isästäni? | Kirjoittaja:

Tänään on kulunut tasan 25 vuotta siitä päivästä, kun pyöräilin koulun jälkeen kotiin kohtaamaan hyvin vakavan ja hiljaisen äitini. Hän istutti minut olohuoneen sohvalle ja sanoi: ”Anssi, minun täytyy kertoa sinulle jotain, mitä en millään haluaisi sanoa. Isi on ollut tänään auto-onnettomuudessa ja kuollut.”

Pelkästään noiden sanojen kirjoittaminen tuntuu epämiellyttävältä. Vielä 25 vuoden jälkeenkin ne herättävät henkiin tuon hetken ja sen tunteen, jonka äidin sanat silloin ruoppasivat pintaan. Täydellisen epätodellinen tunne, kuin syvältä sisältäni olisi purkautunut suonistoon jotain jääkylmää ja raskasta.

Isäni oli tuona aamuna lähtenyt ajamaan kotoa Vihdistä kohti Riihimäen lähistöllä olevaa Ryttylää, jossa hän oli tuottamassa lapsille suunnattua gospel-levyä. Ryttylän studion kanssa oli ollut ongelmia, isä ei ollut saanut nauhalle haluamaansa soundia. Muistan jälkeenpäin kuulleeni jostain, että hän olisi onnettomuutta edeltävänä päivänä soittanut Ryttylän studiopäällikölle ja kertonut keksineensä miten ääniongelmat voitaisiin ratkaista. Sen vuoksi hän istahti sinä aamuna autonsa rattiin.

Hyvinkään kohdalla oli täysi takatalvi. Maahan oli satanut paksu kerros räntää ja tiellä nuoskainen lumi muodosti vallin kaistojen väliin. Isääni vastaan tuli auto, joka oli lähtenyt ohittamaan rekkaa. Sohjovallin vuoksi tuo auto ei ohituksen jälkeen enää päässytkään takaisin omalle kaistalleen. Se lähti heittelehtimään ja osui rajusti vastaantulleeseen isäni pieneen Opel Kadettiin.

Ohittajalta murtui onnettomuudessa jalka, isä kuoli välittömästi. 34-vuotiaana, nuorempana kuin minä nyt.

Sitä tietysti miettii, että millainen isä oli nähdessäni hänet viimeisen kerran? Miltä hän näytti, mitä hän sanoi?

Olisi mahtavaa voida kertoa, että isäni viimeiset sanat kätkivät sisäänsä jonkinlaisen juurevan elämänohjeen tai viisauden. Pieni sukkeluuskin menettelisi. Sanoja ei välttämättä edes tarvittaisi jos vain muistaisin viimeisessä kohtaamisessa vaihdetun merkitsevän katseen tai kosketuksen.

Mutta kun en muista. En muista mitkä olivat isäni viimeiset minulle osoittamat sanat, en edes sitä milloin hänet viimeisen kerran näin. Oliko se sinä aamuna lähtiessäni kouluun? Vai edellisenä iltana?

Olen unohtanut.

Kuolleista puhuttaessa on tapana sanoa, että vainaja jätti jälkeensä paljon muistoja. Minä olen kuitenkin viime aikoina ollut järkyttynyt siitä miten vähän muistan omasta isästäni. Aikaa on tietysti kulunut jo paljon. Olin isäni kuollessa kahdentoista, hän kulki tähänastisesta elämästäni mukanani vain ensimmäisen kolmanneksen – jonka ensimmäisistä n. neljästä vuodesta en tietenkään muista mitään. Minulla on siis muistikuvia isästä vain seitsemän vuoden ajalta. Olen siitä huolimatta aina ajatellut, että niitä olisi paljon. Kun muistoja kuitenkin alkaa oikeasti kahlata mielessään läpi, niin huomaan, että eipä niitä loppujen lopuksi nyt niin hirveästi ole. Yksittäisiä kuvia ja tuokioita. Aika on nakertanut niiden välit, on jäänyt vain pieniä murusia, sinne tänne.

Noinko vähän meistä jää, edes lähimmillemme? Kourallinen irrallisia muistonhippuja. Kolmen sukupolven kuluttua kukaan ei enää muista minustakaan käytännössä mitään. Tavallaan ajatus on lohdullinenkin, asettaa omat pullistelut naurettaviin mittasuhteisiinsa.

Isäni kuolinpäivän lähestyessä minussa on kuitenkin herännyt halu jollain tavalla kirjata muistiin ne harvat häneen liittyvät muistoni. En oikeastaan osaa sanoa miksi. Ehkä pelkään unohtavani hänet kokonaan – että isäni katoaa olemasta ellen jotenkin talleta hauraita muistojani.

Melko varmasti tämän tarpeeni taustalla on tietoisuus siitä, että jonain päivänä minustakin on jäljellä vain pari kellertävää muistikuvaa. Useimmat meistä haluaisivat tietysti jäädä historiaan, saada aikaan jotain josta meidät sitten muistettaisiin. Hyvin harva siinä kuitenkaan onnistuu. Kirjoittamalla isästäni taidankin toivoa salaa, että kun sitten joskus omasta kuolemastani on 25 vuotta, niin minäkin voisin olla jonkun mielestä edelleen muistelemisen väärti.

Alan siis julkaista tällä paikalla epäsäännöllisin väliajoin isääni liittyviä muistikuvia ja anekdootteja. Voi olla, että ne eivät kiinnosta ketään, mutta kuten tulikin jo todettua: teen tämän enemmän itselleni.

Juha Kela olisi muuten tänä vuonna täyttänyt 60 vuotta.

Kommentit

  1. Sinä kauheana päivänä minun poikaystäväni, nykyinen aviomieheni, oli Vihdissä harjoittelemassa pantomiimia, jota oli tarkoitus esittää seuraavana kesänä nuorten kansanlähetyspäivillä.Hänellä oli kotiin tullessaan hyvin surullisia uutisia kerrottavana. Illalla kuuntelimme Pro Fideä ja muistimme opiskelijakavereidemme kanssa rukoillen koko teidän perhettä..

  2. Minä taas makasin tuona päivänä kotona flunssan kourissa. En ollut oikeastaan aiemmin kohdannut kuolemaa – kaikki lähisukulaisetkin olivat vielä elävien kirjoissa tai siirtyneet autuaammille metsästysmaille jo ennen minun maallista juoksenteluani. Varmaan kaikkein eniten muistan miettineeni sitä, miltä se teistä lapsista tuntui. Tähänkin päivään mennessä olen päässyt aika helpolla läheisten menetyksien suhteen, ja välillä pelottaa aika lailla se päivä, kun ihan vierestä joku lähtee.

  3. Minä se kävin joskus 1970-luvun lopulla isäsi bändin keikalla, Taivallahden kirkossa! Muistan sen aina!

  4. Hienoa, että haluat muistaa. Ja ehkä huomaat, että muistoja nousee jostain, joka ei olekaan täydellinen unohdus, vaan pimento, jonne tallentuu kaikenlaista. Mitä enemmän muistat, sen enemmän muistat. Se saattaa olla suurempi tunneseikkailu kuin nyt ajattelet. Minulle kävi niin, vaikkakin isän kuolemasta on vasta pari vuotta. Jos kuolevan sanotaan irtaantuvan ruumiistaan ja katsovan itseään sen hetkellä, niin me elävät voidaan irtaantua kuolleista antamalla heille oman elämän ja näkemällä itsemme osana sitä 🙂

  5. Minä muistan myös tuon päivän!Luokkatoverin isä oli kuollut ja me olimme vasta niin pieniä, kolmasluokkalaisia, ja kuinka pieniä teidän nuorimmat lapset, tytöt olivatkaan!Jo yhdeksänvanhana sitä asiaa ajateltiin kovasti, se kosketti ja oli todella surullista!Ja kuinka vaikeaa oli nähdä ihanan kuoronjohtajamme suuri suru!

    Kaunis kirjoitus!

  6. Et anssi ole ainoa jota kiinnostaa nuo asiat jotenkirjoittele ihmeessä haluan itse kuulla mielipiteitäsi asiasta kuin asiasta.

  7. Koskettava teksti. Samankaltaisia teemoja pyöri tänä keväänä omassa mielessäni kun perheenjäsenen kuolemasta tuli 15 vuotta. Jotenkin karmaisevaa (mutta opettavaista) että kokonainen merkittävä ja tapahtumien täyttämä elämä voi typistyä vuosi vuodelta pienenevään kimppuun hajanaisia muistoja.

    Eikä kukaan tule koskaan tuntemaan poismenneen koko elämän kaarta. Yleensä vain sen vaiheen, missä on itse mukana. Loppu on tarinoita joita kertovat muut, he, joilla on myös omat ajanjaksonsa poismenneen elämässä. Sellainen kai se on ihmiselämä noin jälkikäteen ajatellen, muistojen ja subjektiivisten kertomusten palapeli.

  8. Millan kerto on soinut koko päivän päässäni. Etsin sen alkuperäisen videon youtubesta, katsoin siinä esiintyvää sälliä ja mietin, mahtaako poika muistuttaa ulkonäöltään isäänsä. Vähän myöhemmin löysin itseni tältä sivustolta ja näin kirjoituksesi… Sattumaa vai mitä – kuka tietää. Vastauksen kuitenkin löysin – ylläolevasta kuvasta ja aikaisemmin katsomastani videosta.

    Muistot haalenevat vähitellen, kaipaus ja ikävä tuskin koskaan. Aina kuitenkin jotakin jää jäljelle ja aina löytyy joku, joka muistaa.

    Kirjaasi odotellen…

  9. En edes tiedä mitä sanoisin, kun siitä tulisi niin pitkä palaute kuitenkin, mutta plussaa napsahtaa 🙂 Sä oot uudenlaisen avoimuuden edelläkävijä. Avoimuutta ja syvällisyyttä joka on kaukana tämän päivän julkisuushakuisesta vastenmielisestä itsensäpaljastelusta. Huumoria, kantaaottavutta, ihmettelyä, vuorovaikutusta…

    Ne jotka sut oikeasti tuntee saavat kyllä elää ilmeisen mielenkiintoisen ja lahjakkaan taiteilijan seurassa. Onneksi me muutkin saadaan siitä lahjakkuudesta osamme.

    Itseäni askarruttaa kyllä se, että juontaako formula-fanitus ja halusi osata käsitellä autoja osaltaan tuosta onnettumuudesta, ja onko toisaalta esim. tuo yhtyeen nykyinen nimi klassinen isänmurha. No eipä ne asiat kenellekään kuulu.

    Toivottavasti kesä tuo tullessaan paljon keikkoja!

  10. Kirjoitat vaikeasta aiheesta ja teet sen hienosti. Minä en ole mitään tuohon verrattavaa menetystä elämässäni (vielä) kokenut, mutta silti kirjoituksesi nostaa palan kurkkuun. Olemme syvästi inhimillisen ja kaikki meitä koskettavan asian äärellä. Oma perhe, juuret, elämän hetkellisyys ja sen täydellisen sattumanvarainen katoavaisuus. Tämä järkälemäinen aihe ja sitä koskettava hieno kirjoituksesi luovat muun muassa uskoa siihen että kaikenmaailman blogit ja koko interweb ylipäänsä voi myös välittää ihmiseltä toiselle jotain muutakin kuin pelkkää kuonaa ja ahdistusta.

    Nostan maljan isäsi muistolle.
    Lämpimin terveisin,
    M

  11. Muutin tuona päivänä pois Kauniaisista, opinnot olivat ohi. Seuraavana aamuna sain puhelun, jossa kerrottiin että Juha oli kuollut. Kerroin asiasta muille hänet tunteneille nopeasti – ennen kuin lamaannuin. Vain muutama päivä ennen sitä hän oli palauttanut viimeisen tenttini – se meni loistavasti. Nyt tärkeä opettajani ja ystävä oli poissa.

    Muistan Juhasta paljon – musiikin ja opetusten lisäksi sarkastisen huumorin ja tilannetajun, ja monet hienot hetket. Kun julkaisit Nummela-biisin, en pitkään aikaan pystynyt kuuntelemaan sitä liikuttumatta…

    Kiitos jakamisesta, voimia!

    t.Terhikki

  12. Kiitokset kauniista ja rohkaisevista kommenteistanne. Minulle olikin odottamaton yllätys, että myös blogini lukijoissa on ihmisiä, jotka muistavat tuon päivän, tai joiden elämässä isälläni on ollut jonkinlainen rooli.

    Outi: ”Eikä kukaan tule koskaan tuntemaan poismenneen koko elämän kaarta. Yleensä vain sen vaiheen, missä on itse mukana. Loppu on tarinoita joita kertovat muut”

    Tätä olen miettinyt paljon. Olin vasta poika isäni kuollessa. Roolimme olivat isän ja lapsen, joten en varsinaisesti ehtinyt oppia tuntemaan häntä ihmisenä. Onkin siksi aina hyvin mielenkiintoista kuulla esim. hänen työkavereittensa kertomia juttuja, he kun tunsivat hänet aivan eri tavalla kuin minä.

  13. Tuli mieleeni Kelan kommenttia lukiessani, että ukomatonta kyllä on vierähtänyt noin 11 voutta kun omat vanhempani erosivat vaikka muistan tuon päivän kuin eilisen. Olin tuolloin täyttänyt 7 vuotta ja aloittamassa opintoni…

  14. Muistan kun tulin koulusta kotiin ja isäni tuli ovella vastaan ja sanoi Juhan kuolleen. Kun menin olkkariin, näin ikkunasta kun Anssi ajoit fillarilla kotia kohti. Tiesin että et vielä tiedä ja se tuntui kauhealta. Tuo hetki on jäänyt mieleeni ja olen sitä usein muistellut.
    Taisi Pro Fide:n musalla olla ainakin välillisesti suuri vaikutus siihen että itsekin aloin bänditouhut, ja olinhan itsekin muutaman vuoden Pro Fide:n kosketinsoittajana 🙂 Eli suurissa saappaissa, mutta parhaani tein ja pääsin muutamaa isäsikin biisiä soittamaan!

  15. Muistikuvani tuosta päivästä on hyvin samanlainen Antin kanssa.
    Äitini kertoi suru-uutisen koulusta tultuani ja arvasin ettei Ville vielä tiedä..(meidän piti lähteä yhdessä futistreeneihin)
    Muistan sen voimattomuuden tunteen kun sanoin veljellesi ”sun pitäis mennä nyt heti kotiin”
    Muistan myös tapaamisemme n. viikko tapahtuman jäkeen, en saanut sanaa suustani. Kaikki tuntui niin epäreilulta! Ja tuntuu näköjään vieläkin.. Näin 25 vuotta myöhemmin on vähän helpompaa sanoa ”Olen pahoillani”
    Nummela-biisi nostaa karvat pystyy edelleen..joka kerta!

  16. Muistan isäsi jotenkin hämärästi. Tervehdimme, kun tiellä kohdattiin. Vaihdettiin sana tai pari – lyhyesti. Muistan, kun hän toi teidät veljekset kouluun eka kertaa. Siinä opehuoneen oven edessä hän hieman hämillään ja sinä ja Ville kai yhtä lailla hämillänne – uusi koulu ja uudet jutut.
    Järkyttävä uutinen se isäsi poismeno oli. Jotenkin sitä osasi kuvitella, koska olin itse seitsemän, kun minun isäni kuoli. Olihan se uskomatonta… niin paljon elinvoimaa ja intoa ja pieni hetki vei sen kaiken.

  17. Sen muistan kuinka Juha toi monesti aamuisin Anssin ja Villen kouluun. Juhalla oli tunnetusti rapsakka kaasujalka ja katsoimmekin ihaillen kuinka lumisella kelillä takavetoisen Opelin perä heitti komeasti koulun pihalla.

  18. Uskon vahvasti siihen,että elämässämmme olleet ihmiset jättävät jonkinlaisen tunne”hiilijalanjäljen” sydämiimme vaikka emme aina muistaisikaan heitä tai heidän olemassaoloaan.samaan ongelmaan törmäsin tällä viikolla kun piti kirjoittaa muistoja isästä lähestyvän syntymäpäivän kunniaksi tekemäämmme kansioon siskoni kanssa.En muistanut mitään!!Mietin että oliko isäni niin merkityksetön ettei hän ole muistojen arvoinen?Kyllä,kyllä hän on,kaikki ovat muistojen arvoisia..Myös sinä Anssi vielä 25 vuoden jälkeenkin,olet koskettanut monien elämää,myöskin minun.
    Meillä on muuten jotain yhteistä:minunkin isäni täyttää tänä vuonna 60,huomenna.
    Lämmin tervehdys ja malja isäsi muistolle
    Miia

  19. Tuona kesänä olin Oronmyllyllä leirillä ja meillä oli levyraati, jossa myös Pro Fiden joku kappale oli mukana. Itse olin tuolloin 10 v. ja mulla oli joku heidän kasettinsakin, jota kovasti tuolloin kuuntelin. Muistan nyt kuinka isäsi kuolemasta tuolloin puhuttiin.
    <3

  20. En muista missä olin juuri silloin, kun kuulin isäsi kuolleen, mutta sen pettymyksen ja surun tunteen muistan. Ajattelin, että eihän näin ole voinut käydä ja eihän Pro Fide:ä sitten enää ole olemassa jos Juha Kela on siitä pois. Ajattelin myös miksi Jumala niin salli tapahtuvan… että miksi? …että missä oli varjelus? Oli tuoreessa muistissa kirkkokonsertti, jossa olin ollut lähes etupenkissä kuulemassa ja ihastunut heihin kaikkiin, heidän musiikkiinsa, uskoonsa, rohkeuteensa ja erityisesti heidän sanomaansa. He todella soittivat silloin tämän tytön sydämeen asti. <3 Isäsi teki paitsi elämällään, myös kuolemallaan, suuren vaikutuksen minuun, tämä onnettomuus laittoi yllättävyydessään ajattelemaan elämän haurautta, haavoittuvuutta ja sitä kuinka äkkiä lähtö voi tulla – kenelle tahansa. Isäsi kuolemaa en ole koskaan unohtanut, eikä Pro Fide ole koskaan mielestäni ollut se "oikea" ProFide hänen poismenonsa jälkeen.

  21. Juha Kela vaikutti nuoruudessaan Kotkassa. Langinkosken seurakunnan juhlajulkaisussa vuodelta 2003 Lasse Halme on kirjoittanut jutun, josta pätkä tässä:
    ”Kävin rippikoulun vuonna 1968 Lehtisensaaressa. Uusi hengellinen nuorisomusiikki teki tuloaan. Vasta paljon myöhemmin sitä alettiin kutsua gospeliksi. Yhtenä leirin isosena toimi Juha Kela, joka oli synnynnäinen pianovirtuoosi. Musiikki oli vahvasti esillä leirin ohjelmassa ja vapaa-aikoina. Olin kuullut vähän aikaisemmin radiosta Cliff Richardin levyä Good News, joka oli entisen poptähden ensimmäinen hengellinen levy. Juttelin asiasta Juhan kanssa ja levy hommattiin jostain leirille. Pian kuuntelimme koko leirin kanssa aivan uudenlaisen hengellisen musiikin rytmejä.
    Olin ollut laulajana eräässä bändissä, joka soitteli tavallista nuorten harrastamaa musiikkia silloisen Kotkan nuorisotalon kellarissa. Päätimme pyytää Juhaa mukaan ja hän toi yhtyeeseen kiehtovia sähköurkujen soundeja. Vähän myöhemmin mukaan tuli lupaava puhaltaja Osmo Vänskä ja hetken aikaa yhtyeessä oli melkoista musiikillista tasoa. Tosin kurittomat muusikkomme tekivät myös jippoja, joista kuulijat eivät aina päässeet kärryille. Kerrankin he soittivat keikalla Putte Possun nimipäivää puolen sävelaskeleen päässä toisistaan.”

    Itse tutustuin Juhaan vuonna 1973, jolloin hän oli Langinkosken seurakunnan kesäteologina. En muista paljon muuta, kuin että hän oli taitava muusikko. Lukion biologian kirjan kannessa oli kuva ilmeisesti neandertalin ihmisen sivuprofiilista. Kirjoitin siihen ehkä vuonna 1973 tai 74 KELA. Kaivoin kirjan eilen esiin ja siinähän se nimi on edelleen. That’s all.

  22. Kiitos, kun jaoit tarinan. On mukavaa lukea/kuulla juttuja isästäni, joka tässä mielessä jäi itselleni vieraaksi.

  23. Muistan ollessani Suonenjoen srk-nuorissa Juha Kelan olleen srk-teologina. Hänellä oli mukanansa tyttöystävä, jonka kanssa mopolla ajoivat Suonenjoelta Iisveden srk-kodille. Ilmeisesti tämä tyttöystävä oli äitisi myöhemmin! Pelattiin lentopalloa, ja Juha Kela kun oli leikkisä, hän heitti välillä pallon mua kohti ja huusi aina ”Elenalle”.
    Juha Kela osasi huumorintajunsa lisäksi myös keskustella syvällisiä, uskosta, Jumalasta etc. Niitä keskusteluja tuli käydyksi hänen kanssansa, kun itselläni taisi olla tämä ns. etsikkoaika, . Hänen välittömyytensä rohkaisemana uskaltauduin kyselemään Jumalasta, uskosta etc. Olin tosi nuori silloin, ehkä 15 v. joten se oli tuohon aikaan iso kynnys!
    Pro Fidea käytiin nuorten kanssa monet kerrat kuuntelemassa eri kirkoissa ja Raamattuopistolla.
    Hänen liian varhaista poismenoa emme voi ymmärtää kukaan, mutta lämmöllä muistelemme häntä aina silloin, kun nimi tulee esiin jostakin.. sielu elää iankaikkisesti, ja vain ohut harso on elämän ja kuoleman välillä, -siis tämän nykyisen olotilan ja tuon taivaallisen! Tämän vain halusin kertoa, ei ole paljon tämä, mutta vähän kuitenkin!

  24. Syksy 1982. Ryttylän Kapplelistudiolla äänitettiin Afrikkalainen Gospelmessu. Sain kyydin isältäsi, joka oli levyn tuottaja. Olin nuori, ujo, ajon aikana ei paljoa puheltu. Rapaa oli tiellä ja tuulilasi alkoi olla ravassa. Pysähdyimme huoltoasemalle, isäsi pyysi pyyhkimän tuulilasin. Tein työtä pyydettyä, pesin niin hyvin kuin osasin. Matka jatkui.
    Vähän matkan päästä hän totesi, että lasissa oli raita.
    Ei pahalla vaan asiana. Pesi sen tuulilasin pesimellä pois.
    Samalla tiellä oltiin silloin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.