Blast from the past

| Tagit: , | Aiheet: Musiikki | Kirjoittaja:

Huh huh, nyt joku on ladannut YouTubeen todella kuumottavaa kamaa: Pekka ja Susi -yhtyeen esityksen vuoden 1993 Rock-SM -finaalissa. Siis näytteen railakkaasta nuoruudestani.

Tuolloinhan oli tapana otella paremmuudesta rock-musiikin saralla. Vuoden 1993 mittelö kamppailtiin Tampereen Pakkahuoneella ja se päättyi ilahduttavasti meidän yhtyeemme voittoon. Tuosta on vierähtänyt jo 17 vuotta, mutta tässä tapauksessa en ole ihan varma kannattaako aika kultaa muistot -termiä viljellä. Ainakaan voittomme ei perustunut tyylipisteisiin – katsokaa nyt meikäläistäkin: Butthead -tyyppinen kampaus, amisviikset, salihousut, viisikielinen Pedulla, Afrikka-riipus… Vyölaukun olin onneksi jättänyt takahuoneeseen.

Ja ihan kuin silmiin ei sattuisi jo muutenkin riittävästi – päälläni on jotain punaista! Taisin tuolloin elää lyhyeksi jäänyttä vaihetta, jolloin sonnustauduin muunkin värisiin vaatteisiin kuin mustiin. Kutsuttakoon sitä vaikka murrosiäksi.

Toinen seikka, johon voittomme ei perustunut, oli instrumenttien vire.

Mihin Pekan ja Suden mestaruus sitten perustui? Lyhyesti sanottuna keskinkertaisuuteen. Finaalissa oli meidän lisäksemme useita bändejä, jotka jakoivat tuomariston vahvasti eri leireihin. Esimerkiksi Absoluuttinen Nollapiste sai monilta tuomareilta täydet pisteet, mutta toiset eivät puolestaan noteeranneet sitä lainkaan. Pekka ja Susi ei saanut täysin pinnoja keneltäkään, muttei vastaavasti myöskään huonoja arvioita – olimme ihan ok. Kun pisteitä sitten ynnäiltiin, niin yllättäen keskimääräinen mitäänsanomattomuutemme oli riittänyt siivittämään meidät riemukkaaseen voittoon.

Tässä näytteessä kuultava Karhu on tietysti sittemmin tullut tunnetummaksi Karhun elämää -nimisenä, soitan sitä itse asiassa vieläkin keikoillani. Toinen kappale, Sokeana katselen, on sen sijaan unohtunut historian sedimenttikerrosten alle. Luultavasti ihan syystäkin.

Lavalla häärää temppelikelloineen myös sittemmin muista yhteyksistä tutuksi tullut Zarkus Poussa. Marzi Nyman on muistellut katsoneensa nuoruudessaan tämän tv-lähetyksen kotonaan. Hän oli tuolloin Zarkuksen nähdessään arvellut, että kyseessä on oltava jonkun yhtyeen jäsenen faija. Marzi ei ollut kaukana totuudesta, onhan Zarkus tunnetusti isänsä poika.

Kommentit

  1. Olihan se hieno voitto, vaikka sen pidemmälle ei homma juurikaan edennyt. Minä kävin tuohon aikaanpaljon kaikenlaisia keikkoja kuuntelemassa ja aina nuo vireet minuakin kiusasivat bändillä kuin bändillä. Lieneekö ollut jotain tekemistä lavamiksauksen kanssa ja toinen juttu oli se, että parikymmentä vuotta sitten lavoilla soitettiin tasan niin kovaa kuin vehkeistä lähti – eipä ollut niin virityksistä väliä. Nykyään on paremmat vireet ja vähemmän ääntä (tai minä olen kuurompi…)

  2. En itse asiassa ollut aikaisemmin kuullut Karhun Elämää, ja biisi kyllä kuulosti oikein hyvältä. Sinulla oli kyllä myös hyvin tuo basso hallussa, todella hyviä juttuja soitit esim. ennen kertsiä filliksi. Vire oli kyllä bändillä vähän hakusessa, mutta ei se silti vähennä sitä, että tässä oli potentiaalia!

    Murrosikä sitten oli kait myöhään, jos 21-vuotiaaseen voi viitata murrosikäisenä. Koko ajanhan se tuntuu vain aikaistuvan uusilla sukupolvilla. Mutta selvästi 90-luvun henkeä aistittavissa koko yhtyeen pukeutumisessa ja soittimissakin, ellen ihan väärässä ole, toisella kitaristilla taisi olla Ibanezin Jem-mallin kitara?

  3. Ainoa joka meistä osasi pukeutua jotenkin oli Pete. Ja me muut nauroimme hänen tyylilleen koska itse edustimme keskinkertaisuutta, minä etunenässä. Muistaakseni Pete sai tuosta ihan hienosta t-paidasta aikamoista kuittia. Me muut kainaloon ulottuvine housunvyötäröinemme ja muine hirvityksinemme olisimme voineet esiintyä Mamban tai Heikki Helan bändin riveissä…

  4. Hiano! Oli ysikytluvulla paljon kaikkea siistii. Täs on mun mielestä vähän tämmönen Kolmas Nainen-fiilis 😀 Oletko koskaan meinannut, että vois tehdä uusia versioita vanhoista biiseistä? Vaikka voi tietysti olla, että ne ovat sellaisenaan loistavimpia. Erityisesti toi Sokeana katselen iski tosi kivasti, vaikken ennen ollut kuullut.

  5. Aijai. Vihdistähän järjestettiin oikein bussikuljetus finaaliin, johon minunkin piti lähteä. Vatsani vaan päätti toisin, joten seurasin tiivistunnelmaisen finaalin kotisohvalta. Ehkä samaan jännityksen tasoon kuin Läntisen lukiessa tuloksia olen päässyt jossain jääkiekkoyhteyksissä: yrjö kurkki nielussa, kämmenhiki muodosti lattialle pienen lammikon ja sydän reuhasi rinnassa kuin vauhko ravuri. Lopputuleman selvittyä epäilen, että lähinaapuruston väki putosi istuimiltaan, naakat pelmahtivat pelästyksissään puhelinlangalta ilmaan eikä kukaan tohtinut sanoa ”Olkaa hiljaa.”

    Tässä vielä lainaus Tommi Liimatan haastattelusta samaisesta lähetyksestä. Pidin kaverista heti:

    Läntinen: Mikä fiilis?
    Liimatta: Miten pitäs?
    Läntinen: ??? … Mikä fiilis?
    Liimatta: Se on aina läsnä.

  6. Onneksi meistä kukaan ei ollut kovinkaan tyylikäs noihin aikoihin..kun katsoo tuota yleisöäkin ja omia valokuvia jne. Tai kai me siis kuviteltiin olevamme..Muistan kerrankin olleeni Provinssirockissa ystäväni kanssa tummat mokka-hapsutakit päällä kesähelteessä, kun piti näyttää niin hyvältä ja coolilta..Nyt kun noita kuvia katselee, niin näytimme kyllä ihan täysiltä idiooteilta!

    Mutta siis Karhun elämää on ihana ja ajaton! 🙂

  7. Hienoa nähdä näitä vanhoja pätkiä vielä 🙂 Kiitos videon tuubiin laittajalle! Itse tuli löydettyä pekka ja susi albumi kirpparilta yks päivä. Tulookoha sillä kokoonpanolla jotain julkaisua vielä joskus?

  8. Ainakin jotkut ovat syyttäneet tuon ajan vireongelmista (huonosti säädettyjä) lukkovibrakitaroita: ne oli kohtuullisen helppoa saada pysymään vireessä itsensä kanssa (ts. niin että kaikki kuusi kieltä olivat keskenään vireessä), mutta paljon työläämpää saada pysymään vireessä muun bändin kanssa…

    (Mitä vikaa viisikielisissä bassoissa? Olen tehnyt itselleni niitä jo kaksi. 😎

  9. Kuten sanonta kuuluu: kaikki 80-90-luvuilla eläneet ovat täysin syyn takeettomia silloin edustamaansa tyylittömyyteen. Karmeudessaan hieno nostalgiapätkä ja vielä LÄNÄ väliaikahaastattelijana. Mahtavuutta.

  10. jPekan kommenttiin: meinasin itsekin kirjoittaa samaa lukkovibrakitaroista. Tuo Peten Jackson tuntui olevan melkoinen murheenkryyni. Lisäksi soittaessa plektrakäsi painoi helposti tallaa jolloin kelluva rakenne painui takaosastaan alaspäin aiheuttaen ylävireisyyttä.

  11. Tuohon Mies Mustissa kommenttiin on pakko sanoo, ettei noista kledjuista voi kyllä sanoo muuta kuin et kyl Anssi näyttää aika siistiltä 😀 Oispa mullaki pokkaa pukeutua noin!

  12. Ei lukkovibrakitaroissa ole mitään vikaa, kun ne vaan säätää oikein. Viiskieliset bassot sensijaan heh juum aika kireä hihna etc.

  13. Viisikielisissä bassoissa ei kai sinänsä ole mitään vikaa. Kirjoituksessa mainitsemani kampaus ja salihousut kuitenkin löivät jollain tavalla kättä instrumenttivalinnan kanssa – ei niiden kanssa olisi sopinut hipelöidä patioitunutta 60-luvun Fenderiä.

    Luultavasti kymmenen vuoden sisällä Pedullat ja lukkovibrakitarat alkavat jo olla tavoiteltuja vintagesoittimia.

  14. Himoitsin itsekin tuohon aikan Pedullan viisikielistä (tosin nauhattomana), mutta kun ei ollut rahaa, niin ei ollut…

    Toinen epävireisyyden vaikutelman aiheuttaja tuohon aikaan oli epäilemättä chorus-efektin yliannostus. Hyvin käytettynä chorus on hieno, lyyrinen ja elegantti efekti, huonosti käytettynä se saa minkä tahansa kuulostamaan epävireiseltä.

  15. Itselleni Pedulla edustaa tietynlaista traumaa. Minulla oli nimittäin ennen siihen siirtymistä kaksi hienoa Fenderiä: vuoden ’76 Precision ja vuoden ’69 nauhaton Jazz Bass. Nuijuuspäissäni myin molemmat pilkkahintaan rahoittaakseni tuon videolla näkyvän Pedullan hankintaa. Liiketoimi, joka sittemmin on kaduttanut ehkä enemmän kuin mikään muu. Se oli sitä aikaa (about 1990), jolloin bassosoundista haettiin enemmän diskanttia kuin botnea. Kaiuttimessakin piti olla diskanttipilli, jotta peukuttelu ei jättäisi mitään kysyttävää.

    Pedulla on edelleen omistuksessani, tosin se on ollut lainassa eräällä kaverillani jo varmaankin kymmenen vuotta. En kuitenkaan halua myydä sitä – Pedulla toimikoon minulle ikuisesti typeryyteni muistomerkkinä.

    Tavallaan olen myös sitä mieltä, että kaikessa härskiydessään se on loppujen lopuksi aika tyylikäs basso.

  16. 😀 Olen sanaton. Olihan siinä jotain tuttuakin. Ville oli suloinen!

  17. Karhu on kyllä kieltämättä tarttuva biisi, mutta progeen kallistuvana nörttinä minun on myönnettävä, että Absot puhuttelivat enemmän. Eihän P&S:ssä mitään vikaa ollut, mutta joku olisi sanonut että More cowbell!

  18. Heh. 90-luku, helppo sille on nyt jo naureskella. Tuo ”sokeana katselen” biisihän potkii hyvin! 🙂 En ollut ennen kuullut…

  19. Anssi musisoi valkoisissa sukissa ja mustat kengät oli ilmeisesti Niemisen koskettimien kannella. 🙂 Joskus jos vielä näkis sen, kun nuorempi veli työnsi kenkää päähänsä. Ihme hyypiöitä. <3 (Ensin housut, sitten vasta kengät.)

    Jyrkihän on näemmä joskus "alkuhämärissä" ollut eri paikassa kuin loppuaikoina, jossain Villin Wäinön tienoossa. Mikä se katu sitten onkaan…

  20. Tuo video ja haastattelu on Jyrki Lost tapes vol 2 -DVD:llä, joita näkyy ihan hyvin löytyvän nettikaupoista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.