Jättiläishämähäkin varjossa

| Tagit: , | Aiheet: Arviot, Musiikki | Kirjoittaja:

Kotiuduin juuri Olympiastadionilta, jossa irlantilainen laulu- ja soitinyhtye U2 esitti viimeisimmän revyynsä. Hakkaanpa näin tuoreeltaan pienet muistelmat.

Kiertueen päräyttävästä lavarakennelmasta onkin jo ölisty mediassa ja kyllähän se kieltämättä olikin melkoinen hässäkkä. Ennen keikkaa jättiläismäistä hämähäkkiä muistuttavaa settiä katsellessa tuli vain mieleen, että onkohan sillä musiikilla enää edes niin väliä – kunhan kansalla riittää pällisteltävää.

Ironista olikin, että keikan alku viivästyi puolella tunnilla, kun lavan yllä riippuvaa, täyden kehän muodostavaa miljoonan tuuman jättiscreeniä ei saatu toimimaan. Ei kuvaa – ei musaa. Näinhän se nykyisin menee.

Lopulta ledit saatiin virtoihin ja illan orkesteri saapasteli lavalle. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näin rokkipoliisina tietysti soundeihin: taas kerran ärsyttävän huonot. Olen nähnyt Stadikalla lukuisia konsertteja eikä yksikään niistä ole ollut mitään varsinaista korvaherkkua. Edgen kitara oli miksauksessa selvässä pääroolissa, Bonon laulukin jäi usein sen varjoon. Adam Claytonin basso oli läsnä komotuksena rintakehässä – mitään selvää siitä ei kuitenkaan saanut – ja Larry Mullenin rummuista löi läpi vain pingispallolta kuulostanut virveli. Puuroinen on kliseinen termi soundeista puhuttaessa, mutta kuvaa hyvin päivän äänimaisemaa.

En tiedä olisiko tällaisen megaspektaakkelin edes mahdollista soundata oikeasti hyvältä. Ehkä hyvän äänen välittäminen samanaikaisesti kymmenilletuhansille kuulijoille on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä? (Tulkoon myös mainituksi, että Facebookissa on jo esitetty ammattilaisten toimesta eriäviäkin mielipiteitä ja nimenomaan kehuttu soundeja. Ehkä vain satuin jonkinlaiseen katveeseen, huonoon feng shuihin.)

Niin tai näin, soundit eivät siis miellyttäneet. Niihin oli kuitenkin tyytyminen, joten hyväksyin tilanteen ja keskityin muihin asioihin.

Huomasin seuraavani läpi konsertin enimmäkseen Edgen työskentelyä. Mieshän on tunnetusti nero – ilman muuta merkittävimpiä vielä kehissä olevia kitaristeja. Tämä oli minulle ensimmäinen näkemäni U2-keikka ja huomasin iloitsevani ennenkaikkea siitä, että sain vihdoinkin kokea Edgen livenä. Mahtavaa, uraauurtavaa soittoa. Olikohan se nyt ollut New Year’s Dayn soolo, jota kuunnellessa tuli koettua oikein vanhan liiton ahaa-elämys: tällaisia kitarasoolojen pitäisi aina olla – ääniä tulee harvakseltaan, mutta jokaisen takana on ajatusta ja harkintaa. Hyödyllinen oppitunti ilmaisun tiivistämisen tärkeydestä. (Tästä suora leikkaus huomiselle omalle keikalleni, jolla tilutan taas yhdessä soolossa otelaudan jokaisesta laatikosta. Jotenkin se vain aina lähtee käsistä…)

Seuraava huomio: Bono vetää hyvin. Useimmilla ikääntyvillä artisteilla lauluääni alkaa vuosikymmenien rock’n’roll-elämän johdosta rispaantua, yleensä kato tapahtuu nimenomaan sieltä rekisterin yläpäästä. 50-vuotias Bono kuitenkin kiekui edelleen samaan malliin kuin 80-luvullakin, jopa sävykkäämmin. Nähdäkseni vanhatkin biisit vedettiin edelleen alkuperäisistä sävellajeista.

Entä sitten se paljon puhuttu lavashow? Olihan se komeaa nähtävää, ei siinä mitään. Mieleen nousi kuitenkin toinen keikka samalla paikalla, Bruce Springsteen vuonna 2008.  Pomon kattaus oli tietynlainen antiteesi U2:n suuruudenhulluudelle: lavalla oli silloin vain musta taustakangas ja sivuilla pari screeniä – ei mitään muuta. Siinä missä U2:n spektaakkeli oli turboahdettu tykitys kaikille aisteille, luotti Springsteen pelkkään musiikkiin ja mielestäni vei voiton esityksen spontaaniudessa ja puhtaassa rock’n’rollin ilossa mitattuna. U2:n massiivisen tekniikan luulisi olevan yhtyeelle myös jonkinlainen rasite: kun ruuduille lyödään pyörimään miljoonan taalan tietokoneanimaatiot, niin silloin myös mennään niiden ehdoilla. Suurinta osaa yleisöstähän tämä ei tietenkään haittaa, päinvastoin. Ajattelenkin tätä asiaa kieroutuneesti esittäjän vinkkelistä, jättimäinen koneisto muuttuu helposti palloksi jalassa. (Vaikka mistäs minä siitä mitään tiedän – minun maailmassani pyrotekniikkaa on se, kun roudari tulee lavalle, pieraisee ja sytyttää tulitikun.)

Täysin älyntöntähän Springsteenia ja U2:sta on edes verrata toisiina – Bono on Bono ja Pomo on Pomo. Tulipahan kuitenkin jättiläishämähäkkiä katsellessa mieleen myös se toinen ääripää. Asioita voi tehdä niin monilla eri tavoilla.

Ja olihan U2:n konsertissa huolellisesta synkronisoinnista huolimatta myös lukuisia ilahduttavan spontaaneiltakin vaikuttavia hetkiä. En myöskään aistinut yhtyeestä minkäänlaista leipiintymistä tai muuta yleistä tulehtuneisuutta. Hämähäkin jalkojen välissä oli yksi maailman parhaista rock-yhtyeistä. Ei kysyttävää.

Hienoja yksittäisiä hetkiä, jotka jäivät mieleen:

  • Until The End Of The Worldin lopussa Bono ja Edge olivat lavan eri laidoilla olevilla silloilla, jotka alkoivat liikkua toisiaan kohden. Miehet ojensivat kätensä ja kurkottivat toisiaan kohden, mutta juuri kun sormenpäät olivat osumassa toisiinsa, sillat muuttivakin taas suuntaa eivätkä kädet kohdanneet. Kelpo arkipäivän draamaa.
  • Onen aikana katsomossa kytkettiin valoja kännyköihin. Se näytti stadionin kentälle aivan tähtitaivaalta ja katsoessani ylös oikealle taivaalle tähdet toistuivat myös siellä. Kaunis hetki.
  • Where The Streets Have No Namen intro. Jos olisin ollut raskaana, niin olisin luultavasti synnyttänyt Edgen alkaessa soittaa jylhän kosketinmaton päälle legendaarista delaykitaraansa. Yksi kaikkien aikojen väkevimpiä keikkakokemuksia, tippa ei ollut kaukana linssistä.
  • Until The End Of The Worldin kitarariffi. Eräs kovimpia.

Konsertin tuskastuttavin hetki oli puolestaan se, kun kovalevyt alkoivat varoittamatta tuutata ns. konejytkettä ja stadikalla olikin äkkiä pystyssä täydet teknohipat. Hyhhyh. Pitäisi tietysti suvaita monenlaista, mutta kun kaikkea ei voi vain sietää. Onneksi koettelemus kesti vain biisin verran, sen jälkeen palattiin normaaliin epistolaan.

Settilista jätti myös sikäli toivomisen varaa, että olin toivonut hartaasti kuulevani The Unforgettable Firen, yhden ihmiskunnan historian parhaimmista biiseistä. Se tietysti soitetaan huomenna, kun en ole enää itse paikalla. MLK oli sen sijaan mukava yllätys. Osa uusista biiseistä jätti hyvinkin kylmäksi.

U2:n yhteydessä puhutaan tietysti aina myös Bonon maailmanparantamisesta, termi jeesustelu liitetään yleensä samoihin lauseisiin. Maailmaa säädettiin paremmaksi myös Helsingissä, esimerkiksi kappale Walk On omistettiin Burman kotiarestissa elävälle johtajalle, Aung San Suu Kyille ja kappaleen lopussa lavalle kiikutettiin Amnesty Internationalin logolla varustettuja kynttilöitä. Vaikka Burman ihmisoikeustilanteen nostaminen esiin rock-konsertissa Helsingissä tuntuukin hiukan kaukaa haetulta, niin minusta siinä ei kuitenkaan ole mitään pahaa, että maailman suurin rock-bändi käyttää asemaansa heittääkseen kohdevaloa myös maailman synkimpiin nurkkiin. Ainakin minun ensimmäinen kosketukseni Amnesty Internationaliin tapahtui 80-luvulla nähdessäni U2:n levyn takakannessa tekstin Join Amnesty International. En ollut tuolloin kuullutkaan moisesta ja otin selvää mistä oli kysymys. Järjestö onkin luultavasti saanut huomattavan määrän jäseniä pelkästään U2:n myötävaikutuksella.

Faktaa on se, että Bono ja U2 ovat vuosien varrella tehneet valtavan määrän hyvää, keräämällä rahaa ja herättämällä huomiota. Joitakin tämä jostain syystä ärsyttää, en ymmärrä miksi. Jos menestyvä rock-tähti käyttää aikaansa ja energiaansa musiikin lisäksi myös erilaisiin hyviin tarkoituksiin, niin se on sitten ilmeisesti joltakin pois? Onko hyväksyttävää hyväntekeväisyyttä vain hiljainen ja anonyymi toiminta? Sellainen ei ainakaan loukkaa ketään.

Niin, oli siis tarkoitus luonnehtia konserttia nopeasti muutamalla virkkeellä. Nyt huomaan Jopon livenneen jälleen kauas nokkosiin. Lähdenpä nukkumaan, sitä ennen kuitenkin summaan vielä kaiken Stadionilla kokemani seuraavin sanankääntein:

U2 oli kova. Vahvaa osaamista, mutta kokemuksena ei silti parasta ikinä. Ajoittain keikka sytytti, ajoittain sammutti. Kaiken suureellisuus häiritsi – onhan se vähän hassua jos konsertista päällimmäisenä jäävät mieleen ulkomusiikilliset seikat. U2:n ei asemassaan tarvitse enää todistaa kellekään mitään, se näkyy tietynlaisen vimman puuttumisena. (Pystyykö vimmaa ylipäätään yhdistämään mihinkään maailman suurimpaan? Tukala yhtälö.)

Jos lavalla olisi ollut seuraavan videon U2, niin olisin luultavasti ajautunut hihhulitilaan:

Kommentit

  1. Kyllä täällä muutaman kilsan päässä äänentoisto ainakin toimi harvinaisen hyvin. Ensin ihmettelin, miksi ulkona kuuluu Bowien Starman, mutta Beautiful Daysta ei voinut enää erehtyä. Laulu erottui ylimpänä ja heti sen perässä tuli kitara. Jos ilmavirrat osuivat kohdilleen, koko bändi kuului oikein hyvin. Pystyi roikkumaan ikkunasta puoliksi ulkona teekuppi kädessä ja hoilaamaan mukana Onea, joka on yksi kaikkien aikojen parhaista biiseistä. 🙂

    Kun meluluvan hakemuksessa kysytään, kuinka lähialueen asukkaita aiotaan informoida melusta, niin uskonpa että Live Nationilla kirjoittivat siihen kohtaan, että valtakunnallisesti toistuvilla tv- ja lehtiuutisilla. Kun on tuollainen 360 asteen superlava (tai siis niitähän täytyy olla useampia kiertuetta varten?) ääni kuuluu hyvinkin koko Helsinkiin tuollaisena suht tyynenä ja kuulaana iltana. Ois hauska tietää, minkälaisilla sanktioilla saivat pitää ääntä puoli kahteentoista. Jään innolla odottelemaan tämän illan keikkaa. Täydellistä tällaiselle väsyneelle ihmiselle, ettei tartte kotisoffalta poistua.

  2. Mitä Anssi sanoisit Edgen laulusuorituksista? Ne oli aika jykevät myös.
    Oletko Anssi nähnyt sellaista musiikkidokkaria kun: ”It might get loud”? Jos et, niin suosittelen.

  3. Meidän vanhojen (= sopivan ikäisten, minä olen jonkin verran päälle 50) ihmisten laulaminen pelittää, kun pitää laulukunnosta jatkuvasti huolta. Ääni jopa paranee iän myötä, koska siihen kaiketi tulee jotain syvyyttä ja sellaista. Juuri hiljan kuuntelin jotain Paul McCartneyn viimevuotista keikkaa ja vaikka mies on liki 70 löytyvät korkeatkin äänet – ei ihan 60-luvun malliin, mutta silti vahvoina. Eagles-miehet Henley ja Frey etunenässä ovat niin ikään hyvässä kuosissa. Mick Jagger jaksaa, Bruce Springsteenkin alkaa lähennellä 60 ikävuotta (vai onko jo?) ja hiljan Porissa keikalla käynyt John Fogerty painaa ihan vanhalla CCR-meiningillä. Varmasti löytyy vaikka kuinka paljon näitä iänkaiken jaksavia.

    Niinpä olkaamme iloisen optimistisia…saamme kuulla kovaa ja korkealta laulavaa Anssia vielä 30 vuoden päästä

  4. ”Kun meluluvan hakemuksessa kysytään, kuinka lähialueen asukkaita aiotaan informoida melusta, niin uskonpa että Live Nationilla kirjoittivat siihen kohtaan, että valtakunnallisesti toistuvilla tv- ja lehtiuutisilla.”

    – No, ainakin meitä Stadionin vieressä asuvia Live Nation informoi jo alkuviikosta talon oviin kiinnitetyillä lapuilla, joissa pahoiteltiin mahdollista meluhaittaa klo 19-23. ;P

  5. Rokkipoliisius ja niukkuuden evankeliumi = megajezz! <3 Jatka samaan malliin, kiits!

    t. Nimimerkki: Nokkosissa pörräävä

  6. Hmmm, olen nähnyt molemmat U2 keikat Suomessa ja myös Springsteenin sen ekan. Musiikkina diggailen huomattavasti enemmän Springsteeniä, omistan kaanoniin kuuluvat levyt, mutta U2:ta en häpeäkseni ole itse ostanut yhtään, sisarukset ja myöhemmin puoliso ovat hoitaneet sen puolen.

    Silti sanoisin, että etenkin U2 vuoden 1997 keikka on ihan missä tahansa kastissa konserttikokemusteni aatelia. Näin sen kentältä ja jäi harmittamaan, että siitä vinkkelistä erittäin hienolta näyttävän ja silloin isoine screenenineen uutuudenviehätystä omaavan kokonaisuuden haltuunotto jäi vaillinaiseksi. Siksi hankittiinkin paikat nyt takakaarteesta (ikäänkuin siinä varaustaistossa olisi vaihtoehtoja ollutkaan). Mielestäni U2:n eräs hienouksia nimenomaan on, että, niillä on hyvä maku ja tyylitaju, ts modernit härdellit miellyttävät visuaalisen alan koulutuksen saanutta silmää, mutta siitä huolimatta homma ei mene visuaalispainotteisten trendibändien tapaan hengettömäksi patsasteluksi ja hifistelyksi, vaan kyseessä on kokoajan ihan selvä elävä rokkibändi. Minun mielestäni musiikin ja visuaalisten aineksien liitto on ollut U2:lla onnistunut ja miellyttävä. U2:n stemmat soivat monikeinoisesti ja kuvallisuus tuo ihan oikeasti lisäarvoa. Tämän jälkeen pitää kuitenkin sen verran vetää takaisin, että ihan vuoden 1997 veroinen tämä 360-kokonaisuus ei eilen ollut, vaikka etenkin lopun jutut olivat vaikuttavia.

    Miksi muuten visuaalisuus niin helposti on ”kahlitsevaa pintaa” ja musiikki/kirjallinen sisältö enemmän ”sisältö sisältöä”. Kuitenkin kyse vain eri ilmaisumuodoista. Kyllä muoto/rakenne, se ”pinta” voi muuttua vankilaksi tai itsetarkoitukseksi millä välineellä hyvänsä. Toisaalta voihan kuva/videomateriaali toimia interaktiivisesti, se vaatii vaan oman ”soittajansa” – varisnaisesti asiasta tietämättä epäilisin että ei kai se ole jotain valojen ohjausta paljon kummempi asia, oikeastaan.

    Heh, tulipa pitkää spekulaatiota.

  7. Varmistus. Tuossa pari kommenttia alempana mietin Pomon ikää. Springsteen täytti viime syyskuussa 60. Ei näytä vuodet painavan.

  8. joo, eka keikan soundit, varsinkin ne matalat äänet, oli aika kamalia. Tokalla keikalla oli mielestäni paremmat suoudit, toki olin eri paikassa eli pitissä tokassa (eka D27 istumapaikka). Mutta kokonaisuutena ihan hyvät keikat.

    Jos vielä Pomo-Bono vertailua jatkaa niin kyllä Pomo vetää 6-0 himaan kommunikoinnin ja interaktiivisuuden yleisön kanssa. Pomon keikoilla on enemmän sellaista yhteisöllisyyden tuntua – ei niin että ollaan esittämässä jotain biisejä, vaan että olaan pitämäsä yhdessä hauska ilta. Siinä Bono voisi mennä Pomon keikoille niin voisi hiffata jotain.

  9. Pakko sanoa, että yhdistin tuon lavalle rakennetun jättiläishämähäkin todella voimakkaasti David Bowien lavasteisiin, esim. Glass Spider -kiertue 80-luvulta, jolla käytettiin erehdyttävän samankaltaista hämähäkkiä lavalla.

    Anteeksi barbaarinen tyhmyyteni mutta ymmärsinkö oikein, että Starman oli soitettu keikalla? Viitaten Marin kommenttiin.

  10. Viitaten tuohon kommenttiin ”molemmat U2 keikat Suomessa”: tämähän oli jo U2:n kolmas keikka Suomessa, ensimmäinen oli Ruisrockissa 1982. Tämä täti on nimittäin nähnyt ne kaikki.

  11. Kakksokeikalla oli aivan hyvät soundit ainakin omalla paikallani, lukuunottamatta paria eka biisiä. Bassothan on nykyään ilmeisesti tapana miksata noin, että soundi on lähinnä kropassa tuntuvaa murinaa eikä sävelkorkeudella niin väliä.

    Kitarasoolojen suhteen olen Anssin ahaa elämyksen kanssa samoilla linjoilla. Henkilökohtaisesti nopea tilutus jaksaa hämmästyttää muutaman sekunnin ajan jonka jälkeen se onkin että hoh hoijaa. (nimimerkillä Karhusaaren levysooloa turhaan livenä odottanut).

    U2:en uudemmat kappaleet eivät kauheasti sytyttäneet, poislukien Helsingissä ensi esiintymisensä saanut Every Breakin Wave. Tuossa oli jopa intiimiä ja spontaania tunnelmaa Bonon laulaessa ja Edgen säestäessä kitaralla ilman rumpuja ja bassoa. Bono heitti väliin vielä pyyntojä Edgellä kuinka soittaa tietty kohta.

    ”Where the streets have no name” intro on tosiaan kuin tehty stadionille ja saa aina karvat pystyyn. Nyt sen teho hieman vesittyi kun Bono ilmeisesti pienen tihkusadekuuron innostaman lauloi osittain alun päälle Beatlesin Rain-kappaletta.

  12. Kyllönen: ”Mitä Anssi sanoisit Edgen laulusuorituksista? Ne oli aika jykevät myös.
    Oletko Anssi nähnyt sellaista musiikkidokkaria kun: “It might get loud”?”

    Edgen laulupanos oli tosiaan myös vahva, stemmat olivat keskeisessä roolissa. Tuota kitaradokkaria en ole vielä nähnyt, on kyllä ”to do” -listalla.

    Rane: ”Jos vielä Pomo-Bono vertailua jatkaa niin kyllä Pomo vetää 6-0 himaan kommunikoinnin ja interaktiivisuuden yleisön kanssa. Pomon keikoilla on enemmän sellaista yhteisöllisyyden tuntua.”

    Tästä täysin samaa mieltä. Springsteenin lisäksi ei tule mieleen ketään muuta stadionluokan maailmantähteä, joka heittäytyisi yleisön armoille samanlaisella vimmalla ja pystyisi tekemään jokaisesta esityksestä täydellisen ainutlaatuisen tuntuisen. Raporttien perusteella U2:n lauantain keikalla oli ollut enemmän tällaisia spontaaneja hetkiä. Ihailen suuresti yhtyeitä ja artisteja, jotka uskaltavat improvisoida myös miljoonan dollarin puitteissa.

    Andy: ”Anteeksi barbaarinen tyhmyyteni mutta ymmärsinkö oikein, että Starman oli soitettu keikalla? ”

    Starmania ei kuultu, mutta keikan alussa bändin sisääntulomusiikkina ämyreistä kajahti Bowien Space Oddity (siis nauhalta, ei coverversiona).

  13. Soundeista vielä sen verran, että jos olit Anssi stadikan lipan alla, niin epäilen, että se oli pääsyy suondien puuroutumiseen. F-kaarteeseen kilometrin päähän lavasta kuului niin hyvin, että oli lähestulkoon parhaat soundit millään stadion- tai festarikeikalla. Klubikeikoillakin on kuultu paskempaa.

    Tämä siis ihan ei-asiantuntijan arvauksena.

    F-kaarteesta tosin tuntui, kuin itse keikkaa olisi tarkastellut satelliitista – tai tv:stä (onneksi oli se iso ruutu). Eipä voinut paljon vuorovaikutuksesta tai mukaansatempaavuudesta puhua. Valoshow on sen sijaan päräyttävä.

    Myös Bono ja Edge tekivät suorituksillaan positiivisen vaikutuksen – tähän on pakko yhtyä.

    Pyöreä lava oli hyvöä idea, mutta eikö se olisi voinut olla keskellä stadionia?

  14. Tarkkailin keikkaa kentältä, vasemmalla laidalla, about samalla linjalla miksauskopin etureunan kanssa. Juttelin soundiaiheesta oman miksaajani kanssa, joka sanoi, että tuollaiset pa-kamat ovat todella suuntaavia: ei tarvitse olla paljoakaan sivussa tulilinjalta, kun ääni muuttuu aivan totaalisesti. Taisin siis tosiaan valita katselupaikakseni jonkinlaisen äänikuopan.

  15. Barbaarinen ääliö ilmoittautuu.

    Näin etäämpää seurattuna toka keikka ei kuulunut yhtä hyvin, mutta mielestäni Bono lauloi ”singing in the rainia” pariinkin otteeseen. Mietin, että mahtaa lämmitellä tihkusateeseen paikoilleen jumahtanutta yleisöä. Ja Batman-biisi jytäsi hyvin encoressa.

  16. Soundeista vielä: Olin kentällä noin 30 metrin päässä jättiläishämähäkistä ja aikamoista jytkepuuroa se oli, ei voi mitään. Vuonna 1997 PopMart-konsertissa soundit taas olivat yllättävän hyvät, ainakin E-katsomon piippuhyllyllä.
    Basistina (ei saa nauraa) ihmettelin myös mikä into Adam Claytonilla oli vaihtaa bassokitaraansa melkein joka toisessa biisissä, kun soundi oli koko ajan kuitenkin samaa huminaa.
    Netin mukaan 360-kiertueella miehellä on mukanaan 11 erilaista bassoa. Yhdelläkin pärjäisi mukavasti, mutta mikä minä olen kollegaa neuvomaan.
    Anssin konserttiarvio on hyvä. Paras mitä U2:n viime viikonlopun konserteista on kirjoitettu.
    Vielä pari ulkomusiikillista huomiota: Bonon hoilatessa lauantaina Singin In The Rain-sadelaulua kääntyi hän yhtäkkiä aivan lähelle kuvaavaa kameraa, otti pahan ilmeen ja lauloi hetken v-maisesti. aivan kuin Alex/Malcolm McDowel Clockwork Orange-elokuvassa. Kaunista, kyllä lämmitti.
    Konsertin jälkeen kenttäkatsomosta poistuva yleisö joutui ohittamaan 12 isoa, mustaa ja moottorit tyhjäkäynnillä murisevaa U2-rekkaa. Kukahan maksoi naftat? Bono?

  17. Holle: Mietin keikan aikana bassonvaihdoista tismalleen samaa, unohtui mainita raportissa.

    Edgen systeemeihin liittyen tulikin lukaistua juuri keikan alla melko kattava katsaus:
    http://www.musicradar.com/news/guitars/u2-exclusive-the-edges-stage-setup-revealed-223342

    Artikkelista selviää, että Edge on todella pedantti soundeistaan ja siitä, että tietty biisi pitää soittaa juuri tietyllä kitaralla. Keikkaa seuratessa tuli kyllä mieleen, että pa:n läpi näillä volumeilla kuunneltuna ei ehkä kuitenkaan ole ihan niin justiinsa, että soittaako tämän rallin nyt vuoden ’65 vai ’66 Les Paulilla… Vaikka tiettyyn rajaan asti tietysti kitaranvaihdot ovatkin ihan perusteltuja, kyllähän esim. Strato kuulostaa aivan erilaiselta kuin Gretsch.

  18. Kävin heinäkuussa Pinkin konsertissa Helsingissä..Olen aina tykännyt Pinkin musiikista ja tuo konserttihan oli mitä mahtavin. Mutta kyllä mä hiljaa mielessäni mietin, että mitä se enää voi kohta keksiä, kohta ei enää mikään riitä..Kieppumista/liitämistä korkokengissä vaijereilla yleisön päällä, pyörimistä valtavassa läpinäkyvässä pallossa yleisön käsien varassa, mieletöntä ilma-akrobatiaa ja muutenkin ihan huikeaa esiintymistä. Kyllä mulle riittäisi ihan se pelkkä laulaminenkin, mutta onhan tuo tietysti mahtavaa katsottavaa. Ja täytyy kyllä nostaa hattua Pinkille, koska tekee tuon kaiken kieppumisen jne. täysin hengästymättä ja hymyssä suin. Ja jotenkin vaan osaa ottaa yleisönsä.

    Kyllä nyt vähän harmittaa, ettei tullut mentyä tuonne U2-keikalle.

  19. Minua jäi oikeastaan mietityttämään Anssin maailman pyrotekniikan toteutusjärjestys. Roudarin kannattaa varmasti ensin sytyttää tulitikku ja sitten vasta pieraista, muutenhan kunnon kaasuliekkiä ei tule, eivätkä karvat ja mahdolliset pastillit käristy. Toki, onhan se piereskely ilman liekkiäkin ihan mukavaa.

    Minun kaksi senttiäni.

  20. Olin molemmissa konserteissa noin kolmen metrin päässä lavasta (muiden nelikymmpisten kanssa hyppimässä ja hoilaamassa 🙂 ja saundit olivat siellä TODELLA HYVÄT. Kun hyppykunto loppui toisena iltana Vertigon jälkeen ja siirryin kauas katselemaan sitä claw’ta, musiikki tuntui kovemmalta (edessä ei tarvinnut missään nimessä turvautua korvanappeihin) ja saundit jotenkin raaemmilta. Joten aika paljon se kuuntelupaikka tuntuu vaikuttavan.

  21. Ollaan ilmeisesti oltu JukkaK:n kanssa samoilla mestoilla, sillä kekkuloin molemmat keikat lähes suoraan Bonon mikkitolpan kohdalla, matkaa ”fani”-laatikon turvakaiteeseen n. 1,5 m..

    Äänet oli hämmentävän hyvät, sillä olin varautunut paljon huonompaan ja hihkuin ilosta, kun sai pomppia ja hoilata sydämensä kyllyydestä..

    Hienoa asiassa on myös se, että faniudesta EI rokotettu taloudellisesti, vaan RedZonea lukuunottamatta kaikki kentällä olijat maksoivat tiketistään saman hinnan..

    Teha

    ps. Kurottelu oli Until the End of the Worldin lopussa..

    tarkistuksen voi suorittaa alla olevasta linkistä
    http://www.youtube.com/user/U2006com#p/u/15/M_bA_1N2aOU

  22. Jonkinasteisena vertailukohtana U2:n megalomanialle voitaneen pitää herra L. Cohenin (75+) ”pienimuotoista” keikkaa hjallishallissa elokuun alussa. Vain mies, taidokas bändi ja liki kolme ja puoli ikimuistoista tuntia.

    Mammonalla voi toki rakentaa stadionista multimediamekan, mutta täyden jäähallin muuttaminen intiimiksi klubiksi vaatii karismaa. Vastaavia elämyksiä on pystynyt tarjoamaan vain Clapton vuonna 90, Simply Red 92 … ja Springsteen 93.

    Olisi hienoa jos U2 vielä kerran luopuisi massiivisesta bönötyksestään, riisuisi turhuudet pois ja luottaisi musiikin voimaan… kyllähän heidän katalogillaan luulisi saavan kelpo keikan aikaiseksi ilman ulkomusikaalisia hörpötyksiäkin. Vai onko itsetehostuksessa vain kyse itseluottamuksen puutteesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.