Kotiuduin juuri Olympiastadionilta, jossa irlantilainen laulu- ja soitinyhtye U2 esitti viimeisimmän revyynsä. Hakkaanpa näin tuoreeltaan pienet muistelmat.

Kiertueen päräyttävästä lavarakennelmasta onkin jo ölisty mediassa ja kyllähän se kieltämättä olikin melkoinen hässäkkä. Ennen keikkaa jättiläismäistä hämähäkkiä muistuttavaa settiä katsellessa tuli vain mieleen, että onkohan sillä musiikilla enää edes niin väliä – kunhan kansalla riittää pällisteltävää.

Ironista olikin, että keikan alku viivästyi puolella tunnilla, kun lavan yllä riippuvaa, täyden kehän muodostavaa miljoonan tuuman jättiscreeniä ei saatu toimimaan. Ei kuvaa – ei musaa. Näinhän se nykyisin menee.

Lopulta ledit saatiin virtoihin ja illan orkesteri saapasteli lavalle. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näin rokkipoliisina tietysti soundeihin: taas kerran ärsyttävän huonot. Olen nähnyt Stadikalla lukuisia konsertteja eikä yksikään niistä ole ollut mitään varsinaista korvaherkkua. Edgen kitara oli miksauksessa selvässä pääroolissa, Bonon laulukin jäi usein sen varjoon. Adam Claytonin basso oli läsnä komotuksena rintakehässä – mitään selvää siitä ei kuitenkaan saanut – ja Larry Mullenin rummuista löi läpi vain pingispallolta kuulostanut virveli. Puuroinen on kliseinen termi soundeista puhuttaessa, mutta kuvaa hyvin päivän äänimaisemaa.

En tiedä olisiko tällaisen megaspektaakkelin edes mahdollista soundata oikeasti hyvältä. Ehkä hyvän äänen välittäminen samanaikaisesti kymmenilletuhansille kuulijoille on yksinkertaisesti mahdoton tehtävä? (Tulkoon myös mainituksi, että Facebookissa on jo esitetty ammattilaisten toimesta eriäviäkin mielipiteitä ja nimenomaan kehuttu soundeja. Ehkä vain satuin jonkinlaiseen katveeseen, huonoon feng shuihin.)

Niin tai näin, soundit eivät siis miellyttäneet. Niihin oli kuitenkin tyytyminen, joten hyväksyin tilanteen ja keskityin muihin asioihin.

Huomasin seuraavani läpi konsertin enimmäkseen Edgen työskentelyä. Mieshän on tunnetusti nero – ilman muuta merkittävimpiä vielä kehissä olevia kitaristeja. Tämä oli minulle ensimmäinen näkemäni U2-keikka ja huomasin iloitsevani ennenkaikkea siitä, että sain vihdoinkin kokea Edgen livenä. Mahtavaa, uraauurtavaa soittoa. Olikohan se nyt ollut New Year’s Dayn soolo, jota kuunnellessa tuli koettua oikein vanhan liiton ahaa-elämys: tällaisia kitarasoolojen pitäisi aina olla – ääniä tulee harvakseltaan, mutta jokaisen takana on ajatusta ja harkintaa. Hyödyllinen oppitunti ilmaisun tiivistämisen tärkeydestä. (Tästä suora leikkaus huomiselle omalle keikalleni, jolla tilutan taas yhdessä soolossa otelaudan jokaisesta laatikosta. Jotenkin se vain aina lähtee käsistä…)

Seuraava huomio: Bono vetää hyvin. Useimmilla ikääntyvillä artisteilla lauluääni alkaa vuosikymmenien rock’n’roll-elämän johdosta rispaantua, yleensä kato tapahtuu nimenomaan sieltä rekisterin yläpäästä. 50-vuotias Bono kuitenkin kiekui edelleen samaan malliin kuin 80-luvullakin, jopa sävykkäämmin. Nähdäkseni vanhatkin biisit vedettiin edelleen alkuperäisistä sävellajeista.

Entä sitten se paljon puhuttu lavashow? Olihan se komeaa nähtävää, ei siinä mitään. Mieleen nousi kuitenkin toinen keikka samalla paikalla, Bruce Springsteen vuonna 2008.  Pomon kattaus oli tietynlainen antiteesi U2:n suuruudenhulluudelle: lavalla oli silloin vain musta taustakangas ja sivuilla pari screeniä – ei mitään muuta. Siinä missä U2:n spektaakkeli oli turboahdettu tykitys kaikille aisteille, luotti Springsteen pelkkään musiikkiin ja mielestäni vei voiton esityksen spontaaniudessa ja puhtaassa rock’n’rollin ilossa mitattuna. U2:n massiivisen tekniikan luulisi olevan yhtyeelle myös jonkinlainen rasite: kun ruuduille lyödään pyörimään miljoonan taalan tietokoneanimaatiot, niin silloin myös mennään niiden ehdoilla. Suurinta osaa yleisöstähän tämä ei tietenkään haittaa, päinvastoin. Ajattelenkin tätä asiaa kieroutuneesti esittäjän vinkkelistä, jättimäinen koneisto muuttuu helposti palloksi jalassa. (Vaikka mistäs minä siitä mitään tiedän – minun maailmassani pyrotekniikkaa on se, kun roudari tulee lavalle, pieraisee ja sytyttää tulitikun.)

Täysin älyntöntähän Springsteenia ja U2:sta on edes verrata toisiina – Bono on Bono ja Pomo on Pomo. Tulipahan kuitenkin jättiläishämähäkkiä katsellessa mieleen myös se toinen ääripää. Asioita voi tehdä niin monilla eri tavoilla.

Ja olihan U2:n konsertissa huolellisesta synkronisoinnista huolimatta myös lukuisia ilahduttavan spontaaneiltakin vaikuttavia hetkiä. En myöskään aistinut yhtyeestä minkäänlaista leipiintymistä tai muuta yleistä tulehtuneisuutta. Hämähäkin jalkojen välissä oli yksi maailman parhaista rock-yhtyeistä. Ei kysyttävää.

Hienoja yksittäisiä hetkiä, jotka jäivät mieleen:

• Until The End Of The Worldin lopussa Bono ja Edge olivat lavan eri laidoilla olevilla silloilla, jotka alkoivat liikkua toisiaan kohden. Miehet ojensivat kätensä ja kurkottivat toisiaan kohden, mutta juuri kun sormenpäät olivat osumassa toisiinsa, sillat muuttivakin taas suuntaa eivätkä kädet kohdanneet. Kelpo arkipäivän draamaa.
• Onen aikana katsomossa kytkettiin valoja kännyköihin. Se näytti stadionin kentälle aivan tähtitaivaalta ja katsoessani ylös oikealle taivaalle tähdet toistuivat myös siellä. Kaunis hetki.
• Where The Streets Have No Namen intro. Jos olisin ollut raskaana, niin olisin luultavasti synnyttänyt Edgen alkaessa soittaa jylhän kosketinmaton päälle legendaarista delaykitaraansa. Yksi kaikkien aikojen väkevimpiä keikkakokemuksia, tippa ei ollut kaukana linssistä.
• Until The End Of The Worldin kitarariffi. Eräs kovimpia.

Konsertin tuskastuttavin hetki oli puolestaan se, kun kovalevyt alkoivat varoittamatta tuutata ns. konejytkettä ja stadikalla olikin äkkiä pystyssä täydet teknohipat. Hyhhyh. Pitäisi tietysti suvaita monenlaista, mutta kun kaikkea ei voi vain sietää. Onneksi koettelemus kesti vain biisin verran, sen jälkeen palattiin normaaliin epistolaan.

Settilista jätti myös sikäli toivomisen varaa, että olin toivonut hartaasti kuulevani The Unforgettable Firen, yhden ihmiskunnan historian parhaimmista biiseistä. Se tietysti soitetaan huomenna, kun en ole enää itse paikalla. MLK oli sen sijaan mukava yllätys. Osa uusista biiseistä jätti hyvinkin kylmäksi.

U2:n yhteydessä puhutaan tietysti aina myös Bonon maailmanparantamisesta, termi jeesustelu liitetään yleensä samoihin lauseisiin. Maailmaa säädettiin paremmaksi myös Helsingissä, esimerkiksi kappale Walk On omistettiin Burman kotiarestissa elävälle johtajalle, Aung San Suu Kyille ja kappaleen lopussa lavalle kiikutettiin Amnesty Internationalin logolla varustettuja kynttilöitä. Vaikka Burman ihmisoikeustilanteen nostaminen esiin rock-konsertissa Helsingissä tuntuukin hiukan kaukaa haetulta, niin minusta siinä ei kuitenkaan ole mitään pahaa, että maailman suurin rock-bändi käyttää asemaansa heittääkseen kohdevaloa myös maailman synkimpiin nurkkiin. Ainakin minun ensimmäinen kosketukseni Amnesty Internationaliin tapahtui 80-luvulla nähdessäni U2:n levyn takakannessa tekstin Join Amnesty International. En ollut tuolloin kuullutkaan moisesta ja otin selvää mistä oli kysymys. Järjestö onkin luultavasti saanut huomattavan määrän jäseniä pelkästään U2:n myötävaikutuksella.

Faktaa on se, että Bono ja U2 ovat vuosien varrella tehneet valtavan määrän hyvää, keräämällä rahaa ja herättämällä huomiota. Joitakin tämä jostain syystä ärsyttää, en ymmärrä miksi. Jos menestyvä rock-tähti käyttää aikaansa ja energiaansa musiikin lisäksi myös erilaisiin hyviin tarkoituksiin, niin se on sitten ilmeisesti joltakin pois? Onko hyväksyttävää hyväntekeväisyyttä vain hiljainen ja anonyymi toiminta? Sellainen ei ainakaan loukkaa ketään.

Niin, oli siis tarkoitus luonnehtia konserttia nopeasti muutamalla virkkeellä. Nyt huomaan Jopon livenneen jälleen kauas nokkosiin. Lähdenpä nukkumaan, sitä ennen kuitenkin summaan vielä kaiken Stadionilla kokemani seuraavin sanankääntein:

U2 oli kova. Vahvaa osaamista, mutta kokemuksena ei silti parasta ikinä. Ajoittain keikka sytytti, ajoittain sammutti. Kaiken suureellisuus häiritsi – onhan se vähän hassua jos konsertista päällimmäisenä jäävät mieleen ulkomusiikilliset seikat. U2:n ei asemassaan tarvitse enää todistaa kellekään mitään, se näkyy tietynlaisen vimman puuttumisena. (Pystyykö vimmaa ylipäätään yhdistämään mihinkään maailman suurimpaan? Tukala yhtälö.)

Jos lavalla olisi ollut seuraavan videon U2, niin olisin luultavasti ajautunut hihhulitilaan: