Keikkaraportti: Helsinki 7.10.2011 ja Mikkeli 8.10.2011

| Aiheet: Keikat, Musiikki | Kirjoittaja:

Virgin Oil Co.

Salissa lähtee soimaan Johnny Cashin Man In Black. Seisomme lavan takana olevalla käytävällä ja Ville toteaa, että vähän jännittää. Totta. Yleensä näyttämölle pystyy nousemaan ihan muina miehinä, mutta nyt on jostain syystä sellainen fiilis, että pitäisi päästä vielä käymään vessassa. Siihen ei kuitenkaan ole enää aikaa: kun käteis-Juhani alkaa laulaa, niin se tarkoittaa sitä, että reilun kahden minuutin päästä on seistävä lavalla.

Vaikka ehtiihän parissa minuutissakin tapahtua yllättävän paljon. Man In Blackin kuullessani mieleen jysähtää yleensä keikka Kangasalalla. Lava oli tuolloin hotellin pihalla, huoneeni ikkuna antoi suoraan estradin suuntaan. Niinpä odottelinkin tyynesti vuoteellani tutun boom-chicka-boom-chicka -kompin käynnistymistä. Cashin jylhän äänen kuultuani nousin sängyltä ja aloin tunkea nappikuulokkeita korviin. Poistuin huoneestani ja eksyin.

Kuljin vääristä ovista ja jouduin välitilaan. Edessäni oli ovi, samoin takanani. Molemmat lukossa. Avainkortti olisi tarjonnut ulospääsyn vankilasta, mutta olin katsonut parhaaksi jättää sen huoneeseeni. Kuulokkeistani kuulin Man In Blackin päättyvän, sitä seurasi yleisön odottava puheensorina.

Vierähti muutamia pitkiä minuutteja, kävelin hermostuneesti häkissäni ja mietin helähtäisikö oven panssarilasi rikki jos laulaisin korkean c:n.

Vihdoin vanha kunnon Antti Karisalmi lähti tutkimaan mitä minulle oli tapahtunut. Hän löysi riutuneen levylaulajan tyrmästään ja päästi ulos vapauteen. Keikan jälkeen söin varovasti, sillä olen kuullut, että pitkään vangittuina ja nälässä pidettyjen ihmisten hyvin tavallinen kuolinsyy on ylensyönti heti vapautumisen jälkeen. Myös sosiaaliset taidot piti opetella uudestaan, eristyksessä ihmisestä tulee eläin.

I’d love to wear a rainbow every day. Tuo on Man In Blackin viimeisen säkeistön ensimmäinen rivi ja merkki siitä, että on aika nousta lavalle. Heiluttelen yleisölle valkoista pyyhettäni.

Keikasta tulee hyvä, ei kuitenkaan mitenkään nerokas. Soitto toimii ja yleisökin osallistuu kiitettävästi esitykseen – silti se ei tällä kertaa nouse aivan parhaaseen mahdolliseen liitoon. Tämä on vasta kiertueen toinen keikka, oma suorituksemme ei ehkä siksi ole vielä niin vapautunutta kuin se voisi olla. Tästä on kuitenkin oikein hyvä ponnistaa tuleviin koitoksiin.

Koska olemme kotikentällä, niin paikalla on runsaasti kavereita ja perheenjäseniä, joiden kanssa takahuoneustossa pidetään hovia aina ravintolan sulkeutumiseen asti. Lopulta meidät paiskataan ulos ja alamme suunnitella joukkojen kotiuttamista. Antti ehdottaa poliisiauton ja limusiinin yhdistelmää, eli polimusiinia. Sellaista ei näy, joten soitamme taksikeskukseen. Emme kuitenkaan tilataksemme taksia, vaan tiedustellaksemme kuinka kysyttyjä heidän autonsa ovat tähän aikaan yöstä.

Jotenkin päädymme kotiin.

Wilhelm

Kaikki ovat yllättävän hyvässä hapessa, kun matka taas muutaman tunnin päästä jatkuu. Bussin jyrinässä iPadin kaiutin todetaan täysin riittämättömäksi YouTube-videoiden katseluun, seuraavalle pätkälle on tuotava ämyrit.

Mikkelin Wilhelm on uusi tuttavuus ja olemme lähes liikuttuneita suurenmoisista takahuonejärjestelyistä: ruuan ja leipien lisäksi tarjolle on laitettu erilaisia hedelmiä, sipsejä, keksejä (useampaa eri laatua), mustikkapiirakkaa, karkkia, runsaasti alkoholillisia ja -holittomia juomia, kahvia ja teetä. Mainittakoon erikseen vielä valmiiksi viipaloitu vesimeloni, jolle olen melko perso. Jopa päivän lehdet on nätisti viikattu sohvan käsinojalle. Kiittelemme järkkäriä vieraanvaraisuudesta. Hän sanoo, että se on loppujen lopuksi aika pieni vaiva käväistä kaupassa hakemassa pari kassillista asioita. Näinhän se on. Kyseessä on kuitenkin hieno kädenojennus artistin suuntaan, sellaiset jäävät mieleen. On paljon keikkapaikkoja, joissa saa kokea olevansa vain henkilökunnan ja asiakkaiden tiellä oleva rasite.

(Mainittakoon vielä, että myös Virgin Oilissa järjestelyt oli suoritettu mallikkaasti.)

Esiintymisajaksi on sopimuksessa määriteltu 00:30. Tämä aiheuttaa pientä polemiikkia, ei tuollaisissa ajoissa ole oikeasti mitään järkeä. Nyt vain osoittautuu, että Wilhelmin tapauksessa ajankohta on perusteltu: keikan alkaessa puoli yhdeltä on ravintolassa vielä väljää. Tunnelma kuitenkin tiivistyy ja lopettaessamme kahden jälkeen alkaa olla jo tungosta. Tulee sellainen olo, että pitäisikö keikka aloittaa alusta – homma kun alkaa täällä nähtävästi toimia vasta kahden aikaan yöllä.

Tavallaan aloitankin konsertin uudestaan: esitän sen päätteeksi yleisön hyvällä avustuksella uusintaversiot Puistossa ja Milla -kappaleista, joita on huudettu siitä lähtien, kun soitimme ne keikan alkupuolella ensimmäisen kerran. Vetihän Europekin aikanaan Final Countdownin kahteen kertaan joka keikallaan, ja ysäriteknoyhtye Paradisio on pistänyt vielä paremmaksi esittämällä Rantarockissa Bailandonsa peräti kolmesti. Kansan nöyriä palvelijoitahan tässä ollaan.

Yö Wilhelmissä on hieman levoton ja hälinäinen, mutta keikka ajaa kuitenkin asiansa. Soitto kulkee paikoitellen niin, että jään oikein itsekin ihastelemaan sen hyvyyttä. Sitten seuraavassa hetkessä unohdan 1972:n soinnut ja arvon kappaleen alkuun ihan kiinnostavaa free jazzia. Ei se haittaa. Jos keikan jälkeen takahuoneessa ketään ei naurata, niin silloin kaikki on ollut turhaa. Tänään nauru maittaa.

Viikonvaihteen eittämätön kohokohta on kuitenkin vielä edessä. Sunnuntain paluumatkalla nimittäin pysähdymme huoltoasemalla, jonka ovensuusta bongaan käsinmaalatun kyltin: KOTIELÄIMIÄ TAKAPIHALLA. Siistiä! Lähden Kellyn kanssa katsomaan – ettekä ikinä arvaa – siellä on kilipukkeja! Ne tulevat aivan aitauksen viereen, antavat silittää ja rapsutella.

Oiva päätös mukavalle viikonlopulle.

Livekuvat: Mari Lehmonen
Muut kuvat: Roope Palomäki ja Kelly Ketonen

Alla katsojan toimesta kuvattu Virgin Oilin avausraita. Oma suosikkikohtani on ajassa 3:08 kuultava köyhien rumpaleiden tuplabassarikomppi. Kelly tamppaa bassorumpua kahdeksasosille ja Ville niiden väleihin. Tuloksena Stratovarius-tyyppistä tyky-tykyä moposeteillä. Nerokasta.

Pienen juhlakiertueen keikat äänitetään ja niiden parhaita paloja julkaistaan Musiikkipuodissa. Keikoille pääsylipun ostaneet saavat paikan päällä latauskoodin, jolla kyseisen keikan äänitteen saa ladata ilmaiseksi. Muille sen hinta on nimelliset kolme euroa.

Jos sinulla on käyttämätön latauskoodi, niin lue ohjeet täältä.

Kommentit

  1. Arttu Wiskarikin tässä taannoin esitti eräissä yksityisbileissä Tuntemattoman potilaansa kahteen kertaan. Yleisöhän tietysti oli ihan liekeissä, mutta olisin mielelläni kuunnellut laajemmaltikin hänen tuotantoaan kuin vaan sitä yhtä samaa kappaletta kahteen kertaan, vaikka hieno onkin.

    Ihan mahtavia kuvia noilta keikoilta! Ja voi miten suloinen kilipukki!

  2. Tuosta salmiakkikuvasta katsoin ensin, että Villehän siinä, mutta sitten kun katsoin uudestaan ja vielä kolmannen kerran, niin olin varma että Anssihan se siinä.

    Peukut kilipukeille! Mulla on muistikuva vastaavanlaisesta tilanteesta joskus kun olin pieni. Pysähdyttiin jonnekin, jossa oli valtavia hanhia aitauksessa. Totta kai menin tutustumaan käsi ojossa ja hanhi puri kipeästi. (Kyllä, ilman hampaitakin voi purra.) Pukit on aina olleet suvaitsevaisempia.

    Kangasalan stoori on niin paras. Hotelli Urku. Urun ukset auki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.