Neil Young Kaisaniemessä 5.8.2013

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Sunnuntai-iltana sain herätyksen: huomenna Neil Young Crazy Horseineen konsertoi Kaisaniemen puistossa ja lippuja saa vielä! Kyllä sinne vaan on päästävä. Vaikka omistan vain pari heidän livelevyään. Helteinen maanantai-iltapäivä menikin sitten kovin ”hippulat vinkuen”, mutta ehdin hankkia portilta lipun, viilentää itseni kylmässä suihkussa ja kiiruhtaa sen valtavan lavakolossin alle juuri parahiksi puoli viiden jälkeen, kun eräs lupaava nuori laulaja-lauluntekijä kuulutettiin estradille.

Anssi Kela, special guest. Martin-kitara kainalossa ja hiukset uljaasti tuulenvireessä liehuen. Heitti vitsin: ”aion soittaa yhden kaikkien aikojen parhaista biiseistä, joten ymmärrätte varmaan, etten aio soittaa omaa tuotantoa”. The Boys of Summer, joka ”sopii alkaneeseen vuodenaikaan”. Ja sitten Atlantic City. Komppaamassa oli suuri joukko miehiä, joilla oli mustat lasit, sekä Ninni Poijärvi. Sitten Anssi livahti lavalta, eikä häntä nähty sen koommin. Vaikka eihän Anssi kovin kauas tässä tilanteessa voi mennä, juu nou.

Kesän pojat.
Kesän pojat.

Latebirds All Starsien kimaran jälkeen lähdin selvittämään, oliko Texasista saakka tuotu barbeque-kärry löydettävissä Kaisaniemestä, sillä jostain leijaili herkullisia tuoksuja. Väkimäärä oli muuttunut tunnissa täysin. Ihmisiä oli joka paikassa, ihan kuin ilmaiskonserttipäivänä. Hullua! Paitamyyntipisteelle oli seisauttava, biisonilaumaa muistuttava jono. Lihapiirakan tyylistä pikkusapuskaakin olisi saanut jonottaa yli 20 metriä, kun yksi hidastetusti liikkuva myyjä niitä sieltä lajitteli. Juu ei. Kiitin onneani, että olin tajunnut ottaa mukaan vesipullon ja niine hyvineni päätin linnoittautua lavan eteen, kunnes konsertti tai oma fysiikka loppuisi. J. Karjalainen kävi lavalla laulelemassa ja juontaja patisti ihmisiä korvatulppapisteelle, koska Neil Young haluaa soittaa todella kovaa.

Tarkastelin joutessani, miltä tällaisen artistin lavan edustalle hakeutuva yleisö näyttää. Kovin miesvaltaiselta. Eturivin kaiteessa roikkui joitakin harmaahiuksisia heppuja. Eräs viisas mies oli pukeutunut päästä varpaisiin treenausvaatteisiin, sellaisiin joista kosteus haihtuu nopeasti. Sitten oli pinkkihiuksinen tyttö, selässään Pikku Prinssi -tatuointi. Ja nuori mies, jolla oli tiikerikuvioinen hattu, leopardikuviolla koristelu musta farkkuliivi, roosan väriset pillihousut ja kengät, joiden varret lerpattivat nilkoissa. (Hyväksyvää nyökyttelyä.)

Neil Youngin roudareita oli jännä seurata. Epäilin, että olivat pöllineet Anssin akustisen kitaran. Ja Anssin puisen kitaravahvistinlaatikon. Käytetyn näköinen musta Gretschin oloinen kitara niillä oli omasta takaa, ja sanoinkuvaamattoman komea ääni siinä! Laulumikit laitettiin mittanauhan kanssa sentilleen oikealle korkeudelle. Lavalla huseerasi hassu harmaahiuksinen piällysmies täysin staran elkein. Katossa jossain ehkä 14 metrin korkeudessa lavan yllä roikkui ”Niilon leija”, jonka tarkoitus jäi täysin mysteeriksi. Rumpujen vieressä liehui pieni merirosvolippu ja takaseinälle läväytettiin Crazy Horse -lakana. Eniten ilahduin, kun lavalle kärrättiin ”muumioarkku”, josta paljastui inkkaripäällikkötoteemi! (Lisää hyväksyvää nyökyttelyä.)

Ainiin, siellähän satoi tässä välissä vettäkin! Hellesäässä tuntui ensin vilvoittavia tuulahduksia ja niin vain sieltä jättiläismäisen lavan takaa puski suuri harmaa sadepilvi suurine pisaroineen, mutta se haihtui Kaisaniemen yllä valkeiksi pikku hahtuviksi ja pian taivas oli taas sininen.

Neil Youngin kannatusjoukot.
Neil Youngin kannatusjoukot.

Odotettu mies käveli lavalle mustissa housuissa, mustassa takissa ja musta hattu päässään. Ihan kuin ei olisi noteerannut yleisöä lainkaan. Musta kitara ripustettiin hänen kaulaansa, bändi kokoontui yhteen läjään ja sitten alkoi soitto. Aaaaah! Ensi-ihastus-järkytyksestä toivuttuani aloin ymmärtää asioita:

1. Siis hetkinen, lavalla on vain neljä soittajaa?! Ei mitään E-Street-tyylistä laumaa? Ja silti tuollainen äänivalli!!! (Ja juu, näinhän se oli Rust Never Sleeps -kannessakin.)
2. Nuohan ovat kaikki jo harmaantuneita miehiä.
3. Nämä harmaantuneet miehet ovat niin hyviä, että heidän ei tarvitse esittää olevansa hyviä, musiikki puhuu puolestaan. Ihan parasta. Sääliksi käy kaikkia nuoria kukkoilijoita.
4. Neil Young ei todellakaan mielistele yleisöä. Eikä hänen tarvitse. Ihan käsittämätön mies. Olemus on sulkeutunut, mutta silti ulos tulee musiikin kautta jotain noin hienoa.
5. Ekan kitaranvaihdon kohdalla muistin: Anssin Gretsch- ja Martin-uskollisuus periytyy tältä artistilta. Myös soittoasennoissa on havaittavissa tiettyä yhtäläisyyttä.

Biiseistä tunnistin vain muutamia, mutta se ei haitannut, koska komean kuuloinen bändiveivaus oli pääosassa. Siellä ne soitteli, usein päät yhteen kääntyneinä kuin jossain omaksi ilokseen pitämässään suureellisessa jamisessiossa, jonne muutama tuhat ihmistä oli päässyt kärpäsiksi kattoon tirkistelemään. Välillä näytti, kuin kitaristien välillä olisi ollut kuminauha, joka vetää heidät yhteen. Neil haki välillä etäisyyttä ja palasi taas takaisin. Ja yleisöä oli niin iso joukko taputtamassa rytmikkäästi, että ääni eteni aaltona. Kun eturivin käsienläpsäytys oli lakannut kuulumasta, kentän takaosasta kuului vielä kaiku. Se oli huisia. Kokonaisuudessaan konsertti näytti varmasti sitä järjettömämmältä, mitä kauempaa sitä katsoi. (Kuten vaikka helikopterista.) Läheltä koettuna se oli asian ytimessä. Neil Youngin hiukset leimusivat tuulessa ja valoissa kuin punaiset inkkarisulat.

Akustinen asetelma.
Mies, kitara, huuliharppu ja toteemi.

Setin keskivaiheilla bändi häipyi ja solistille tuotiin akustinen kitara ja huuliharppu. Heart of Gold. Blowin’ in the Wind. Huh-huh. Etenkin jälkimmäinen näistä oli todella pysäyttävä tulkinta. Pianolle astellessaan maestro taisi osoittaa ensimmäiset sanansa yleisölle: ”It’s blowin’ in the wind.” Povasiko lisää sadepilviä? Pianobiisin nimen bongasin netistä: Singer Without a Song. Kaunis ja herkkä.

Maininnan arvoinen oli myös silppusade a’la Crazy Horse, joka suoritettiin Walk Like A Giant -kappaleen lopussa. Olin ensin varma, että nyt joku mokasi. Siis lavalle lensi jotain ihan satunnaista sanomalehtisilpun näköistä roskaa pieninä yskäisyinä jostain masiinasta. Ja sellasia läpinäkyviä vihannesosaston muovipusseja. Kun vähän kurkottelin, näin lavan sivussa jonkun, joka ihan oikeasti ampui ilmapuhaltimella niitä muovipusseja yksitellen lavalle holtittomasti leijailemaan. Yksi pussi lätkähti rumpalin naamaan, mutta ei se soittoa haitannut. Kappaleen hiljennyttyä lavalle ryntäsi pikainen putsausryhmä roskiksineen.

Keikan keston lähestyessä kahta tuntia alkoi mieleen hiipiä hiljainen jännitys: voiko ne jättää SEN BIISIN soittamatta? Eihän ne voi, vai voiko? Kuuntelin tarkalla korvalla joka introa. Ja sitten tunnistin SEN soundin murahtavan mustasta kitarasta. Ei voi erehtyä, ei edes meikäläisen kaltainen ummikko. Voi sitä riemua: Hey Hey My My (Into the Black)!!! Muukin yleisö näkyi olevan yhtä tohkeissaan.

Eihän sellaiseen biisiin saa konserttia mitenkään päätettyä, mutta niin vain herra Neil Young lausui ”Thank you (Helsinki)”, kävi kädet yhteen liitettyinä kumartamassa yleisölle (tuttu ele?) ja käveli pois. Aikansa kun yleisö mekkaloi, niin tulivathan ne sieltä takaisin ja soittivat vielä yhden punkahtavan biisin. Sitten kokosivat rivinsä kiireettömästi lavan keskelle, huiskuttivat hurraavalle yleisölle ja kumarsivat kuin yhtenä miehenä. Niin eleetöntä, mutta niin aitoa. Kyllähän nämä selvästi nauttivat, että saivat soittaa meille. Rumpali heitti kapulansa eturivin iloksi ja jompikumpi valkopaidoista linkosi kourallisen omia taikka Neilin plektroja aiheuttaen tuolle alueelle useita minuutteja keikan jälkeen jatkuneen pyhiinvaelluksen, kun kaikki halusivat omin silmin haravoida maata, ettei plektroja vaan jäänyt Kaisaniemen kentän hiekkaan makaamaan.

Totuuksia hiekassa.
Toive hiekassa.

Kun konsertti oli ohi, ilta hämärtyi, kello näytti 21:52, jalat eivät enää suostuneet liikkumaan ja lavalta kuulutettiin, että täällä oli tänään 15000 henkeä. Whaaaat?! Se selittääkin paljon.

Neil Young selitti loput.

Kommentit

  1. Tarkoitus ei todellakaan ollut kirjoittaa noin pitkästi, kun en asiasta juuri mitään tiedä, mutta minkäs itselleen mahtaa. Toi kyllä melkoisesti potkua tähän viikkoon tuo maanantai-ilta.

  2. Hieno raportti! Pakko vain oikaista sellaista detaljia, että Youngin kuuluisa Old Black -kitara on Gibson Les Paul, ei Gretsch. Miehellä oli lavan sivustalla olleessa kitarakaapissa kaiken varalta myös yksi Gretsch White Falcon, mutten muista koskaan nähneeni hänen soittavan Gretschiä Crazy Horsen kanssa. Helsingin keikalla hän vuorotteli Old Blackin ja Les Paul Gold Topin kanssa.

    Keikka oli kyllä hieno, erityismaininta maailman parhaille kitarasoundeille. Kirjoitin itse Facebookin puolelle tällaisen, hiukan lyhyemmän raportin:

    ”Olen nähnyt miehen jokaisen Suomessa tekemän keikan ja nyt nukutun yön jälkeen olen sitä mieltä, että tämä oli ehkä niistä paras. Ainakin se hymyilytti eniten. Sain suurta nautintoa papparaisten intensiteetistä, aistin puhdasta metelöinnin iloa. Kappaleiden loppusodat olivat lähes yhtä pitkiä kuin itse biisit. Kun ujellukseen, rytinään, paukkeeseen ja kakofoniaan sukelsi sisään, niin löysi jotain varsin hypnoottista ja puhdistavaa.

    Diggailin myös ihan älyttömästi sitä, että seniorikansalainen nousee viisitoistatuhatpäisen yleisön eteen tuottamaan pari tuntia tinkimätöntä melua. Oli kuin olisi katsellut luonnonmullistusta. Temmot ovat ehkä hidastuneet, mutta toiminta oli kaikkea muuta kuin väsynyttä. Ihminen on vanha vasta kun kipinä sammuu.

    Pidin erityisesti siitä, että bändillä ja artistilla itsellään näytti olevan vilpittömästi hauskaa lavalla. Vanha hapannaamakin hymyili useaan otteeseen — aikaisemmilla Suomen keikoilla suupielet eivät pahemmin ole nousseet korvia kohti. Esimerkiksi Mr. Soul -kappaleessa oli hieno hetki: jompikumpi, Neil tai Poncho, tyri kappaleen alussa ja soitti riffiin väärän äänen. Siitähän herrat riemastuivat ja alkoivat soittaa tuota väärää ääntä tarkoituksella, nauraen makeasti aina kun se tuli kohdalle. Virheet ovat lahjoja.

    Ja Fuckin’ Upin ”JUST A FUCK UP!” -mehustelu oli tietysti myös aika hillitöntä. En ole aikaisemmin nähnyt Youngia noin ulospäinsuuntautuneena.

    Hieno keikka ja ennen kaikkea loistava esimerkki siitä miten musahommat pitää hoitaa: tekemällä sen minkä tekee TÄYSILLÄ.”

  3. Ai niin, tuo raportissa mainittu ”Niilon leija”: kyseessä on viulukone (eräänlainen urku siis), joka olisi laskettu lavan tuntumaan Ponchon sormeiltavaksi siinä tapauksessa, että keikalla olisi soitettu Like A Hurricane. Tässä videonäyte instrumentin laskeutumisesta:
    http://www.youtube.com/watch?v=6XVjnmOnigs

    Edellisellä Crazy Horsen Helsingin keikalla nähtiinkin hupaisa episodi, kun urku alkoi laskeutua katosta kohti lavaa. Young kuitenkin päätti lennosta vaihtaa biisiä ja alkoi soittaa jotain muuta. Urku jäi hetkeksi apeasti killumaan puolitiehen ja nousi sitten häntä koipien välissä takaisin kattoon. Biisiä ei koskaan kuultu.

  4. Hahaa, mun mielestä se kitara näytti täysin Gretschiltä, mutta toinen oli eksoottisempi. Hyvä tietää oikea nimi, niin voi hankkia vaikka tämän instrumentin kuvalla varustetun paidan, kun en Crazy Horse -paitaa saanut. 🙂 Varmaan paras kuulemani kitara ikinä.

  5. No tulipahan viimein selväksi minullekin mikä tuo mystisen vehkeen tarkoitus ja 2001 nähty laskeutuminen ja nousu oikein olivat!

  6. Hyvä kirjoitus. Olin itse ensimmäistä kertaa Niiloa katsomassa. Eturiviin oli tarkoitus päästä mutta porukkaa niin paljon että olin huonossa paikassa takana eikä liikkumaan meinannut päästä. Lavalle näkyvyys oli huono ja screeneiltä joutui lähes kaiken katsomaan. Like a Hurricane tuntui itsestäänselvyytenä kun katossa viite roikkui, varmasti moni odotti viimeistään mahdollisena toisena encorena mutta eipä sitä tullutkaan. Toivotaan että Neil vielä Suomeen päätyisi vaikka akustisena, se on minun suurin unelma.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.