Syksyn eka kerta Anssi soolona 6.9.2014

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

image

Ei mun pitäny mitään kirjoittaa. Mut taas mennään… Syksyn soolokeikkojen avaus Lähderannan Pappa ravintolassa. Ennen keikkaa ajatukset: Kuullostaa mukavan pieneltä, tunnelmalliselta paikalta hieman sivussa kaikesta melskeestä. Ihmisiä ei välttämättä tule paikalle paljon. Voi olla rauhallinenkin tunnelma, ehkä jotain semmosta Keravan Revanssissa nähtyä. No on varmaan tilaa liikkua vapaasti.

Aika pahasti ennakko oletukset meni metsään tällä kertaa. Paikka on isohko. Mesta on railakkaasti juhlivaa tallaajaa täynnä. Yleisöstä lähtee ääntä ja saavatkin laulaa Anssin puolesta Millan kertosäkeistönkin. Rellestystä ja riehakkuutta on ilmassa jopa enemmän, kuin monella bändi keikalla on ollut. Itsekin osani tunnelman tiiviydestä saan, kun kaksi kertaa oon rähmälläni lavalla, joku kaataa kaljansa hihalleni ja kassiini, varpaat tallaantuvat, korvaani kiljutaan…

Olen nyt vuoden verran seurannut läheltä Espoolaisia ja koittanut saada jonkunlaista tolkkua miten kuvailla keskiverto Espoolaista. Tämä konserttielämys vahvistaa tunteeni siitä, et tyypillinen Espoolainen on ainakin kova juhlimaan.

Anssi hoitaa tonttinsa aivan mahottoman mahtavasti. Alotus biisiksi oli valittu Matkalla Alabamaan, tuo saa kannat kattoon het kättelyssä, itse hihkun riemusta. Biisien esitysjärjestystä en mahduttanut pieneen muistiini, mut en oo sellasellakaan Anssin keikalla ennen ollu missä on esitetty kaks kertaa Milla ja Nummela. Nummela usein päättää konsertin, mut nyt tuota pyydetään joka välissä niin saamansa pitää. Laina biiseinä, tuon Popedalta lainatun lisäksi, kuullaan pätkä Paranoidia, Neil Youngin Heart of gold (nää oli yleisön toiveita) ja Nukku-Matti (edellä mainittu yrityksenä rauhoittaa yleisö unten maille, saatesanoina: tää on vaan teille). Jo mainittujen kera Anssin omasta tuotannosta kuullaan: Kaksi sisarta, Levoton tyttö, Mikan faijan BMW, Puistossa, 1972, Suuria kuvioita, Karhun elämää, Parasta aikaa, Älä mene pois.

Artistia ei haluta päästää pois. Eturivi on kätelty. Yksi encore jo ohi.  Kitarat on pakattu, yleisöä on ryöhynnyt lavalla nimmarin haussa. Nummelaa vaaditaan sitkeästi ja lopulta Anssi heltyy ottaen Martinin esille soittaakseen Nummelan toistamiseen ilmoittaen, et tämä on sitten viimeinen ja esitetään ettei kellekkään jää paha mieli. Kuorolaulu on omaa luokkaansa, sieltä kovaäänisimmästä päästä.

Lavalta poistuminen on haastavaa järkkäreistä huolimatta, kaikki kun haluavat Anssin kanssa kuvaan tai nimmarin. Anssi sä oot hottis huuto kaikuu. Pari miestä kommentoi, et naiset käy ihan kuumana ja oikeessahan nuo ovat. Aika hurjaa touhua, kroppa on mustelmilla ja ääni käheenä, mut sielu ravittu.

Nyt kun on ajankohtaista pahoittaa mielensä niin listaanpa tähän, kyllä minä niin mieleni pahoitin kun ei Anssille oltu tuotu vettä lavalle ja kun hän vettä pyysi ei sitä kuulunut/näkynyt kuin vasta ikuisuudelta tuntuneen tovin jälkeen, kyllä minä mieleni niin pahoitin kun ihmiset kesken esityksen lavalle menivät, kyllä minä mieleni niin pahoitin kun ihmiset peri suomalaiseen tapaan joivat ihan liikaa.

Duurisointuun on kuitenkin hyvä lopettaa tämäkin sepostus eli Anssin sanoin: Tää on parasta aikaa voi tapahtua mitä vaan päivissä on taikaa ne eivät palaa milloinkaan tää on parasta aikaa voi tapahtua mitä vaan kuume minua vaivaa ja sitä ei saa parantaa.

Kommentit

  1. Terve vaan kaikille. Kävin minäkin pitkästä aikaa katsastamassa Anssi Kelan keikkakunnon ja tässä raporttini aiheesta.

    Pappa Ravintola löytyi Espoon metsäin keskeltä punaisten lyhtyjen lailla matkaajia ohjaavien kylttiensä ansiosta. Niiden tyylin sekä paikan eteen rakenteilla olleen viiden tähden hiekkarannan perusteella ravintola on kreikkalainen, mutta sisään päästyäni totesin tunnelman olevan enemmänkin turkkilainen. Sohvalla saattoi lämmitellä uv-lamppujen valossa ja parannella kesäistä rusketustaan. Juottolan jono sen sijaan seisoi kuin ilma turkkilaisessa bussissa, sillä kaikki kortinlukulaitteet olivat rikki.

    Peilipalloissa ei ollut pihistelty ja saatoin ottaa aurinkolasit käyttöön lavan edessä kimaltelevien moniväristen laservalojen ansiosta. Katossa oli myös rivi erivärisiä valosankoja ja muutama vähäarvoinen sähkökitara luomassa vähäistä rock-uskottavuutta. Kela toi jalustalleen kaksi akustista arvokitaraa, ilmeisesti viisastuneena taannoin sattuneiden kielten katkeamisista. (Minkä merkkiset kielet muuten ovat käytössä? Voinen suositella laadukkaampia.) Itse Kela ei näyttänyt juurikaan muuttuneen sitten viime näkemän. Tuttu olmimainen kalpeus oli kenties hiukan kärsinyt kesän polttavasta paahteesta.

    Kela aloitti settinsä täysin vastakkaisesta maailmankolkasta, johon olin jo hyvän tovin ehtinyt orientoitua. Matkalla Alabamaan -tulkinta jäi tämän johdosta omalta osaltani laihanlaiseksi, mutta tuntui kosiskelevan fanaattisesti riehuvaa yleisöä. Uskon kuulijakunnan koostuneen pääosin natiivistosta.

    Asiaan päästiin vasta toisesta kappaleesta eteenpäin. Milla, Puistossa ja Kaksi sisarta edustivat vuosituhannen vaihteen Kelaa, joka edelleen tuntuu toimivan Espoon Lähderannan kaltaisilla takamailla. Kuunteluani kuitenkin häiritsi edessäni heilunut miesjoukko, jonka vuoksi ääni ei saapunut kuuloelimiini molemmista kaiuttimista yhtä aikaa.

    Uusimman levyn materiaalista Miten sydämet toimii -viisu osoittautui toimivaksi sävellykseksi. Pidin erityisesti kappaleen rytmiikasta. Levoton tyttö on kelpo laulu sekin. Niiden välissä Kela kumarsi esikuvaansa Neil Youngia esittämällä kappaleen Heart of Gold, luoden näin kolmen sydänaiheisen lyrikan triptyykin keikkansa keskivaihetta keventämään.

    Viiripäisten lasten lailla kiljahdelleet natiiviston edustajat saivat vettä myllyynsä, kun Kela erheellisesti suostui heidän pompoteltavakseen soittamalla Nummelan setin keskellä. Kela ujelsi kaiken ilman keuhkoistaan kappaleen loppupuolella ja luultavasti tämän vuoksi alkoi hikoilla vuolaasti. Henkilökunta toimitti asianmukaisesti lavalle viilentävää vettä ja paperipyyhkeitä, jotka saapuivat jokseenkin pitkän odottelun jälkeen. Huomauttaisin myös Kelalle, että mikäli keikan aikana joutuu tinkimään tuuletuksesta, voi oloa viilentää valitsemalla hengittävästä materiaalista valmistettua vaatetusta tai pukeutumalla vaaleampiin sävyihin.

    Tässä vaiheessa keikkaa Kela sukelsi kauas menneeseen Karhun elämää -kappaleellaan. Siihenkin oli lisätty loppuun ylimääräisiä ujelluksia artistin ääntä rasittamaan. Hän pyysikin yleisöä laulamaan ja sama tahti jatkui eräässä kuluneimmista sävellyksistä – 1972 – jonka ajan Kela olisi voinut tyystin jättää lauluhommat. Hän sai myös rumpalin puutteen korvattua yleisön taputuksilla, jotka olivat voimakkaista humalatiloista johtuen melkoisen epärytmikkäitä. Edessäni seissyt nainen loi minuun harhailevia lehmänkatseita ja yritti taputtaa poskeani. Tämä oli kieltämättä hiukan häiritsevää. Onnekseni hänen suurimmat päiväunelmansa kohdistuivat lavalla keikkuvaan hippiäiseen, joten sain olla jokseenkin rauhallisin mielin.

    Aiempien luentojen perusteella Parasta aikaa ja Mikan faijan BMW ovat merkkejä keikan loppupuolesta. Kela oli kuitenkin antanut pedolle pikkusormen ja lavasta oli tullut laululintusen häkki, jonne kuitenkin eräät ameeban tasoiset yleisön edustajat nousivat loihe lausumaan sanaisia antimiaan. Kansa vaati Millan uusintaa ja sen myös saivat. Tässä vaiheessa katsoin parhaaksi ottaa etäisyyttä kierroksia kerääviin massoihin.

    Poispääsyn taatakseen Kela soitti ylimittaisen singlensä Suuria kuvioita ja uskoi ”vihdoinkin unta saan”-kohdan muistuttavan yleisölle, että kello käy jo aamuyötä. Kappale olikin espoolaisille outo ja menojalka hidastui hetkellisesti. Hameväen hypnotisointiin tähdännyt Älä mene pois ja etenkin sitä seurannut imeväisten aivotoiminnan tasolle taantuneisiin mieliin tenhoava Nukku-Matti osoittivat tarkkaa yleisönlukutaitoa.

    Kelalta unohtui kuitenkin se, että imeväisilläkin voi olla vahva tahto. Joku uhmaikäisen lailla uliseva apinamies sai kanssakatsojansa riehaantumaan Nummela-huutoihin. Lienee ollut päiväunilla edellisen esityksen aikaan. Joukkohysteriassa kaikki unohtivat kuulleensa laulun ja artistilla ei ollut lynkkausmielialan pelossa muita vaihtoehtoja kuin tarttua uudelleen arvokkaaseen kitaraansa. Tämä jälkimmäinen luenta oli innovatiivisempi ja miellytti korvaani jopa baaritiskin melussa.

    Seurasin kiinnostuksella, miten kansan pariin laskeutunut Kela vaikutti yleisöönsä kuin torttukikkare kärpäsiin. Kenties haju ohjaileekin yleisöä enemmän kuin on tähän saakka tiedetty? Henkilökunta kiidätti kitarat yleistä kaaosta hyväkseen käyttäen takahuoneeseen ja Kelakin näytti livahtavan kokonaisena samaan suuntaan. Pienestä elopainosta ja vikkelistä jaloista on toki hyötyä tällaisissa tilanteissa.

    Summa summarum: Kelan olisi syytä päivittää materiaaliaan rohkeammin tälle vuosikymmenelle ja kuulijain olisi syytä pysytellä omassa roolissaan aiheuttamatta harmia artisteille tai kanssakuulijoilleen. Ilahduin kuitenkin Kelan selviytymistaistelusta niin, että harkitsen syksyn mittaan toisenkin akustisen esiintymisen tarkistamista.

  2. Viihdyttävä kirjoitustyyli, jokseenkin jurohko tosin. Jäin jumittamaan tämmösii aatoksii: miltähän artistin näkövinkkelistä tuntuisi esiintyä, jos ei yleisö taputtaisi, laulaisi mukana, kiljuisi tai muuten osoittaisi pitävänsä näkemästään/kuulemastaan. Kuvittelen itseni lavalle ja eteeni yleisön,joka seisoo hiljaa tönkkönä, hymyilemättä, ilmekään värähtämättä. Hyvät kappaleet kestävät aikaa. Anssilta noita hittejä historiansa varrelta löytyy paljon. Vanhempi tuotanto toimii erinomaisena nostalgiapläjäyksenä. Jos haluaa nimenomaan kuulla musiikin ja istua tuota kuunnellessa paikallaan hiljaa, ilman häiriötekijöitä kannattaa suunnata konserttisali keikalle. Anssilla on vielä tän vuoden puolella Silkkisalissa soolokeikka, suosittelen. Itse haluan välillä hillua ja hihhuloida hullun lailla, tätäkin suosittelen, voisi tehdä hyvää joka jäykkiksenkin joskus elämässään heittäytyä silläkin uhalla että saa kaljaa niskaansa tai vaikuttaa jonkun silmissä vajaaälyiseltä paskakärpäseltä.

  3. Hahaa, Incognito osuu kyllä asian ytimeen!

    Ei ollut multa ehkä paras idea lähteä tuonne väsymyksestä puolikuolleena ja vähän kipeenä, harkitsin ihan lyhyen hetken pois lähtemistäkin, kun näin millainen Pappa on ja aavistin, ettei siinä mielentilassa jaksais ehkä katsella tollasta riekuntaa. Minäkin odotin hiukan rauhallisempaa paikkaa, mutta tämä meni aiempien vuosien Awalonin ja Hangout 10:n kanssa melkein samaan kauhugalleriaan. Hangout on kuitenkin ehkä se kruunaamaton kuningas. Trientale voi kommentoida tätä, kun oli molemmissa paikalla. Pappa oli sentään aika seesteinen siihen verrattuna, mutta silti musiikkiin keskittyminen kärsi.

    Tuokin kertoo paljon, että peräti kaksi hittiä soitettiin kaksi kertaa. En ole tällaista todistanut koskaan. Etenkin, kun artisti sanoo, että tässä oli viimeiset, niin sitten vielä huudetaan siitä riemusta, että saadaan ehkä artisti taivutettua mikin ääreen. Mutta pääasia, että Anssi näytti olevan hyväntuulinen kaikesta huolimatta. Onhan se aika mukavaa, kun yleisö tykkää niin paljon, ettei malta päästää pois!

    Itse en jaksanut kipeällä kurkulla lähteä huutamaan mitään toivebiisejä (tai laulelemaan mukana, harmin paikka), mutta ilahduttavaa oli se, että yleisöstä kuului tosi hyviäkin toiveita, kuten Harhaa ja Rva Ruusunen. Keikan jälkeen muuten joku tuli lavan eteen huutelemaan, että hei Anssi, miten sun täytyy kävellä? Heko heko.

    Paluumatkalla bussissa vieressäni ryöpsähti pieni nyrkkitappelun poikanen. Kaksi Espoosta Helsinkiin matkalla ollutta nuorisoporukkaa kävi toistensa kurkkuun sen takia, että toiseen porukkaan kuuluvalla tytöllä oli niin huono olo, ettei jaksanut kuunnella toisen porukan kännykästään soittamaa musiikkia ilman että olisi tehnyt mieli oksentaa. Musiikkia ei hiljennetty, mistä seurasi se, että toisen porukan miespuolinen jäsen syöksähti salamana musiikin soittajan kimppuun ja hänen tyttöystävänsä seurasi perässä yrittäen pysäyttää kuumakallen – ja läpsiminen jäikin sitten pääasiassa pariskunnan väliseksi. Ennen perille tuloa anteeksi oli jo pyydetty ja annettu ja taisivat porukat lähteä yhtä matkaa Helsingin yöhön miettimään, mikä paikka on viiteen saakka auki.

  4. Nyt rupes kiinnostamaan minkälaisia keikkoja noi Awalonin ja Hangout 10:n oli, sivistäkääs mua tässä asiassa.Tottahan tuo on et juottoloissa pikkutunneilla meininki yleensä on jotain psykedeelisen ja kaoottisen väliltä. Ite olin koko päivän laiskotellu, syyä mäheltäny ja nukkunu hyvin niimpä hyvin hyvässä vireessä tuotakin kestämään olin vielä aamuyön tunteinakin.

  5. Löysin molemmista keikoista Anssin muistelmat.
    Awalon (2006): https://www.anssikela.com/arkisto/keikkapaivakirja-2001-2007/11-02-2006-espoo-awalon/
    Hangout 10 (2007): https://www.anssikela.com/arkisto/keikkapaivakirja-2001-2007/17-19-5-2007-helsinki-rovaniemi-helsinki/

    Tuosta Awalonista päällimmäisenä on jäänyt mieleen se, että se oli yökerho-wannabe-pizzeria, mikä näkyi niin, että puoleen yöhön saakka, jolloin keikan piti alkaa, luukutettiin kammottavaa tanssidiscoa noin sadan desibelin voimakkuudella. Jotkut työnsivät nenäliinoja korviin, kun ei muutenkaan voinut olla. Keikan piti alkaa puoliltaöin, mutta luukutus vain jatkui. Itse keikkapaikka oli koottu ikään kuin pienelle tarjottimelle pizzerian keskelle. Yleisö pystyi seuraamaan joka suunnasta, mutta bändi ei mahtunut kokonaisuudessaan lavalle.

    Hangout 10 on näistä se legendaarisempi. Vuosaaren vanhalla ostoskeskusbetonibunkkerilla sijaitseva menomesta, jossa bändille oli varattu suunnilleen postimerkin kokoinen alue tanssilattialta. Ihmettelen vieläkin, miten mahtuivat kaikki sinne. Pelottavin puute oli kuitenkin se, että bändin ja yleisön välissä ei ollut mitään – sama lattia, sama taso, ei edes sitä veteen piirrettyä viivaa ja yleisö oli tuhannen tuiterissa ja välillä aggressiivisestikin pyrkimässä lavalle ja tavoittamassa musikantteja, jotka pälyilivät joko äkäisesti tai pelokkaasti. Minä ja Trientale ja olikohan Trientalen sisko päätimme ennen keikan alkua, että muodostamme puolustuslinjan ns. lavan reunalle. Antti kehotti meitä lähtemään karkuun kun vielä on mahdollista. 😀 Emme lähteneet. Tuli tuoppia ja kaljaa ja kyynärpäätä ja etenkin tupakkaa naamalle, koska tuolloin sai vielä vapaasti polttaa keikoilla ja kaikki ympärillämme tuntuivat polttavan ketjussa. Katkusta tuli pitkäksi aikaa paha olo. Musiikkia ei juuri tullut kuunneltua, keskityttiin lähinnä vaan pitämään leveä haara-asento, jottei kaaduta about puolen metrin päässä seisovan Anssin päälle. Bändi pääsi lavalta vain yleisön läpi ja Anssi yritti paeta sieltä, muu bändi ei edes yrittänyt, joten Anssi joutui takaisin soittamaan encoren. Keikan jälkeen, kun bändi sulloutui ulos ”lavan” takana olevasta ovesta (vai liekö ikkunasta :D), livistimme järjestävän tahon kielloista huolimatta Trientalen kanssa samaa tietä vapauteen ja ulkona oli ihana raikas ilma. Ilo oli kaikilla suuri ja elämä niin hienoa, kun oli selvitty tuollaisesta läheltä-piti-kokemuksesta.

  6. Kiitos Mari 🙂 eikös Anssilla tän vuoden puolella oo vielä keikka Vuosaaressakin 🙂

  7. Oivoi, Hangout 10 on tosiaan eräällä tavalla varmasti legendaarisin keikka ikinä! Sanoisin, että ehdottomasti se kauhugallerian kruunaamaton kuningas. Keikkapaikka, joka meni mustalle listalle alta aikayksikön! 😀 Paljon kertoo varmasti se, että itse en tuon keikan musiikillisesta annista muista juuri mitään, mutta puolustusmuurimme muistan erittäin hyvin. Siskoni oli tosiaan siinä se kolmas hahmo. Mari kuvailikin sen keikan varsin osuvasti!

    Kuten myös Awalonin. Se ei kauheudessa ihan yllä Hangoutin tasolle, mutta on kyllä melko lähellä. Sieltä kuitenkin puuttui se viimeinen kauhistuttava silaus, joten Vuosaaren keikka saa pitää kärkipaikkansa.

    Näihin verrattuna Pappa siis tosiaan oli ehkä vähän vähemmän kamala, mutta kyllä sekin kärkipäähän nousee tällä kauhujen listalla. Jos vertaa vaikkapa Papan ja Järvenpään festareitten yleisöä, niin siinä sen eron huomaa aika selvästi. Molemmilla keikoilla yleisö oli joo tosi innostunutta, mutta kun Järvenpäässä ilmassa oli jotain taianomaista, niin Papassa taas ilmassa oli lähinnä humalaista joukkohysteriaa (ja kebabin hajuisia röyhtäisyjä…), ihmisillä meni kertakaikkiaan ihan överiksi. Tuntuu, että olisi ollut ihan sama kuka siellä lavalla oli, yleisön mieliala oli sellaisella tasolla, ettei sitä osaa oikein edes kuvailla.

    En vaan voi sietää sitä, että artistia mennään häiritsemään lavalle, enkä huonoa käytöstä keikoilla muutenkaan. Itselläkin oli rankka työviikko takana ja olin tosiaan odottanut jotain hieman rauhallisempaa keikkapaikkaa, joten ehkä tuo vaikutti omiin fiiliksiini negatiivisesti, mutta siitä huolimatta sellainen junttimainen käytös oli tosi häiritsevää. Olisi ollut, vaikka omat fiilikset olisivat olleet etukäteen paremmatkin. Nämä ovat näitä ulkomusiikillisia seikkoja, jotka ikävä kyllä vaikuttavat joskus vähän turhankin paljon keikasta nauttimiseen.

    Mutta kuten sanottu, on ollut vieläkin pahempia keikkapaikkoja. Papan keikan musiikillisesta annista muistan sentään aika paljon, joten näköjään pystyin siihenkin kuitenkin hieman keskittymään yleisöstä häiriintymiseni ohella. 🙂

    PS. Onko kyseessä aito ja alkuperäinen Incognito? 😀 Ja jos on, niin hän tuntuu vuosien varrella pehmentyneen kovasti! 😀

  8. Ai niin, se piti vielä sanoa, että parasta Papan keikassa oli minusta se, että Anssilla vaikutti olevan kaikesta huolimatta aika kivaa. Anssin onnellisesta hymystä esiintyessään tuli paras fiilis mitä keikan aikana koin. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.