Kiertue 2013-2014: hajanaisia ajatelmia kuluneista kahdesta vuodesta

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Lueskelin vanhoja keikkaraporttejani ja laskin, että tulin nähneeksi Anssi Kelan keikalla yhteensä 17 kertaa sen jälkeen, kun tuorein levy, se sormenjälkikantinen, ilmestyi. Ennen tätä olin nähnyt Anssin alle 10 kertaa, ja koska eka kerta oli niinkin hiljattain kuin marraskuussa 2010, tämä oli ensimmäinen kerta kun olen seurannut Anssin levykiertuetta alusta loppuun.

Kuluneiden vajaan kahden vuoden aikana olen nähnyt kiertueen keikkoja aika monipuolisesti. Noin puolet oli sooloja, toinen puoli bändin kanssa vedettyjä keikkoja. Bändikeikkoja oli niin yökerhotyyppisissä paikoissa kuin konserttisaleissa, ja yhden voisi laskea festarikeikaksi (Helsinki-päivä 2013). Vain varsinainen kaljakapakkakeikka, jolla noin joka toinen biisi on Milla, jäi tällä kiertueella kokematta mutta en nyt niin varsinaisesti tunne menettäneeni mitään korvaamatonta.

Olin jo ennen levyn ilmestymistä päättänyt mennä useammalle keikoille riippumatta siitä, pitäisinkö uuden levyn biiseistä vai en, sillä onhan Anssin biisilistassa jo tätä ennen paljon hyvää, minuun uppoavaa kamaa ja jos en niin välittäisi uusimmista kappaleista, keikoilla kuitenkin soisivat myös ne vanhat suosikkini. Lähinnä huolestutti se, että uuden levyn äänimaailma tulisi olemaan jotenkin kasarihenkistä. Minä kun jäin musiikkimakuineni jonnekin seiskytlyvulle ja olen taajentanut tajuntaani sieltä pikemminkin taakse- kuin eteenpäin, kohti kuuskytluvun puhdasta poppia ja viiskytluvun aitoa rokkia.

Vähän oudoiltahan nämä uudet biisit ensin kuulostivat aiempaan verrattuina, mutta äkkiä niihin tottui, varsinkin kun ne kuitenkin kuulostivat livenä hyvin erilaisilta kuin levyllä. Kaikki kymmenen biisiä osoittautuivat oikein kuuntelukelpoisiksi tuotoksiksi, vaikka vaatikin aika monta levyn kuuntelukertaa että sai levyn otettua kunnolla ”haltuun” ja löydettyä sieltä sen parhaiten minuun uppoavan biisin, Palavan sillan. Levy on kestänyt kuuntelua hyvin ja on edelleen vakiosoitossa iPodissani.

Sanoitusten puolesta tämä levy oli tutumpaa Anssia: sujuvasanaisia, helppolukuisia tarinoita normaalien, aikuisten ihmisten elämästä. Mitä juuri minä näen näissä biiseissä? No sitä samaa kuin aiempienkin levyjen sanoituksissa: minähän tunnen nämä tarinoiden ihmiset!

Kuten vaikka ne parit sillan polttelut, joita on tullut katseltua sivusta ja kuunneltu molempien osapuolten avautumista mm. levyhyllyn epäoikeudenmukaisesta jaosta. Tai se kaveri, joka vielä vuosien jälkeen muisteli sitä luokkaretki-iän suurta rakkautta jota ei voinut saada ja haki lohtua musiikista. Tai vaikka se yksi tyyppi, joka oli jo tukevasti seuraavassa suhteessa haluten unohtaa menneet kun se edellinen laittoi viestiä että olen taas kuvioissa, voitaisko nähdä? Ja kun oikein tarkasti miettii niin olihan se yksi, joka tiesi Elviksen tukan oikean värin ja kaikkea muutakin vastaavaa triviaa, mutta äh, siitä nyt on aikaa…

Nämä biisit ovat hyviä levyllä, mutta ne heräävät ihan eri tavalla henkiin livekeikalla. Nämä eivät ole keränneet vielä mukaansa rutiinia ja useita eri esitystavan muutoksia kuten vanhemmat biisit, mutta näissäkin on jo ihan omia, levytetystä versiosta poikkeavia juttujaan. Parhaimmillaan yhdestä biisistä on ainakin kolme hyvinkin erilaista versiota: levyllä oleva, bändiversio ja sooloversio akustisen kitaran kanssa. Loppusyksyn keikoilla saatiin vielä kourallisesta biisejä koko bändin kanssa esitetty akustinen versio.

Niin, ne keikat. Livekeikalla musiikki on oikeasti elävää ja siksi niillä on niin hyvä käydä. Bändikeikoilla on kunnon rokkimenoa ja meininkiä kun kaikki kunnon rokkikliseet ovat sopivan hyvällä maulla käytössä. Tukanheitot, tuulikoneet, kitarakaksintaistelut ja hurjat soolot, ei sellaisia voi levylle vangita. Näillä keikoilla on ok laulaa (tai öh, siis mölistä) mukana koska metelin takia se ei häiritse liikaa muuta yleisöä. On laillista tanssia, riehua (joo okei okei, mä tiedän, osa bändikeikoista on oikeasti ollut istumakeikkoja, anteeksi vieruskaverit) ja iloita ihan vain siitä että on elossa ja saa olla mukana.

Soolokeikat vain kitaran ja huuliharpun kanssa ovat sitten aivan eri maailmasta. Niiden intiimissä tunnelmassa tahtoo välillä unohtaa, että lavalla on ihan vain ammattiviihdyttäjä joka kohta menee kotiinsa, vaihtaa mustan esiintymisasun johonkin mukavampaan ja pesee lavameikit pois naamaltaan. Ei, pikemminkin tuntuu että siellä ollaan pienessä oikeiden ystävien porukassa ja se on todella hyvä tunne. Ne biisit heräävät eloon ihan eri tavalla kun kuulee jokaisen sanan ja tarinaan voi keskittyä tosissaan, sitä voi itsekin elää mukana. (Ja päätyä kesken biisin huutamaan ihan tosissaan ”Pidä kiinni, Petri Ruusunen!” Hups, ei ollut tarkoitus. Toivottavasti kovin moni ei huomannut.)

Ja ne ihanat, pienet tarinat biisien väleissä. Ne juuri lisäävät sitä soolokeikkojen nautittavuutta. Ei se mitään, että joku tietty tarina on tullut kuultua jo ennenkin ja viimeksi se ehkä jostain kohdasta meni eri tavalla, mutta tämä kaikki kuuluu juuri tähän keikkatyyppiin. Ei keikan ole pakko olla pelkkää puhdasta musiikkia, viihdettähän tämä on ja viihteessä on musiikin lisäksi tilaa paljon muullekin yleisön viihdyttämiselle. Onneksi useimmille todistamilleni soolokeikoille on osunut lähes pelkästään sellaista yleisöä, jolle tämä on ok eikä takariveistäkään ole kovin ankarasti vaadittu että vähemmän puhetta, enemmän äksöniä.

Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet oikein viihdyttävä ja hauska matka. On ollut todella mukavaa saada roikkua kyydissä tämän kiertueen aikana katselemassa erilaisia keikkoja ja erilaisia yleisöjä milloin takarivistä, milloin ihan lavan edestä käsin. Kiitos sinulle tästä matkasta, Anssi. Se levynkannen sormenjälki on tainnut jättää jonkinlaisen jäljen minuunkin. Toivottavasti saan kunnian astua kyytiisi seuraavankin reissun aikana.

(Ja äh, minunhan piti syväanalysoida kiertuetta mutta tästä kirjoituksesta tulikin ylipitkä, sekalainen kokoelma ties mitä irrallisia jutunpätkiä, jotka eivät suostu oikein liittymään yhteen vaikka muutin otsikkoakin useampaan kertaan. No olkoon nyt sitten tällainen. Analysointi on muutenkin ihan yliarvostettua.)

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.