Keikkarapsa: Tuplatapahtuma Tulisuudelmassa

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi pe 23.9.2016 Tulisuudelma, Vantaa

Sokos Hotel Vantaa, tuo Tikkurilan maineikas ruotsinlaivasimulaattori, oli jakanut hämmentävää tietoa: yöllä on tunnetusti Anssi Kelan ja bändin keikka hotellin yhteydessä olevassa musiikkijuottola Tulisuudelmassa, mutta onko sitä ennen todellakin jo alkuillasta Anssin soolokeikka samassa paikassa, kuten oudot huhut kertovat? Ilmeisestikin on, mutta mistä on kyse? Onko se vain firman omalle henkilökunnalle suunnattu tapahtuma?

Vakoojamme ryhtyivät ottamaan selkoa asiasta. Yksi tarkkasilmäinen löysi Instagramissa julkisesti jaetun kuvan, jossa keikka mainittiin ja toinen näki Vantaalla roskapöntön, jossa oli mainos tapahtumasta ja sanapari ”open house”. Okei, se siis ilmeisesti on totta eli lähdetäänpä porukalla Tiksiin tutkimaan tilannetta. Paikan päällä ensimmäisenä iskettiin eteen mojova annos ihanan mehevää kermakakkua ja sitten selvisi, että kyseinen hotelli parhaillaan esittelee vasta remontoituja tilojaan kaikille kiinnostuneille.

Alkuillan ohjelmaan kuuluivat kakkukahvit, kierros hotellin tiloissa (jos majoitutte sinne, yrittäkää ihmeessä saada joko Finavia-huone mahtavine maisemineen ja hienoine lentoaiheisine tauluineen tai aivan sikasiisti Polarartistit-huone Armin ja Dannyn kera!), alkoholijuomia alennuksella, Anssin lyhyt soolokeikka klo 19:00 – ja kaupan päälle vielä ranneke, jolla pääsee ilmaiseksi puolilta öin alkavalle bändikeikalle! No nyt ei ole ollenkaan paha tarjous. Etenkin kun hotellin kokoustilat ja auditorio tuntuivat toimivilta ja liikenneyhteydet päärataa pitkin ja lentokentältä ovat mitä parhaimmat. (Joo, täytyy mainostaa heitä koska saimme käyttää heidän vieraanvaraisuuttaan hyväksemme ja lisäksi se oli oikeasti hieno paikka!)

Anssi asteli Tulisuudelman lavalle kitaroineen (Martin, mutta ei se musta) tarkalleen seiskalta. Tätä ennen lavan edustaa oli kansoittanut vain vajaa kourallinen faneja ja nyt siihen ilmestyi heti muutama muukin henkilö eturivin täytteeksi mutta eipä meitä edelleenkään ollut siinä kuin 20-30 henkeä ja salin pöydissä ehkä 50 muuta. Aika minikeikka siis, mutta tosiaan niukka mainostus oli tavoittanut vain itse hotellista kiinnostuneen väen, ei Anssin fanikuntaa.

Anssi siinä kyseli tuttuun tapaan että mitä soitettaisiin, ja siitä ihan keskeltä toivottiin heti Nummelaa. Anssi sanoi että yleensä se tulee aina keikan viimeisenä mutta ei se mitään, tänään voidaan ihan hyvin aloittaa sillä ja niin tapahtuikin! Seuraava toive oli Rva Ruusunen, joka ei tänä iltana ollut ihan niin blues-tempoinen kuin viimeksi. Tällä kertaa se alakerran kaheli suunnitteli tarinan päätteeksi etelänlomakohteeksi ensin Torremolinosta, sitten Pärnua, mutta päätyi luontevasti sitten Tulisuudelmaan! Tosiaan, tännehän ne tulisivat, mutta siis ”etelään”? Jotenkin nämä ovat aina kuulostaneet ihan joltain matinkyläläisiltä tai espoonkeskuslaisilta (ai miten niin mä muka olen espoolainen, näkyykse jotenkin?), mutta tämähän muuttaa kaiken. He ovat siis jostain pohjoisempaa, varmaan radan varresta… Korso, Kerava tai Järvenpää, joku näistä sen on pakko olla.

Rouva jäi akustisen setin ainoaksi harvinaisemmaksi anniksi (vaikka me kokeilimme huutaa jopa uusinta biisiä Musta tuntuu multa, joka ei vielä ole saanut ensi-iltaansa livenä), ja seuraava toive oli 1972, jonka myötä sivupöydistäkin rynnättiin tanssilattialle bilettämään ja laulamaan innolla mukana. Todellakin paikallaan tässä setissä siis! Milla on pakollinen biisi käytännössä kaikilla keikoilla, ja sitten olikin ja harmittavasti viimeisen biisin vuoro. Toiveita sateli niin hurjasti että Anssi pisti porukat huutoäänestämään kahden uudemman biisin, Levottoman tytön ja Petri Ruususen, välillä. Pete-parka oli tietysti taaskin ihan luuseri joten tämä vajaan puolen tunnin minisetti päättyi Levottomaan.

Anssi poistui ripeästi keikan jälkeen salista keskittymään iltakeikkaa varten ja me jäimme siihen hetkeksi hengaamaan ja häiritsemään äänimies Terttua. Tämän jälkeen valtaosa seurueestamme lähti tutkimaan hotellin ruokatarjontaa, mutta minä singahdin Helsingin keskustaan ihan eri keikalle tarkoituksenani ehtiä tänne takaisin hyvissä ajoin ennen puolta yötä.

Soolokeikan settilista:

Nummela
Rva Ruusunen
1972
Milla
Levoton tyttö

Tavastia-klubin keikka (Ile Kallio Big Rock Band, kannattaa ehdottomasti tsekata jos perinteisempi rokki maistuu) loppui ajoissa ja ryntäsin saman tien junalle ja takaisin Tiksiin. Junasta mesettelin kavereiden kanssa ja sain kuulla, että paikalla on jo kova meininki mutta lavan edustalle mahtuu ainakin kakkosriviin, jos on nopea. Kiire, kiire! Ok, onhan täällä porukkaa ja vakiopaikkani Antin edessä on jo kansoitettu, mutta tuossa keskemmällä parin kaverin välissä on sen verran väljää että siihen voi asettua, aivan Anssin ison pedaalilaudan kohdalle.

Virallisesti soittoaika olisi ollut 23:45, mutta tämä on TuSu eikä täällä artisteja nyt noin aikaisin lasketa lauteille. Kello oli jo lauantain puolella ennen kuin alkoi tapahtua. Kellonaika ei ole erityisen kiva, ja näin myöhäisiä keikkoja kannattaisi noin musiikkimielessä boikotoida jotta hyvät keikat oikeasti alkaisivat keskimäärin aikaisemmin. Oma boikottini vain välillä tuppaa lipsumaan, mutta sittenpä näitä univelkoja ja nukkumisrytmin sotkuja korjaillaankin useampi vuorokausi.

Kasarin lapsella lähdetään liikenteeseen kuten tällaisella keikalla on aika hyvin arvattavissa, ja taas niitä yläfemmoja satelee eturiviläisille. Läiskäise tähänkin käteen, Anssi, just noin! JEE! Milla, Kaksi sisarta, Puistossa. Yleisö on eturiveissä innoissaan, mukana lauletaan kovaa ja tunnelma alkaa tosissaan nousta. Minun kohdallani porukassa on erittäin hyvä henki, mutta kuulemma jossain laidemmalla oli enemmän tasapainollisesti haasteellista porukkaa kaatuilemassa selvempien katsojien päälle.

Noh, kapakkakeikoilla välillä sattuu ja tapahtuu ja siihen täytyy vain tottua jos näilläkin aikoo käydä. Hyvillä kapakkakeikoilla on kuitenkin ihan omanlaisensa tunnelma, sellainen suoraviivainen, raju syöksy syvälle hyviin fiiliksiin ja jos itse onnistuu asettumaan oikeaan mielentilaan, siitä voi tulla tosi hyvä trippi vaikka olisi ihan selvin päin.

Täällä TuSussa on tukevan tuntuinen kaide yleisön ja lavan välissä, mutta lava on aika pieni ja kun kaiteeseen nojaillaan, tässä tuntee olevansa vähän liiankin lähellä bändiä. varsinkin kun sekä Anssi että koko bändi tuntuvat olevan aika lailla liekeissä ja valmiita ottamaan riskejäkin. Anssi tulee aivan kiinni etuaitaan kosketusetäisyydelle, yleisön käsien ulottuville. Onko tässä edessäni tosiaan se sama ujo pitkätukka, joka muutama vuosi sitten jossain Virgin Oilin keikalla vasta kokeili uskaltaako varovasti hetkeksi astua monitorien etupuolelle kesken keikan?

Levoton tyttö, aivan huikea Battle jossa taas mentiin fyysisen kamppailun puolellekin. Karhunelämän introa venytetään kun Anssi improvisoi omia kuvioitaan ja Saara pyrkii toistamaan ne koskettimillaan. 2080-luvulla innostaa yleisöä entistäkin kovemille kierroksille, mutta tällä kertaa Anssi ei lähde surfaamaan. Ilman kitaraa jatketaan vielä Piirrä minuun tien ja Petri Ruususen verran. Nostalgiaa hurjine hyppyineen ja piruetteineen ja sitten lauletaan kovaa 1972:n tahdissa. Yleisöstä olikin jo toivottu biisiä nimeltä ”Meistä tuli teekkareita ja teekkareita” tai jotain sinne päin, ja sitä toivonut porukka vaikutti nyt hyvin tyytyväiseltä.

Nummelan ja kännykkävalojen tuikuttamisen myötä pakolliset kuviot oli hoideltu pois alta, ja lyhyen encoretauon jälkeen palattiin vielä asiaan Maitohappojen ja peukkubassottelun myötä. Huh, eipä tuotakaan ole vielä näin läheltä tullut katseltua! Ei se peukkubasso vielä mitään, mutta tuo sitä seuraava vapaampi bassosoolo on tosiaan cool.

Vanhan bemarin kyydissä ajellessa Anssi tulee Gretsch-kitaroineen taas kerran ihan etuaidalle, ja nyt ei meillä eturiviläisillä enää pysy kädet kurissa. Tuossa se on ihan meidän edessä, ihan lähellä, nyt ei enää maltti pidä vaan nyt on pakko silittää varovasti kauniin kitaran punaista lakkapintaa Anssin laulattaessa yleisöä. Ja yllättäen Anssi päättääkin tyydyttää kaikkien kitarafetisistien syvimmät tarpeet: biisin päätteeksi hän ottaa Gretschin kaulastaan ja ojentaa sen yleisön kiihkeiden käsien hipelöitäväksi. Uh huh, nythän ollaan melkein kuin Bruce Springsteenin keikalla jossa tämä on lähes aina vakionumerona – ja tänäänhän on Brucen syntymäpäivä, New Jerseyn sankari täyttää juuri tänään 23. syyskuuta 67 vuotta. No nyt on keikan päätös minun makuuni! Tramps like us, baby, we were born to run!

Tässä täytyy kyllä nyt hetken lauhdutella tunteitaan ennen kuin pystyy suuntaamaan kotia kohti, vaikka kello on jo pitkälti aamuyön puolella. DJ ymmärtää onneksi soittaa tässä välissä Musta tuntuu multa, ja Anssi käy jostain kitaranurkasta noutamassa vasta painettuja KELA- ja MUSTA TUNTUU MULTA -pinssejä, joita hän jakaa kaikille niille joilla ei ollut liian kiire poistua paikalta. Minullakin on nyt ne molemmat, kiitos!

Tätä keikkaa muistellaan vielä pitkään ja sitä käydään huolella läpi kun kaverin kanssa lähdetään kävelemään kohti asemaa. Leijailemme edelleen jossain korkealla paremman elävän musiikin maailmassa, mutta matkan varrella aitaan liimatuista keikkamainoksista katselevat Frederik ja Matti Nykänen muistuttavat meille, että kyllä tässä kuitenkin ollaan edelleen nimenomaan Vantaalla.

Bändikeikan settilista:

Kasarin lapsi
Milla
Kaksi sisarta
Puistossa
Levoton tyttö
Battle
Karhunelämää
2080-luvulla
Piirrä minuun tie
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela

Maitohapoilla
Mikan faijan BMW

Kommentit

  1. Me laitapuolen (DJ:n laidan) eturiviläiset vähän autoimme DJ:n ymmärrystä toivomalla Musta tuntuu multa. Jostain syystä hän ei kuitenkaan pannut kunnon volyymeja. Pinssit ovat kivoja; niitä pitää nyt ahkerasti siirtä asusta toiseen. Ja todellakin, tässä keikassa riittää muistelemista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.