Keikkarapsa: Pitkä kuuma kesä, ja mä aion elää sen

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela, Michael Monroe ja Popeda pe 7.7.2017 Rantajamit, Lohja

Kesäfestareiden sesonki on nyt lomakaudella kuumimmillaan, ja festarilavoja on nostatettu joka niemeen, notkoon ja saarelmaan. Tästä runsaudesta voi poimia itselleen sopivimman tapahtuman esiintyjäkaartin ja mukavan etäisyyden perusteella, pakata auton täyteen kavereita ja hurauttaa kesäistä moottoritietä vaikkapa Lohjalle katsomaan, mitä jo viidentoista vuoden ajan kaupungin rantapuistossa järjestetty Rantajamit-niminen tapahtuma sisältää tänä vuonna.

Ajo-ohjeessa kerrotaan selvästi, että osa ranta-alueen teistä on suljettu, mutta ei vaivauduta mainitsemaan mitkä, joten tapahtumainfossa mainostettua parkkialuetta etsiessä tehdään parit u-käännökset. Parkkitilan rajallisuudesta on varoitettu joten meidän autokuntamme on ajoissa liikkeellä. Parkkiksen lopulta löydyttyä saamme huomata, että tilaa riittää, ei täällä vielä muita ole. Auto pannaan parkkiin hiekkakentän laidalle ja kun lähdemme kävelemään kohti keskustaa ja ruokapaikkaa, bäkkärialueen portilla näkyy tuttu hahmo, Anssin kitaristi Tuomas Wäinölä. Hän pakenee kiireesti portin turvallisemmalle puolelle kun lähestymme.

Syönnin jälkeen palaamme Aurlahden rannan alueelle. Oho, paikka on nyt täynnä ihmisiä vaikka portin aukeamiseen on vielä runsaasti aikaa! Nyt äkkiä portille jonoon! Itse portilla on kuitenkin vasta vain muutama Michael Monroe -fani, ja muut ihmiset vain hengaavat toistaiseksi hieman kauempana. Porttien auetessa kuudelta käy ilmi, että valtaosa näistä tyypeistä on matkalla vippialueelle ruokailemaan, ja leveän esiintymislavan eteen ryhmittyy tässä vaiheessa vain kourallinen porukkaa. Nojailemme aitaan, seurustelemme kiihkeimmän Michael-fanin kanssa ja ihmettelemme valtavaa, tukevan tuntuista telttaa, jonka sisällä olemme. Tänään sää sallisi ihan avotaivaankin alla musisoinnin, mutta tämän kesän keleissä keikka-alueen kattaminen on tietysti varminta.

Tuttuun tapaan puolisen tuntia ennen keikkaa lavalle ilmestyy Antti ”teeveestä tuttu” Karisalmi lämmittämään bassonsa kieliä. Juttelemme hänen kanssaan parin päivän takaisesta tv-esiintymisestä (MTV:n aamu-tv, Antti on tehnyt musiikkia Milana Misicille). Antti poistuu takaisin bäkkärille, juontaja käy puhumassa jotain soopaa ja me katselemme huolissamme tyhjää telttaa. Valtaosa yleisöstä on vippialueella syömässä tai ulkona kaljoittemassa. Muutamaa minuuttia ennen ilmoitettua soittoaikaa lavan edusta kuitenkin täyttyy, eli täällä porukat tietävät aikataulun ja tulevat paikalle vasta kun oikeasti alkaa tapahtua.

Anssi Kela ja bändi

Festareiden tyyliin Anssilla on soittoaikaa vain tunnin verran ja yleisö pitää saada äkkiä messiin, joten hittikimaraa on tiedossa ja keikka polkaistaan käyntiin räväkällä Millalla. Yleisö on hyvin mukana ja lavan edustalla tulee jo tämän biisin aikana hiki. Vaikka teltta on korkea ja sen yksi sivuseinä on lähes kokonaan avoin, täällä sisällä lämpö nousee äkkiä tiiviin yleisömassan keskellä. Lyhyen välispiikin kautta siirrytään Puistoon ja nostetaan joukolla kädet heilumaan.

Punakirjava Frankenstrat-kitara aiheuttaa ongelmia, ja Anssi aloittaa Levottoman tytön poikkeuksellisesti ilman kitaraa. No, lavan edustan isojen kaappien päälle onkin helpompi harpata ilman skebaa, mutta kohta teknikko Pave saa soittopelin taas kuntoon. Anssin keekoillessa etulavalla Tuomas ja Antti uhittelevat toisilleen taustalla. Tuomas selvästi nostaa kierroksia seuraavaa numeroa eli kitarabattlea varten ja sitten kamppaillaankin taas (melkein) tosissaan nyrkit pystyssä ja karatepotkuja jaellen. No muistaa ne pojat soittaa kitaraakin välillä. Kamppailu päättyy etukaappien päällä ja Anssi juhlii onnistunutta lopputulosta virnuillen ja kitaraansa laukoen.

Karhun elämää näyttävine poseerauksineen tarjoaa pienen rauhallisen tuokion ennen 2080-lukua. Biisi on omistettu Lohjan omalle tytölle, Sannille. Anssi näyttää katselevan etuaitaa ja yleisöä hieman sillä silmällä, että saattaa pohtia mahdollisuutta crowd surfaukseen. Yleisöä on paljon, mutta ei ehkä aivan tarpeeksi tiiviisti yhteen pakkautuneena, eikä korkealta lavalta ole järkevää reittiä alas etuaidalle. Keikka jatkuu siis turvallisesti lavalta käsin ja seuraavaksi siirrytään Petri Ruususen tarinaan.

Nostalgiaa komeine koreografioineen pakottaa tanssimaan mukana ja seuraavaksi etukaappien päälle päätynyt Anssi jo käynnistää tutun kitarariffin ja nyt lähdetään katsomaan, mitä niistä entisistä luokkakavereista tuli isoina. Lohjalaisyleisö on erityisen hyvin hereillä ja kauniin Jasminin suurin saavutus eli Miss Lohja -finaaliin pääsy karjutaan mukana niin, että se taatusti kuuluu vähän kauemmaksikin. Ehkä jopa kunnanrajan taakse Nummelaan, jonne keikan päättäjäisiksi päädytään kävelemään näin. Yleisö taputtaa kiihkeästi encorea mutta tiukan aikataulun takia sellaista ei ole tarjolla.

Loppukumarrusten jälkeen Anssi kiertää vielä lavan sivulta etuaidalle kättelemään ja halaamaan katsojia ja jakelemaan nimmareita samalla kun muu bändi ja teknikot ryhtyvät roudaamaan kiireesti ja tyhjentämään lavaa seuraavaa artistia varten. Valtaosa yleisöstä siirtyy hyvin vilkkaasti kuumentuneesta teltasta pihan puolelle kaljaostoksille, ja myös me kuljemme kohta perässä jäähdyttelemään.

Aivan edessä keskellä ollessa laulua lukuun ottamatta äänen laatu ja voimakkuus oli ok. Ekassa biisissä laulu ei kuulunut juuri ollenkaan ja vaikka tilanne parani selvästi seuraavissa biiseissä, se jäi koko ajan vähän soiton alle. Soittimet sen sijaan kuuluivat kaikki yllättävän hyvin. Noh, eturivissä oleminen nyt on sellaista ja tämä on vielä teltta, joten annetaan anteeksi. Sitä paitsi ääni tulee varmaan kuulostamaan paremmalta kun seuraavat esiintyjät katsotaan muualta kuin siitä etuaidalta.

Anssin settilista

Milla
Puistossa
Levoton tyttö
Kitarabattle
Karhun elämää
2080-luvulla (Sanni cover)
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela

Michael Monroe

Siirrymme telttaan takaisin sopivasti ennen Michaelin aloitusta. Lavan edusta on täynnä keskimäärin aika nuorta väkeä, ja asetumme nyt tiheimmän massan taakse lavan vasemmalle puolelle (Tuomaksen puolelle, siis). Yleisö on ehtinyt kolmen vartin mittaisen tauon aikana nautiskella nesteitä, ja se alkaa näkyä jengin käytöksessä. Porukkaa horjahtelee sinne tänne, ja me härskeimmät onnistumme tämän takia pujottelemaan eteenpäin kohta alkavan keikan aikana ja päädymme lopulta jonnekin kolmannen-neljännen rivin tienoille.

Michaelin taustabändi marssii sisälle. Noita ulkomaanihmeitä (kaksi kitaristia ja rumpali) en tunne (vaikka toinen kitaristi, Steve Conte, onkin naamaltaan tutun näköinen ja näin keikan jälkeen monessa nimikokoonpanossa soittaneen kaverin nimikin alkaa muistua mieleen), mutta bassossa on Sam Yaffa, Michaelin bändikaveri jo Hanoi Rocksin alkuajoilta kohta 40 vuoden takaa.

Kaverit ovat hieman myöhässä, mutta kun lähtee, niin lähteepä sitten räväkästi! Hirveä meno päällä koko ajan, ei juuri taukoja soitossa ja Michael ryntäilee eteen ja taakse, ylös ja alas kuin yliviritetty Duracell-pupu. Jaahas, ei se miksaus ole tältä kantilta yhtään sen parempaa ja itse asiassa laulusta ja välispiikeistä ei nyt saa mitään selvää, ja soittokin on vähän puuroista. No, en mä näitä biisejä olisi varmaan muutenkaan juuri tuntenut, mutta nyt kun en erota lainkaan sanoja, en tunne niitä senkään vertaa. Up Around The Bend soitettiin, mutta se taisi olla ainoa kunnolla tunnistamani kappale. Ei ole näköjään tullut kuunneltua oikeastaan koskaan Hanoita tai Michaelin omaa soolotuotantoa.

Mutta kyllä tässä katseltavaa piisaa! Lavan koko (se on iso) ei rajoita tämän miehen liikunnallista puolta eikä harppaus lavalta alas lattiatasoon ole nyt este eikä edes hidaste. Nyt se kiipeää aidan päälle, nyt se katoaa näkyvistä, missä ihmeessä se on, ai se makaa nyt tuolla etukaappien päällä, miten se sinne ehti? Nyt se loikkii mellakka-aidan viertä hyppien turvamiesten portaalta toiselle ja no niin, nyt se sitten kiipeää teltan kattoon asti ja istuu kattorakenteista roikkuvan kaiutinpatteriston päälle. Perässä juoksee koko ajan pari teknikkoa selvittelemässä mikrofonin piuhaa (miksei se käytä langatonta?) ja nostelemassa pystyyn kaatuneita mikkiständejä ja lavamonitoreja.

Ihan hyvä että Anssi oli ennen Michaelia. Tämän sätkyukon jälkeen Anssin kaltainen hieman hillitymmin elehtivä kaveri olisi vaikuttanut puupökkelöltä, ja lisäksi Anssin aikana yleisö oli pääosin selvin päin tai korkeintaan pienessä, iloisessa nousuhumalassa eikä näin lärvit kuin nyt. Keikan jälkeen poistumme taas syrjemmälle ja onnistumme löytämään aivan avoimen seinän vierestä pöydän, johon mahdumme keskustelemaan toistaiseksi näkemästämme. Siinä on mukava jäähdytellä, kun iltakin alkaa jo hieman viilentyä. Samalla seuraamme, kuinka koko lavan edusta tyhjenee Michaelin faneista ja heidän tilalleen ilmestyy keskimäärin 20 vuotta vanhempaa väkeä odottamaan omia idoleitaan. Päätetään istua ainakin siihen asti, että illan päättävä Popeda aloittaa, mutta kuinka monen biisin edestä katsellaan heidän keikkaansa?

Popeda

Juontaja on käynyt jo lavalla pari kertaa mainostamassa kohta lavalle nousevaa poppoota ja houkuttelemassa katsojia takaisin kaljapisteistä. Aivan liian kovaa pauhannut kökkö taustamusiikki vaihtuu tässä vaiheessa Suomipopin ikivihreiksi (ainakin Baarikärpänen, Levoton tuhkimo, R.A.K.A.S, Pohjois-Karjala) ja mekin laulamme mukana kertosäkeet juontajan innostaessa jengiä.

Nousemme pöydästämme vasta kun soittoaika koittaa ja siirrymme joukon jatkoksi lavasta oikealle (Antin puolelle siis), aika kauas etuaidasta ja vielä koko lavarakennelman sivulinjan ulkopuolelle. Ja katso: NYT löytyi paikka johon laulu kuuluu kunnolla! Soittimet eivät niinkään, mutta kuka nyt sen takia tänne olisi tullut, nyt on lavalla sentään itse Ikurin turbiini ja Tampereen ukkometso, Pate Mustajärvi. Eihän tästä nyt kesken keikan kyllä mihinkään lähdetä, kyllä tämä setti kuunnellaan loppuun jos vain jalat kestävät.

Yleisö on hyvässä laitamyötäisessä, örisee, huojuu ja tönii mutta kuinka komeasti yhteislaulu irtoaakaan tältä jengiltä! Paten ei tarvitse laulaa kertosäkeitä, riittää että hän ojentaa mikrofonia vähän yleisön suuntaan ja ääntä irtoaa. Sitä paitsi kun keikka aloitetaan kappaleilla Kaasua, komisario Peppone ja Matkalla Alabamaan, jokainen paikalla olija osaa nyt vähintään ne kertosäkeet ulkoa täysin riippumatta tajunnan tasosta. Tämä on komeata. Tässä tunnustamme yhteen ääneen uskoamme Elvikseen pastori Mustajärven johdolla.

Keikka kulkee tutusta hitistä toiseen. Välispiikkejä on aika harvassa, ja niistäkin valtaosa on yksisanaisia ”Kädet!”-komentoja. Kitaristi Costello Hautamäki jutustelee hieman enemmän ja muutenkin selvästi pyörittää tätä sirkusta Paten hoidellessa pääosan laulupuolesta hieman ilmeettömästi. Mutta kun setti on tällaista kamaa, onko muulla niin väliäkään? Popeda on sentään ollut olemassa jo 40 vuotta (juhlavuosi parhaillaan meneillään) ja tätä vauhtia edessä on varmaankin vielä ainakin yksi vuosikymmen.

Yleisömassa velloo satunnaisiin suuntiin ja osa kanssakatsojista tekee vieruskavereille kipeää, joten paikkaa tulee vaihdeltua useammankin kerran, ensin reilusti kohti lavaa ja sitten taas suoraan sivulle, ja se hyvän äänen alue hukkuu kohta jonnekin. No mutta edes alkukeikan kuuli Paten äänen juuri kuten se on, ihan ok juttu siis. Kersantti Karoliina! Mörrimöykky! Pitkä kuuma kesä! Tahdotko mut tosiaan! Vielä vähän kömpelö encore, ja sitten bändi poistuu lavalta ilman sen suurempia kuvioita, homma tuli hoideltua.

Kello lähenee puolta yötä ja yö on pimentynyt sen verran kun se nyt tähän vuodenaikaan yleensä voikaan pimentyä. Etsimme taas toisemme vähitellen hajaantuvan porukan seasta ja suuntaamme kohti parkkipaikkaa. Mukavaa, että saatiin auto näin lähelle, mutta motarin suuntaan siirtyminen on hieman tuskaisaa koska auton eteen lakoaa sammuvia festarilla kävijöitä ja suunnilleen kaikki loputkin kadut on nyt suljettu liikenteeltä. Noh, u-käännöksillä näistäkin selvitään ja lopulta saimme sompailtua Karstuntien kautta motarille takapenkkiläisten katsellessa haaveilleen ohittamassamme risteyksessä komeilevaa Tytyrin kaivoksen opastekylttiä.

Tässä oli todella kunnon kesäfestareiden makua! Sopivanmittainen road trip, hyvää seuraa, uukkareita ja lievää eksymistä, ruokaa, sinisiä bajamajoja, kaunis sää mutta oikeanlainen pelko sateesta, kylmästä tai tuulesta, lisää tuttuja ja puolituttuja perillä, känniääliöitä, mustelmia ja ennen kaikkea kolme kiinnostavaa artistia/bändiä, joita todella halusimme tulla katsomaan ja jotka kaikki sopivat ulos ja festareille. Tämän voimin jaksaa taas kohti tulevia keikkoja. Te kaikki muutkin: ylös, ulos ja keikalle sieltä kotisohvalta!

Kommentit

  1. Tähän vielä muistiin Antin ilmeinen kesäkurssi, kun Anssi esittelyssä sanoi hänen soittavan karhu-, isä-, äiti- ja lintukieliä bassollaan. Soitossa ei kyllä huomannut minkäänlaista kurssitarvetta.

Roskapostin vuoksi vanhoista artikkeleista on kommentointi suljettu automaattisesti.