Keikkarapsa: Miltä se tuntuu kun kaiken saa minkä ikinä haluaa?

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela soolo ke 23.8.2017 Keuda-talo, Kerava

Ensin varoituksen sananen: Kyllähän minä aina näissä keikkaraporteissa kerron kaikenlaista siitä, miltä minusta tuntuu enkä pelkkää faktaa itse keikasta, mutta nyt taidan ylittää normaalit rajat. Jos silti jaksat lukea, on se keikkakin täällä jossain muun löpinän seassa dokumentoituna.

Väliotsikko: Alkuun sekalaisia fiiliksiä taustaksi

Olin jo alkukesästä laskenut, että maaginen sadan Anssi Kela -keikan rajan pitäisi rikkoutua tämän vuoden aikana, ja olin päättänyt juhlistaa sitä jotenkin. Mutta kun keikkoja oli aika paljon (muitakin kuin Anssin keikkoja) ja siinä sivussa oli duunia ja muuta keikoilla käyntiä haittaavaa toimintaa, olin laiminlyönyt keikkalistani ylläpitämisen. Turun Samppalinnan keikkareissulla kerroin kyllä kavereille menomatkalla autossa, että nyt on kai tulossa keikka numero 99 tai jotain sinne päin, ja että aion mainita siitä Anssille keikan jälkeen. Mutta sitten tuli erinomainen keikka, jonka aikana ja jälkeen ajattelin vain sitä meneillään olevaa keikkaa enkä mitään tyhmiä järjestysnumeroita.

Seuraavana päivänä kaivoin listani esille, keräsin siihen kaikki toistaiseksi kirjaamattomat keikat ja samalla kammottava totuus iski kasvoille: Samppalinnan keikka olikin ollut 100. keikkani enkä siis ollut ymmärtänyt juhlistaa sitä mitenkään. Kaikki, ihan kaikki on nyt ikiajoiksi pilalla ja olin aivan musertunut. (No okei, te tunnette minut, oikeasti maltoin olla musertunut ehkä melkein puoli minuuttia.) Kaverit lohduttivat ja sanoivat, että itse asiassa 101 on hienompi luku kuin pelkkä 100, koska kaikki muut juhlivat satasta ja nyt on tilaisuus olla erilainen kuin muut. Sitä paitsi, dalmatiankoiria on 101. Wau, todella olennainen pointti! Koska tuo 101. keikka tulee olemaan soolokeikka, se on oikeasti paljon parempi hetki juhlia kuin Turun bändikeikka. Sinne kannattaa ottaa toivekylttikin. En kuitenkaan aio pukeutua dalmatialaisasuun tai piirtää pilkkuja kasvoihini, kuten aina niin avuliaat fanitoverini ehdottivat.

Toivebiisiksi valikoitui tällä kertaa Suuria kuvioita -albumilta nykyään hyvin harvoin esitetty ”Mies ja meri” siksi, että pidän siitä kovasti enkä ole kuullut sitä livenä kuin kerran tai kaksi. Myös siksi, että se on ensimmäinen toive, jonka olen aikoinaan uskaltautunut huutamaan ääneen Anssin keikalla, mutta ei sitä silloin vajaat 7 vuotta sitten soitettu huutoni perusteella (eikä Anssi ehkä edes kuullut piipitystäni jostain takarivistä). Eka toteutunut toiveeni Anssin keikoilla oli vuotta-paria myöhemmin Rock-unelma toivekyltin perusteella, ei huutamalla ja olen muutenkin suosinut huutamisen sijasta toivekylttejä, koska niiden piirtäminen tai askartelu on niin hauskaa. (Eikun nyt ajatus karkasi kokonaan aiheesta, sori, takaisin Keravan keikkaan…)

Mahtaako Anssi muistaa tämän biisin sanat? Tulostan ne ja liimaan toivekyltin taakse. Entä soinnut? Siinä en voi auttaa, sointuja ei löydy pikaisella googlailulla netistä, pakko vain luottaa että hän muistaa ne. Erehdyin pohtimaan tätä kaikkea ääneen kavereiden kuulleen, ja tässä vaiheessa yksi heistä päätti auttaa ja sanoi välittävänsä Anssille tiedon siitä, mikä toive on tulossa ja miksi. Ääh ei, ei nyt saa vaivata Anssia tällaisella – ei kun hän viestittikin jo. Noh, ehkä se on kuitenkin hyvä juttu. Katsotaan nyt mitä tästä seuraa.

Väliotsikko: No nyt päästään lopulta asiaan

Kerava on aika onneton pieni tahra radan varressa, eikä sitä ajattele yleensä muuten kuin kylttinä jonnekin kiinnostavampaan paikkaan vievän valtatien varressa. Siellä on kuitenkin yllättävän vilkas musiikkielämä, livemusiikkia tarjoilevia kapakoita ja erinomainen konserttisali, joten Keravalla on tullut käytyä useampaankin kertaan juuri keikkojen houkuttelemana. Nyt tiedossa on hyväntekeväisyyskonsertti kaikenlaisten vähäosaisten hyväksi ja heitä lähtee mielellään auttamaan, kun rahan vastineeksi on tarjolla Anssi Kelan soolokeikka oikeassa, hyvälaatuisessa konserttisalissa. Lopen torin soolokeikasta ei ole pitkää aikaa, mutta Anssilla on ollut näitä mies-ja-kitara-keikkoja melkoisen vähän tänä vuonna. Tällaista makupalaa ei todellakaan voi jättää väliin!

Keräännymme auto- ja junakunta kerrallaan Keravan Keuda-talon yläaulan baariin kertaamaan edellisten keikkojen tapahtumia, arvailemaan mitä tämä keikka mahtaa tuoda tullessaan ja kikattamaan. Mahtaakohan Mies ja meri tulla vai ei? Outoa, kun ollaan näin kesäkeikkakauden jälkeen sisällä eikä edes tarvitse jonottaa mihinkään, vaan salin puolella meitä odottavat numeroidut istumapaikat. Ihan niin kuin oikeassa aikuisten konsertissa!

Konsertin järjestäjän eli paikallisen Lions-klubin edustaja lausuu muutaman tervetuliaissanan ja kertoo lyhyesti, mihin hyvään rahamme tullaan käyttämään (erinomainen alustus, erittäin selkeä ja tiivis), ja pidemmittä puheitta spiikkaa Anssin sisään. Mies mustissaan astelee mustan akustisen kitaransa kera täysin mustalle lavalle ja ilmoittaa, että koepallona ilmaan heitetään soolokeikat usein aloittava Kaksi sisarta. Lähes täyden salin akustiikka on selvästi kunnossa ja sävelet kantautuvat eturiviin juuri kuten pitääkin hillittyjen spottien valaistessa lavalla musisoivaa Anssia.

Tämän jälkeen seuraa normaali biisitoiveiden kysely, eli tällä keikalla ei selvästi ole mitään sen kummempaa teemaa kuin vain Anssin omat biisit. Kiireisimmät huudot tuottavat seuraaviksi kappaleiksi yleensä soolokeikkojen loppupuolella kuultavan biisin Älä mene pois (jonka yhteydessä Anssi kertoo hauskan anekdootin Aerosmithistä ja siitä, mitä voi käydä jos soittaa lopetusbiisin liian aikaisin setissä) ja Millan, jonka aikana Anssilla ovat tutun hittikappaleen sanat tavallista pahemmin solmussa mutta ei se haittaa, yleisö kyllä kernaasti auttaa.

Anssi kyselee lisää toiveita, ja kavereiden yllyttämänä karjaisen nyt ”MIES JA MERI” pelkän kyltin nostelun sijasta. Salissa on hämärää, joten Anssi ei ehkä näe tuota pahvia. Biisitoiveita huudellaan paljon, ja kun Anssi saa huutelun vaiennettua hetkeksi, hän kertoo että seuraavat kolme biisiä tulevat olemaan monelta taholta huudeltu Levoton tyttö, soolona vaikeammin toteutettava kappale Palava silta ja sitten kolmas biisi, jonka Anssi nimeää tämän keikan erikoistoiveeksi – ja katsoo suoraan minuun. Mies ja meri? Kyllä, juuri se. Eioletottamähajoon.

Levoton tyttö menee minulta vähän ohi nyyhkiessä ja silmiä pyyhkiessä, mutta saan itseni kerättyä jotenkuten Palavaan siltaan mennessä. Sitä edeltävässä spiikissä Anssi pohtii, onkohan hän koskaan soittanut sitä näin mies-ja-kitara -pohjalta? Useampi ääni eturiveistä: ”OLET”. Anssi toteaa hymyillen että okei, hän on tänä iltana hyvissä käsissä. Tässä lauseessa jotenkin tiivistyy tämän koko illan hieno tunnelma. Lavalla on artisti, joka uskaltaa ottaa riskejä ihmismassan edessä, koska paikalla on yleisö, joka on valmis tarpeen tullen vaikka kantamaan kyseistä artistia käsillään. Tällaista tunnelmaa varmaan kaivattiin alkuvuoden G Livelabin keikalla, mutta siellä ilta ei loistavasta settilistasta huolimatta noussut yhtä lämpimäksi ja läheiseksi.

Ja nyt, nyt on Miehen ja meren vuoro. Minun toivekappaleeni omistettuna minulle 101. keikkani kunniaksi. Toimitan toivekyltin Anssille, joka esittelee sitä yleisölle. Hän ei edes tarvitse sen taakse räntättyjä lyriikoita, koska hän on harjoitellut biisin etukäteen, ennen keikalle lähtemistä. Ihan vain minua varten. Voi rakas Anssi! Nyt on todella minun hetkeni. Muista hengittää.

Täältä tunteiden vuoren laelta ei laskeuduta ihan hetkessä takaisin tavallisten kuolevaisten pariin, mutta keikka jatkuu seuraavalla toiveiden huutelurupeamalla, jonka jälkeen asetutaan tutun Bemarin kyytiin. Aamua edeltää sanoituksen yhtä kohtaa avaava pieni, kaunis tarina ja 1972, jonka hilpeässä spiikissä kerrotaan, miten biisejä ei pidä nimetä. Karhun elämää -kappaleeseen liittyy myös tarina sen synnystä ja merkityksestä Anssin uralle. On todella mukavaa, kun Anssi voi näin jutella rauhassa eikä yleisö hermostu ja lähde hakemaan lisää juotavaa, vaan keskittyy kuuntelemaan. Nämä tarinat antavat niin paljon lisää syvyyttä kappaleille, ja vain tällaisella soolokeikalla niiden kertominen on mahdollista.

Molemmat ovat petoja – tässä kohdassa Karhun elämää oikein hätkähtää kun tajuaa kuinka erilainen tämäkin kappale on soolona. Tämän on kuullut tänä kesänä niin monta kertaa bändikeikoilla, että sen osaa todella hyvin ulkoa, mutta nyt ei lavalla olekaan Anttia ja Tuomasta laulamassa juuri tätä lausetta samaan mikkiin. Kappaleet kuulostavat täysin uusiutuneilta ja raikkailta, vaikka bändin tuottamaa energiaa toisaalta kaipaakin. Hirveä pään sisäinen ristiriita, kun haluaisi sekä soolokeikan että bändikeikan yhtä aikaa! Mullekaikkihetinyt.

Nyt Anssi ilmoittaa iloisesti, että haluaa taas kokeilla Hetken biisin synnyttämistä, ja olisiko jollain tuoda lavalle kännykkää. Hei, nythän on MINUN juhlakeikkani, joten loikkaan lavalle odottamatta, saako joku muu kaivettua luuria taskustaan ja kerättyä tarpeeksi rohkeutta rikkoa keikkojen perinteistä käsikirjoitusta, joka määrää yleisön pysymään tiukasti omalla puolellaan. (Sori etuilusta, ensi kerralla on jonkun muun vuoro taas!) Wikipedian mystisistä syövereistä nousee artikkeli ”Temppeliherrojen kätketty kruunu”, joka kertoo Don Rosan käsikirjoittamasta ja piirtämästä Roope Ankka -tarinasta, ja siitä syntyy jännittävä kappale. Tai itse asiassa pitää katsoa saiko joku videolle tämän ja tsekata millainen siitä oikeastaan tuli, koska minä keskityin kannattelemaan kännykkää ja virnistelemään enkä varsinaisesti kuuntelemaan…

Harppaan alas lavalta takaisin paikoilleni, ja sitten sydänten on aika toimia niitä simuloivien taputusten saattelemina. Puistossa ilta viilenee ja taas se prätkällä ajelu päättyy yhtä huonosti kuin ennenkin. Oho, tänä iltana ei tule muuten sen jatko-osaa eli Petri Ruususta ollenkaan. Pete-parka, häviää huutoäänestyksen kun porukat toivovat harvinaisempia kappaleita ja vanhempia hittejä eikä kukaan muista häntä. No mutta ensi keikalla taas tavataan, Pete pieni! Nostalgiaa ei ole tänä iltana nyrkit pystyyn nostattavaa stadionrokkia vaan haikea keski-ikäistyvän kertojan tarina, jonka sanoja kuuntelee aivan eri tavalla kuin bändikeikalla.

Toiveita sen kun satelee lisää. Laulua petetyille ei olekaan kuultu hetkeen, ja sen huikea tarina nousee eloon tässä versiossa. Tässä kertoja tuo todella ajatuksensa esiin ja on pakahtua vihaansa hänen tunteillaan leikkinyttä naista kohtaan kappaleen loppusäkeistössä. Tuota esitystä katsellessa lumoutuu sen intensiivisyydestä, oi mitä tulkintaa! On myös kiehtovaa katsella ja kuunnella, kuinka kitara on suoraan sitä soittavan miehen jatke ja kuinka sen ääni on täydellisesti sopusoinnussa Anssin laulun kanssa. Tähän yhteyteen ei pääse, jos laulaja käyttää keikalla säestäjää. Kuinka onnellista onkaan osata soittaa kitaraa tuolla tavalla! Vai onko tässä mies sittenkin kitaran jatke? Kumpi vie tuossa paritanssissa?

Nummelaa on huudeltu hartaasti ensimmäisen biisin jälkeen, mutta se toive toteutetaan vasta nyt koska kuten yleensäkin, se saa päättää pääsetin. Yleisö löytää hetkessä taputukselleen yhteisen rytmin, jonka avulla saadaan Anssi houkuteltua takaisin lavalle kitaroineen. Martin-kitarassa on vielä kaikki kuusi kieltäkin ehyinä, vaikka parin viimeisen biisin aikana sitä kohdeltiin sen verran raskaalla kädellä että ei olisi ihme, vaikka joku olisi katkennut.

Anssi ei nyt pyydä toiveita, vaan kysyy, kelpaisiko ihan uusi biisi Kerava-salin porukoille. JOO! Onhan se se? Juu on se, JEES! Rakkaus upottaa! Kappaleen vahva sanoitus toimii mainiosti pelkän akustisen kitaran säestämänä. Tätä on nautinto kuunnella. Ja sitten on varmaan jo viimeisen biisin aika – mutta eikä mitä, nyt lavalla onkin mies, jolla ei ole vielä kiire kotiin vaan jo yliajalle venynyttä keikkaa voi ihan hyvin vielä jatkaa useamman kappaleen verran.

Toiveita satelee taas, ja nyt tämä keikka saa olla ihan Parasta aikaa – mitä se tietysti onkin! Nousemme biisin loppupuolella ylös tanssimaan. Anssi omistaa sitä seuraavan kappaleen kaikille, joilla on päällään mikä vain musta vaatekappale, Musta tuntuu multa! Olipa kivaa kuulla se pitkästä aikaa. Nyt toiveiden aika on ohi ja keikka on lopultakin saatava päätökseen, ja Anssi kertoo aikovansa päättää sen lainakappaleeseen. Sannin 2080-luvulla saa eturivin laulamaan mukana jo aika kovaakin ja huitomaan käsillään.

Olipa keikka! Soolokeikka todella herkullisen settilistan kera, kunnon laadukkaassa konserttisalissa ja paikalla yleisö, joka ymmärtää olla hipihiljaa silloin kun on sen aika, mutta josta satelee sopivasti erinomaisia toiveita silloin kun niitä kaivataan ja joka osallistuu sopivasti kun on sille hyvä hetki. Noh, kyllä valtaosa yleisöstä oli hieman vaisua, minkä huomasi etenkin kun oli aika yhteislaululle 1972:n ja Nummelan aikana, mutta vaisu yleisö on tällaisella huippuakustiikan keikalla ehdottomasti parempi kuin ”Shoita Milla eikun **tun Pyllypallo shillä aikaa ku mä haen kaljaa” -tyyppinen yleisö. Eturivi oli kuitenkin harvinaisen tehokkaasti kansoitettu henkilöillä, joita osa ylevämmin musiikkiin suhtautuvasta yleisöstä varmaan piti rasittavina häiriköinä, mutta joille juuri tämä keikalla mukana eläminen on Se Juttu. Ja me saimme sen, mitä olimme hakemassa. Minä erityisesti.

Miltä se tuntuu kun kaiken saa minkä ikinä haluaa? Miltä nyt tuntuu? Huh huh, joo. Tuntuu. Takki aika tyhjänä, jos klassisia kielikukkasia sopii käyttää. Mutta hei, ei tämä tietenkään tähän jää, haluanhan mä kaikenlaista muutakin. Joskus ehkä sen Esko Riihelän painajaisenkin livenä. Mutta juuri nyt en tarvitse yhtään mitään enempää. Juuri nyt tuntuu TODELLA HYVÄLTÄ. Kiitos Anssi, kun teit tästä illasta minulle unohtumattoman.

Settilista

Kaksi sisarta
Älä mene pois
Milla
Levoton tyttö
Palava silta
Mies ja meri
Mikan faijan BMW
Aamu
1972
Karhun elämää
Hetken laulu: Temppeliherrojen kätketty kruunu
Miten sydämet toimii?
Puistossa
Nostalgiaa
Laulu petetyille
Nummela

Rakkaus upottaa
Parasta aikaa
Musta tuntuu multa
2080-luvulla (Sanni cover)

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.