Kirja-arvio: Anssi Kela – Kosketusetäisyydellä

Musiikkitoimittaja Jean Ramsay on istunut muusikko Anssi Kelan vieressä sinisessä Jaguarissa pitkillä keikkamatkoilla peräti vuoden verran ja siirtänyt tien päällä kuulemansa tarinat paperille. Kirjan tekstiä rytmittävät nimekkään rock-kuvaaja Kalle Björklidin valokuvat. Näin on syntynyt teos Kosketusetäisyydellä, jonka ilmoitetaan olevan intensiivisen keikkavuoden kuvaus ja eräänlainen välitilinpäätös juuri pidemmälle keikkatauolle jääneen Anssin uralla.

Todellisuudessa kirja tasapainoilee jossain kattavan elämäkerran ja hetkellisten, aikaan sidottujen välähdysten välillä. Yllätyksekseni se kattaa paljon laajemman jakson kuin vain tuon yhden vuoden eli Tennispalatsin kattokeikasta 6.5.2016 Helsingin Jäähallin lavalle 6.5.2017. Varsinainen elämäkertakaan se ei silti missään tapauksessa ole, vaikka siinä käydään lähes kronologisessa järjestyksessä läpi Anssin elämää ja muusikonuraa aina lapsuudesta lähtien. Yksityiselämä jätetään järjestelmällisesti täysin syrjään, sillä tässä teoksessa keskitytään puhtaasti vain musiikkiin ja muusikon ammattiin.

Iso osa kirjan tarinoista on tuttuja viimeisten vuosien ajoilta eri lehti- ja radiohaastatteluista sekä osin myös keikoilta livetilanteista. Nämä ovat tarinoita, joita Anssi kertoilee mielellään ja jotka hän kertoo hyvin. Ramsay antaa Anssin kertojaäänen kuulua läpi kirjaan painetusta tekstistä muuttamatta juuri mitään ja siistimättä hänelle luontaisia slangi-ilmaisuja. Välillä minusta tuntuu siltä, että sivu toisensa jälkeen lukee kirjaa, jonka osaa jo entuudestaan ulkoa. Lukiessa toki tajuaa, että vaikka minä olen kuullut niin monet näistä tarinoista jo useammankin kerran, satunnainen lukija tai fani, jolla on vähän vähemmän kierroksia mittarissa, ei todellakaan tunnista muuta kuin korkeintaan pätkän sieltä ja toisen täältä.

Nämä ovat hienoja tarinoita, ja ne ansaitsevat paikkansa kirjaan painettuina sen sijaan, että olisivat hajallaan eri haastatteluissa, koska nyt ne on kerätty talteen yksiin kuoriin ja niihin voi palata vielä vuosienkin päästä. Modernin ajan liehulettinen, viisas runonlaulaja on laulanut syntyjä syviä, ja yliopiston käynyt ulkopuolinen tarkkailija on kulkenut pitkin pikiteitä kirjaamassa ne talteen jälkipolville. Ramsaylla on ollut selvästi taitoa ja perehtyneisyyttä valita mukaan olennaisimmat tarinat ja pistää ne juuri oikeaan järjestykseen. Anssin suhde omaan uraansa, hänen suhteensa omaan taustabändiin, suhde faneihin – ne ovat kaikki mukana.

Vasta aivan kirjan loppupuolella Ramsay antaa oman tekstinsä olla pääosassa Anssin tarinoiden sijaan, ja se tekee tästä osasta kirjaa alkupuolta mielenkiintoisimman. Suureen Jäähallikeikkaan valmistautuminen on jännittävää seurattavaa, ja sen jälkeisissä mietteissä on lähes pelkästään sellaisia juttuja, jotka eivät ole aiemmin olleet julkisuudessa. Bändin jäsenten esittelyt ovat hienoja, pieniä kappaleita muun tekstin seassa – mutta miksi ne ovat näin hajallaan eivätkä yhdessä nipussa? Ramsayn valintana on katkoa muuta tekstiä näillä, eikä tämän kirjan tietenkään ole tarkoitus olla mikään hakuteos, josta haluamansa asian voisi löytää helposti. Yllättävä ratkaisu, mutta toimiihan tämä tietysti näinkin.

Ramsayn koukeroiset kielikuvat ovat hykerryttävän hauskoja ja ajatuksia herättäviä lyhyissä teksteissä, kuten musiikkiarvosteluissa, mutta paikoin ne tekevät kirjasta etenkin aivan alkusivuilla raskaslukuisen ja hämäävät välillä pysähtymään ja tarkistamaan, että hetkinen, mitä ihmettä oikein luinkaan, sen sijaan, että sanat imaisisivat lukijan suoraan sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun muutamasta ensimmäisestä sivusta selviää, Anssi lasketaan kunnolla ääneen ja tarina alkaa kulkea jouhevammin. Kun kirjan kanssa pääsee vauhtiin, sen lukee mielellään saman tien loppuun asti ja aivan kuten hyvällä keikalla, sen loppumista suree ja kaipaa saman tien vielä yhtä biisiä tai yhtä kappaletta lisää.

Ramsayn tekstiin on jäänyt etenkin alkupuolelle harmittavia kirjoitusvirheitä, ja silmään pistävät myös muutamat täysin väärin rivitetyt sanat. Onko aika loppunut pahasti kesken dead linen painaessa päälle, vai eikö Docendolla ole enää oikolukijoita?

Kalle Björklidin vauhdikkaat valokuvat on valittu kirjan kuvitukseksi. Ensi selailulla ne näyttävät vain olevan siellä somisteina, mutta lukiessa alkaa pikku hiljaa huomata, kuinka kuvat eivät vain tue tekstiä, vaan teksti seurailee kuvia kertomalla juuri kuvissa näkyvistä tilanteista. Teksti ei ole missään kuvatekstien muodossa, vaan kuvan tilanne vain osuu tekstiin juuri kuvasivulla tai kohta kuvan jälkeen seuraavilla sivuilla. Kun tämän hoksaa, jo ohitettuja kuvia täytyy palailla kurkistelemaan aina uudestaan tekstiä lukiessaan.

Kuvista pääosa esittää keikkatilanteita, ja niissä on melkoinen vauhti päällä. Rakeisuus, oudot rajaukset, kuvien paikoittainen epätarkkuus ja se, että kuvat ovat isolta osin mustavalkoisia, ovat valittuja tehokeinoja, ja niiden katselu vaatii aika lailla keskittymistä tällaiselle enemmän kiiltokuvamaisiin otoksiin tottuneelle. Kuviin kannattaa kuitenkin paneutua kunnolla, koska niissä on jännittäviä sommitteluita, hauskoja yksityiskohtia ja teräviä havaintoja keikan kulusta. Minusta kirjan ehdottomasti parhaimmat ja kertovimmat kuvat ovat niitä, joissa ei olla keikalla vaan hetkessä juuri ennen sitä esiintymislavan liepeillä tai takahuoneessa. Keikkailun raadollinen maailma tavarakasoineen ja piuhamerineen löytyy näistä otoksista, kun niille malttaa suoda enemmän kuin yhden pikaisen vilkaisun. Monet kuvat vaan ovat harmittavan pieninä tässä teoksessa, vaikka ympärillä olisi valkeaa marginaalia vaikka kuinka.

Kirja kokonaisuutena on matka erään mustapukuisen miehen seurassa, ja varovainen kurkistus hänen pääkoppansa sisälle. Kirja kertoo siitä, kuinka musiikin tekeminen on aluksi muusikkoisänsä työtä seuraavan esiteinin unelma, sitten nuorukaisen harrastus ja lopulta aikuisen miehen ammatti. Ammatti, joka ei ole tuttua ja turvallista rutiinia konttorissa arkisin yhdeksästä viiteen ja viikonloput vapaalla, vaan tämä työ on epäsäännöllistä ja arvaamatonta vuoristorataa. Tämä juna on kuitenkin onnistunut kiipeämään korkeampien mäkien päälle jo useamman kerran, ja vauhti on pysynyt kovana, kuten vaikka kirjan loppupuolella kuvaillusta Jäähallikeikasta voi hyvin havaita. Siitä huolimatta tämä on ammatti, jossa joutuu jokaisen menestyneenkin biisin jälkeen aina uudestaan ja uudestaan kysymään suurelta yleisöltä: ”Would you still love me tomorrow?”