Keikkarapsa: Cruisailuilta Suomen Chicagossa

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi la 29.9.2018 Sibeliustalo, Lahti

Lohjan keikka perjantaina avasi Anssi Kelan syksyisen Ääriviivoja-salikiertueen, ja nyt heti seuraavana päivänä eli lauantaina on aika lähteä Lahteen katsomaan, mennäänkö ihan samalla kaavalla kuin ensimmäisellä kerralla, vai onko keikka saanut uusia ulottuvuuksia. Lohjalla muutamassa biisissä oli vielä hieman ensimmäisen kunnollisen läpivedon aiheuttamaa rahinaa. Mahtaako tämän menopelin moottori kehrätä jo täysin tasaisesti Lahdessa? Outoa ajatella näin mutta toivottavasti ei, sillä Anssin keikoilla yksi parhaista puolista on tietynasteinen spontaanius ja erilaisten vastoinkäymisten aiheuttamat riemastuttavat välispiikit ja bändin jäsenten keskinäiset virnistelyt.

Kaverit autoon ja nokka suunnataan kohti Lahden moottoritietä. Menomatka sujuu liiankin leppoisasti, kun juttelemme mukavia edellisen illan keikasta ja ilma on mitä parhain. Vasta parkkipaikkaa etsiessä ajamme yhden risteyksen ohi (kuski näki ratkaisevalla hetkellä jonkun überseksikkään vanhan amerikanraudan, sori…) mutta Lahden uljaan, Vesijärven rannalla sijaitsevan Sibeliustalon lämpiöön saavutaan ihan hyvässä järjestyksessä ja mitä mainioimmalla tuulella. Ehdimme moikata pikaisesti kavereita ennen kuin on jo aika siirtyä salin puolelle.

Nyt minulla on eturivin sijasta paikka vasta riviltä kahdeksan koska oli hiukan ongelmia lipunostohetkellä, mutta toisaalta minulla olikin tarkoitus katsella ainakin yksi keikka hieman taempaa, jotta kokonaisuuden hahmottaa kunnolla. Eilen ekarivin oikeasta laidasta tuijotin aivan liikaa vain Anssia sekä suoraan edessäni ollutta basisti Anttia, mutta nyt pääsee näkemään koko kattauksen kuten se on suunniteltukin nähtäväksi. Lisäksi keskilinjan tuntumassa hieman eturivien takana äänen laatu on yleensä parhain. Eturivissä on oma tunnelmansa, mutta koska kiertue on 13 keikan mittainen ja aion nähdä enemmän kuin pari näistä keikoista, tämä show pitää päästä kokemaan hieman eri kohdista katsomoa.

Sali pimenee ja kohta yleisö alkaa taputtaa, sillä lavan vasemmalla sivulla olevasta ovesta valuu paikalle muusikon näköisiä tyyppejä. Jonon viimeisenä astelee Anssi akustisine kitaroineen, ja kun kaikki ovat paikoillaan, hän tervehtii Lahden yleisöä ja ehdottaa, että sopiiko jos keikka käynnistyisi Millalla. No jo toki sopii! Settilista menee täsmälleen edellisen päivän kaavan mukaisesti, joten biisejä ei tarvitse kirjoitella ylös tätä raporttia varten eikä siis tarvitse kiusata kännykän nakuttelulla vieruskavereita. Mutta tältä paikalta näkee kauniisti, kuinka Ville istuu rumpujensa edessä tässä biisissä banjoaan taitavasti näppäillen, Tuomas rakentaa kuvioitaan metallisella dobrolla ja Saara keskittyy hartaana viuluunsa Antin tuottaessa akustisesta bassostaan mitä mainioimman taustajumputuksen tähän kappaleeseen.

Tätä seuraavassa ihanassa Ensilumessa muu bändi taas unohtuu ja on pakko keskittyä vain Anssiin, joka kertoo Ensilumen sanoin kamalasta perheriidasta ja sen jonkinlaisesta, ehkä jopa tyydyttävästä päätöksestä. Akustinen osuus jatkuu uuden levyn hienojen Ilveksen ja SETin kautta hetkeen, jolloin Anssi alkaa ihmetellä lavalla tapahtuvaa liikehdintää ja soittimien vaihdoksia. Hän kysyy, olisiko teknikko Pavella verhojen takana antaa hänellekin jotain kitaran tilalle, ja sieltähän Pave ilmestyy kantaen jo eilen nähtyä kontrabassoa mukanaan. Anssi ottaa kyseisen huonekalun haltuunsa ja sanoo naurahtaen muulle bändille, että ei sitten muistanut laittaa siihen taaskaan merkkiteippejä. Kontrabassossa kun ei ole kaulassa nauhoja kuten useimmissa sähköbassoissa, joten Anssi hakee hetken oikeita otteita Antin puistellessa päätään otsa rypyssä. Levoton tyttö saadaan kuitenkin käyntiin ja jotakuinkin kunnialla loppuunkin asti, vaikka yleisön epätahtinen taputus ei selvästikään auttanut tässä.

Anssi ottaa jälleen kitaran kaulaansa, ja nyt lähdetään porukalla kantamaan haisevaa roskapussia pitkin Helsingin keskustan keväisiä katuja samalla kun tuskaillaan hajonnutta parisuhdetta. Vaikka nyt ollaan ihan itsensä kansallissäveltäjän mukaan nimetyssä konserttisalissa ja edelleen keikan akustisella ja rauhallisemmalla puoliajalla, tässä vaiheessa pääsee iskemään pakottava tarve heittää tukkaa juuri tämän biisin tahdissa. Onko se sopivaa? No jos ihan vähän…

Bändi siirtyy pienelle tauolle jättäen Anssin yksin hallitsemaan lavaa. Hän lupailee paria soolobiisiä ja ehdottaa, että nyt voisi olla sopiva hetki soittaa Sannilta lainattu 2080-luvulla. ”JOO!” huutaa yleisö ja niin lähdetään katselemaan Netflix-sarjoja purkkiruuan kera. Säkeistöjen välisoitto tuntuu olevan normaalia pidempi, mutta biisi pääsee jatkumaan, kun yleisöstä kuiskataan sopivan kuuluvasti ”VIIKONLOPPUNA!” ja Anssi muistaa taas, kuinka biisi jatkuu siitä kohdasta eteenpäin. Eturiveissä on onneksi aina porukkaa, joka osaa biisien sanat Anssia itseään paremmin ja akustisissa biiseissä Anssi myös kuulee heidän avustushuutelunsa.

Bändi palaakin lavalle jo tämän yhden biisin jälkeen, eli tänä iltana ei tulekaan kahta soolobiisiä kuten Lohjalla. Kitara annetaan hetkeksi talteen yhdelle eturiviläiselle, ja seuraavaksi astellaan pitkin Palavaa siltaa vain Saaran uljaan pianosäestyksen tahdissa. Kaikki bändiläiset, jopa yleensä niin hiljainen Ville, laulavat tässä kappaleessa taustoja. Anssi ei myöskään yhtään himmaile, vaan vetää koko vaativan biisin kaikkine falsettiosuuksineen täydellisesti. Tämä on käsittämättömän hienoa! Ensimmäinen puoliaika päättyy kappaleeseen Puistossa. Sen pitkä, jännittävä intro on selvästi tuttu osalle yleisöä vaikka tätä versiota ei ole kuultu ikinä missään muualla kuin salikeikoilla ja Parasta aikaa -livelevyllä, sillä yleisöstä kuuluu riemastunutta taputusta heti intron käynnistyessä.

Väliajalla seurustellaan tuttujen kanssa ja palataan taas paikoillemme ennen seuraavan setin alkua. Aivan kuten Lohjallakin, Villehän se sieltä hipsii yksinään pimeälle lavalle korkealla jalustalla olevan rumpusettinsä luokse, käynnistää taustarytmiä antavan nauhan ja alkaa takoa kullanvärisiä rumpujaan sen päälle. Korvatulpat korviin varmuuden vuoksi, vaikka täällä salissa äänenvoimakkuus ei nouse kovin korkealle suurimmassa osassa sähköistäkään settiä ja ilman tulppia pysyisi kyllä hyvin hengissä. Ja Bumerangi saa taas lentää pois pois pois ja palata takaisin aina uudestaan! On tämä vain melkoinen menopala, ja eturivin aivan laitimmaisilla paikoilla jo tanssitaankin seisten. Mä tyydyn täällä rivin keskellä vain ”tanssimaan” laajoin käsiliikkein vieruskavereiden riesaksi.

Joroisten hirvi katselee tien laidasta haikean syksyisten sävelten ja ontuvien kuntasloganeiden tahdissa, ja seuraavaksi joraammekin jo Ruisrockin rantalavan edustalla Ruotsinlaivojen lipuessa ohitse emmekä tajua edes kysyä satunnaisen kesäheilan oikeaa nimeä. Tämän jälkeen katoamme karkkimaahan ÄMPin makeiden sulosointujen myötä ja sulamme penkkeihimme tahmeiksi sokerilammikoiksi viimeistään Antin bassosoolon aikana, vaikka Anssi varoitti ennen biisiä kaikkia katsojia ottamaan sopivan insuliiniannoksen sokeriövereiden varalta. Lavalla keekoilevasta synkeän värisiin asusteisiin pukeutuvasta rokkikukosta löytyy selvästi hempeämpikin puoli!

Yleisön yrittäessä vasta toipua ihanan imelästä ÄMPistä Tuomas rupeaa kitaroineen sokerihumalapäissään riehumaan lavalla, ja käy pienen uhitteluhetken jälkeen Anssin kimppuun. No oho, tämähän näyttää oikeasti hurjalta! Muu bändi katselee tyynesti, kun hevikitaristi karkottaa bändinjohtajansa kokonaan lavalta ja jää yksin parrasvaloihin paistattelemaan katsojien osoittaessa hänelle suosiotaan. Onneksi Anssi ei kokonaan poistu paikalta, vaan käy vain hakemassa itselleen sopivan aseen tähän kaksintaisteluun, ja nyt saamme nähdä, miten bassolla pistetään kunnolla kampoihin vikkeläsormiselle kitarantiluttelijalle. Basson on tarkoitus hienosti päättyneen kamppailun jälkeen singahtaa kohti kattoa, mutta sen hihna takertuu Anssin hapsutakkiin ja mies on saada basson päähänsä. Mainio taisto taas kerran, ja molemmat soittajat soittimineen luultavasti välttyivät pahemmilta vammoilta Anssin hyvästä yrityksestä huolimatta.

Petri Ruususen huono tuuri ei nytkään muutu sen paremmaksi, vaikka kuinka koetamme kannatella häntä ilmassa käsiämme huitomalla (on muuten tyylikkään näköistä tästä kuvakulmasta). Kiitos eissä saa taas vähän heittää tukkaa mukana, kun Tuomas tiluttelee siihen raskaammanpuoleisia kitarakuvioita Griegin Vuorenpeikkojen tanssin hengessä. Hauskaa, miten nämä uuden levyn kappaleet kuulostavat keikoilla osittain erilaisilta kuin levyllä! Seuraavaksi iäkäs musta Stratocaster innostaa Anssin kertomaan tarinaa siitä, kuinka kestäviksi tehdyt soittimet pysyvät toimintakunnossa reilusti omistajiaan kauemmin ja kulkeutuvat muusikolta toiselle. Samoin hyvin tehdyt sävelmät jatkavat eloaan niiden alkuperäisen tekijän kuoltua, soihtu vain vaihtaa välillä kantajaa.

Nostalgian aikana alkaa tanssijalkaa jo hieman kutittaa, mutta eihän nyt täällä keskellä salia oikein kehtaa – tai no what ever, pakko pompata pystyyn kun kertsi käynnistyy ensimmäisen kerran! Anssi on selvästi jo yrittänyt innostaa jengejä seisomaan sähköisen setin alkubiiseistä alkaen, mutta vain eturivin reunat ovat tähän mennessä totelleet. Nostalgiaa seuraa 1972, jolloin edellisenä päivänä Lohjalla koko sali bailasi, mutta heitä selvästi jähmeämmät lahtelaiset pitävät perseensä tiukasti penkissä ja vain muutama ensimmäinen rivi ja pari satunnaista katsojaa salin reunoilla seisoo ja tanssii edes tämän aikana, vaikka meistä tulee nyt yhdessä muurareita ja taksikuskeja. Noh, pitää sitten ihan yksin häiriköidä täällä salin keskellä.

Edellisen illan Nummelan aikana lohjalaiset sytyttelivät spontaanisti tuikkuvalojaan harjulla haaveilun ajaksi. Nyt, kun Anssi innostaa lahtelaisia toistamaan tuon tempun, koko iso sali loistaa tähtitaivaana Anssin hiljaiseen hetkeen ja huikeaan, pitkään loppuhuutoon saakka. Nummelaan luo tänä iltana lisäkiinnostusta Anssin kitaraongelmat sen aikana. White Falcon -skitta ei haluakaan äännellä toivotulla tavalla, ja Anssi saa huidella ja elehtiä tosissaan sivuverhoja kohti ennen kuin Pave ojentaa hänelle punaisen Gretschin, johon Anssi sonnustautuu lennossa kesken biisin koko ajan laulaen. Jännää seurattavaa!

Hieman jähmeästä yleisöstä huolimatta tämäkin keikka on ollut parasta aikaa, ja nyt kun sen niminen biisi starttaa, koko yleisö nouseekin yllättäen seisomaan ihan ensi tahtien aikana. Oho, tämäpä on yllätys, joten nousenpa taas itsekin tanssimaan ja tönimään pitkämielisiä vieruskavereitani. Hiki pintaan täytyy saada tälläkin keikalla, ja nouseehan se! Anssikin ”pyörtyy” lavalla biisin pitkässä outrossa, mutta kun Tuomas kaataa vähän vettä pullosta hänen kasvoilleen, biisi jatkuu taas ja tällä kertaa kaikki muistavat, miten se on tapana lopettaa täsmällisesti päinvastoin kuin Lohjalla, jolloin sen outrosta tuli iloinen, mutta lievästi epätoivoinen jamittelutuokio. Kiitos tästä keikasta, ja huikeat aplodit!

Aulan puolelle siirtyessä pitää heti päästä puimaan keikan kulkua kavereiden kanssa. Salin keskeltä katsellessa keikasta näkee paljon enemmän kuin eturivistä. Näinkin isossa salissa ollaan silti niin lähellä esiintyjiä, että heidän ilmeensä ja eleensä erottuvat edelleen, mutta täältä käsin pystyy helposti katsomaan lavan vauhdikasta menoa kokonaisuutena. Anssi tietysti hoitaa suurimman osan heilumisesta ja yleisön viihdyttämisestä, mutta Tuomas klassisine hevikitaristin elkeineen ja ylväs Antti bassoineen omalla lavanpuoliskollaan tekevät asetelmasta tasapainoisen, koska muuallakin tapahtuu. Bändi myös toimii juuri kuten hyvin bändin pitääkin, eli kaikki seuraavat tarkasti Anssia etenkin biisien lopetuksissa, koska he eivät oikein koskaan voi olla täysin varmoja siitä, miten se tällä kertaa hoidetaan, kuinka pitkä välispiikki seuraa ja miten seuraava biisi käynnistyy, vaikka ennalta suunnitellun settilistan mukaan mennäänkin. Onneksi ei tarvitse kuunnella tapettua musiikkia tai musiikin korviketta taustanauhalta laulajan takana, vaan siellä hääräilee ihan elävä nelihenkinen bändi tuottamassa meille nautinnollisia kuulokuvia koko illan.

Meidänkin autokuntamme pääsee lopulta kotimatkalle pääkaupunkiseutua kohti, ja hyvin sujunutta tulomatkaa kompensoidaan nyt tihkusateisen ja pimeän vieraan kaupungin, yllättävien tietöiden ja erittäin ”luovaa” reitinvalintaa harrastaneen navigaattorin yhteisvoimin aikaansaaduilla enimmäkseen väärillä käännöksillä. Tehtiin muuten taatusti täysin ylittämätön ennätys siinä, kuinka monta kertaa voi kääntyä risteyksistä väärin keikalta lähtiessä! Onneksi moottoritie löytyy lopulta suunnilleen sieltä, minne sen päivällä olimme jättäneet. Ja onneksi seuraava kohtaaminen Ääriviivoilla-kiertueen kanssa on aivan Helsingin keskustassa Savoy-teatterissa, jonne voi näppärästi ajella julkisen liikenteen kyydissä!

Settilista

Milla
Ensilumi
Ilves
Sä et tiennyt
Levoton tyttö
Rakkaus on murhaa
2080-luvulla (soolo, Sanni cover)
Palava silta
Puistossa

(väliaika)

Bumerangi
Jotain on poissa
SOS
Älä mene pois
Battle
Petri Ruusunen
Kiitos ei
Kuolleen miehen kitara
Nostalgiaa
1972

Nummela
Parasta aikaa

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.