Keikkarapsa: Joulupalloja ja pilkkihaalareita

Anssi Kela + bändi pe 21.12.2018 Tavastia-klubi, Helsinki

Ensin oli huhuja Tavastian keikasta ehkä joskus keväällä, ja sitten se keikka ilmestyikin kalenteriin yllättäen vain pari päivää ennen joulua. Tuo aika ei ole mikään ongelma, sillä toki Tavastialle mennään aina kun se vain tarjoaa hyvä keikkoja, ja Anssi Kelan keikka kyseisellä klubilla on tietenkin aivan ohittamaton mahdollisuus. Keikkalippu on myös mitä mainioin joululahja, siispä hyvää joulua minulta minulle!

Perjantai on monilla meistä työpäivä, joten vaikka osa ihmisistä laittelee viestejä ja yrittää sopia tapaamisia jo iltapäivällä, nyt on pakko istua aloillaan tietokoneen äärellä melkein neljään saakka ennen kuin on lupa singahtaa kohti Helsingin keskustaa. Tapaan ensin Chewbaccan, mutta hän ei kuulemma aio tulla tänä iltana keikalle. Seuraavaksi löytyy jo yksi keikkakaverikin ja kohta toinen, jonka jälkeen siirrymme Tavastian lähellä olevaan kiinalaiseen aterioimaan ja kasvattamaan keikkaintoa. Kolmikkomme seuraan liittyy lisää väkeä. Kun yksi paikalle saapuneista kertoo, että Tavastian ovella on jo pieni jonon alku, parilla meistä alkaa hermo pettää pahemman kerran ja siirrymme ulos jonottamaan. Tunti vielä ovien aukeamiseen, mutta keikkakuume pitää kyllä lämpimänä täällä pikku pakkasessa, ei täällä pilkkihaalareita tarvita.

Jonossa on ehkä 6-7 henkeä, kun Tavastian etuovi aukeaa ja sieltä ilmestyy talvisesti pukeutunut valkopartainen mies kitarakoteloa kantaen. Onko hän joulupukki? Ei, vaan jotain paljon parempaa: hän on itse Kari Peitsamo! Mies pysähtyy hetkeksi kohdallemme ja toivottaa meille kaikille oikein hyvät joulut. Kiitos ja samoin sinulle, Kari. Tunnemme samalla, kuinka jonkinlainen lumous laskeutuu yllemme ja tiedämme, että tänä iltana kaikki tulee onnistumaan. Tavastian illassa tulee varmasti olemaan taikaa.

Porukkaa kertyy paikalle vähitellen lisää, ja aika kuluu iloisesti jutellessa. Ulko-ovi aukeaa meille tarkalleen kahdeksalta, ja siirrymme vauhdilla läpi lipuntarkastuksen ja ohi narikan baarin alueelle. Seuraava vartti kuluu siihen, että panikoimme saliin johtavien liukuovien äärellä ja rakentelemme jonojen alkuja vuorotellen sekä etu- että keskiovelle. Pääosa meistä on etuoven kohdalla, kun se täysin varoittamatta liukuu äkkiä auki ja pääsemme jakamaan eturivin paikat keskenämme. Tavastialla kun ollaan, tässäkin viihtyy hyvin, sillä ympärillä on ystäviä ja puolituttuja joka puolella. Muutamat vielä pohtivat, mahtaisiko keikka alkaa jo puoli kymmeneltä kuten Anssi on mainostanut vaiko vasta kymmeneltä, kuten Tavastian webbisivuilla luki, ja nyt alkaa näyttää siltä, että kyllä se kymmeneen venyy. Antti Karisalmikin ilmestyy bassonkieliään lämmittämään vasta puoli kymmenen aikoihin, ja tämä vallan tärkeä rituaali suoritetaan aina puolisen tuntia ennen keikan alkua, ei hetkeäkään aiemmin tai myöhemmin.

Teknikko Pave Kurkela käy lavalla useamman kerran säätämässä kitaroita ja pedaalilautoja, ja lopulta hän tuo lavalla settilistan, jonka teippaa erityisellä huolella Tuomaksen ja Anssin toimipisteiden väliin Tavastian rähjääntyneen lavan pintaan. Lähimmäksi sitä sijoittuneet paikallaolijat kohahtavat, tavailevat sitä huolella ja pari heistä alkaa lukea sitä ääneen. EIII, sormet korviin! Keikan biisien pitää olla yllätys, niitä ei saa tietää etukäteen! Mutta toki lähetän kuvausvalmiiksi viritellyn kännykkäni vieruskavereiden suosiollisella avustuksella katsomaan kyseistä listaa lähempää ja ikuistamaan sen. Se kuva tsekataan kyllä vasta keikan jälkeen. Listassa on kuulemma herkullisten biisien lisäksi sydämiä, ja alareunaan on taiteiltu hevibändi Stonen komea logo.

Porukka alkaa hermoilla paria minuuttia ennen H-hetkeä. Paukutamme lavaa, taputamme ja tuijotamme tarkasti kohti bäkkärin ovea, josta vain Pave kulkee lavalle ja takaisin. Kunnes sieltä lopulta ilmestyy Ville Kela, joka kapuaa korkealla raiserille olevien rumpujensa taakse ja käynnistää Bumerangin. Sen rumpuintron soidessa lavan halki astelee nimipäiväsankari Tuomas Wäinölä tervehtien kauniisti hänelle kiljuvaa yleisöä. Sillä välillä Saara Metsberg on jo ilmestynyt omaan työpisteeseensä koskettimien äärelle ja Antti nostaa basson kaulaansa oman laulumikkinsä äärellä. Jostain pitkän Antin takaa varjosta lavalle loikkaa Anssi laulamaan, ja bumerangi lentää pyörien taas monen käsivarren heittämänä yleisönkin puolella.

Millan aikana on selvää, että Anssi on tässä omimman yleisönsä edessä. Katsojat keskittyvät keikkaan, bailaavat ja laulavat mukana. Meno on alusta alkaen rajumpaa kuin mitä se on istumakeikoilla yleensä aivan lopussakaan, sillä täällä klubilla musiikki tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, tavalla jonka kunnon rokki ansaitseekin. Keikka jatkuu ilman välispiikkejä, eli nyt mennään tosiaan sata lasissa. Miten sydämet toimii? pistää jengit tanssimaan ja taputtamaan, myös niitä tärkeitä sydämenlyöntejä. Mikäs intro tämä on – no nyt, Kiitos ei! Anssi on pudottanut Ilvestä, Bumerangia ja JOPia lukuun ottamatta kaikki uuden levyn biisit pois salikiertueen jälkeisiltä keikoiltaan, mutta niitä on toivottu ankarasti ja aivan oikein, Tavastialla on setissä tilaa koirapuiston kiihkeistä tapahtumista kertovalle kappaleellekin.

Koirapuistosta siirrytään toisenlaiseen puistoon, ja tämän kappaleen kaikki paikallaolijat osaavat. Puistossa sujuukin aika lailla yhteislauluna käsien heiluessa sopivissa kohdissa. Kun valot siniset välähtää vaatien pysähtymään, eivätkös Tavastian lavankin valot välähdä sinisinä pienen hetken verran! Aivan loistava pikku detalji keikan kulussa.

Pave tuo Anssille nyt ylvään lumivalkoisen Gretsch-kitaran, mutta miksi ihmeessä tässä vaiheessa? Tuotahan soitetaan yleensä vain Nummelassa, eikä nyt vielä olla siinä kohtaa keikkaa. Miesääni karjahtaa jostain yleisöstä, että ”Komea kitara!” ja Anssi kiittelee soittimensa puolesta. Vieressä Tuomas alahuuli väpättäen yrittää esitellä omaa Gibsoniaan, mutta yleisön huomio on nyt Anssissa, joka kertoo, että seuraavaa kappaletta ei ole soitettu pitkään aikaan ainakaan bändin kanssa. Kaunotar ja basisti! Nyt lähdetään rundille Lapin lumisiin maisemiin, ja bändin basistilla on pitkillä öisillä ajoreissuilla keikkabussin ratissa aikaa pohtia suhdettaan bändin kivaan naissolistiin. Onko tunne molemminpuolinen? Ei voi olla sattumaa, että tätäkin biisiä on taidettu toivoa fanien keskuudessa ja Tavastia on juuri oikea paikka toteuttaa jouluisia toiveita.

Ruisrock ja kesäinen meri isoine laivoineen puhaltavat Lapin viiman kauas pois ja nyt meillä on taas kesä talven keskellä. SOS on myös kappaleita, joita ei juuri salikiertueen jälkeen ole soitettu, mutta täällä sekin ilman muuta saa paikkansa setistä. Kunnon bileet hetkeksi pystyyn, ennen kuin on aika seurata Ilveksen uraa koulukiusatusta pipopäästä nuorison suosikiksi ja lopulta aina hänen viimeisen keikkansa jälkeisiin dramaattisiin tapahtumiin asti. Anssille toimitetaan tämän päätteeksi pehmoilves lavalle, ja se saa loppukeikan ajaksi paikkansa Kekkosen vierestä Anssin kitaravahvistimen päältä.

Syksyinen automatka Joroisten kautta saa yleisön joukossa olevat sorkkaeläimet nostamaan jouluiset sarvet päähänsä. Seuraavaksi kuulemme salaisuuden (koko yleisö höristää korviaan), jota ei saa kertoa eteenpäin (kaikki nyökytämme, ei juoruta). Nyt kuultava kappale nimittäin on varastettu Sannilta (suut loksahtavat auki, ei voi olla totta!) ja se on tietenkin 2080-luvulla (JEEEE!) Yleisö on myös biisin aikana mainiosti messissä, liikettä ja huutoja piisaa. Petri Ruusustakin kannatellaan käsien varassa niin huolella, että luulisi miehen nyt ymmärtävän ryhdistäytyä ja ruveta hyväksi isukiksi sille positiivisen testituloksen aiheuttajalle.

Peten tarinan jälkeen Anssi tarkistaa, irtoaako yleisöstä ääntä. JOOO-OOO-OO eiku pitikö sen mennä korkeammalta? No uusi yritys. Joulun kunniaksi normaalin ulvonnan lisäksi availlaan ääntä myös joululauluja varten: Hiljaa-aaa, HIIIL-JAA-AA! Tämän jälkeen käynnistyy riehakas Nostalgiaa, ja vaikka keikan lähestyvä loppu alkaakin jo harmittaa, sitä ei kovin kauan ehdi surra sillä biisi tempaisee mukanaan taas kerran. Tuomas ja Anssi heittävät tukkaa lavalla yhdessä, ja ainakin meidän puolemme lavan edustan pidempitukkaisista porukoista yrittää parhaansa mukaan osallistua. Tämän jälkeen Anssi hiljentää hetkeksi yleisön ja astuu aivan lavan etureunalle, näyttää kitaraansa, näyttää plektraansa, elehtii hetken ja käynnistää helposti tunnistettavan riffin. Nyt tulee ammatteja, avaimet eivät taaskaan sovi lukkoihin, sitten lennätetään vaatteita alas ikkunasta ja vielä listataan niitä ammatteja yhdessä täysillä ja fiiliksellä.

Näistä fiiliksistä astellaan suoraan Nummelanharjulle tähtitaivaan alle, kun salin takaosienkin mustat aukot on saatu täyttymään pienistä valotuikuista. Tutuista tutuin kappale on tänä iltana täynnä tunnelmaa, ja sen rivi ”taidan kuulua tänne” tuntuu tulevan suoraan Anssin sydämestä. Eikä se tänä iltana tarkoita Nummelaa, vaan selvästi juuri tätä iltaa Tavastia-klubilla Helsingin ytimessä. Tällaisia kaikkien keikkojen kuuluisi olla. Lavalla seisova nahkatakkinen mies antaa kaiken energiansa meitä viihdyttääkseen ja kertoakseen meille sanoitustensa myötä tarinoitaan, joihin me voimme uppoutua syvälle ja elää mukana keikan tunnelmissa. Kaikki on kohdallaan juuri tällaisina hetkinä.

Tänäkään iltana keikka ei onneksi pääty vielä Nummelaa ja sen jälkeiseen encoretaukoon. Bändi palaa lavalle pienen hetken päästä, ja seuraavana meille tarjoillaan toinen normikeikoilla aivan liian harvoin kuultava kappale, Jennifer Aniston. Kun olemme kaikki juosseet Jenniferin ja upean kitaraoutron myötä ulos aurinkoon, Anssi kertoo, että hänen omassa tuotannossaan lähimmäksi joulua taidetaan päästä kappaleessa, jossa mainitaan joulupallot ja pilkkihaalarit. Siis Kaksi sisarta, jee! Myös se kyllä kelpaa hyvin.

Nyt Anssi pitää pidemmän spiikin ja kertoo, kuinka tämän keikan oli alun perin tarkoitus olla aivan tavallinen keikka, mutta sitten syntyikin jouluinen idea lahjoittaa keikan koko tuotto hyväntekeväisyyteen. Kohteeksi on valikoitunut Hope ry, joka tarjoaa apuaan kotimaisille vähävaraisille lapsiperheille. Anssi pyytää lavalle Hopen toiminnanjohtajan Eveliina Hostilan, jolle juhlallisesti luovutetaan melkein kymppitonnin shekki (tai siis takahuoneessa tulostettu paperiarkki). Eveliina kiittää kauniisti lahjasta ja kertoo meille Hopen toiminnasta. Nyt tuntuu mukavalta, sillä minunkin keikkalippurahani ovat menneet hyvään tarkoitukseen.

Keikka ei ole aivan vielä ohi tämän kauniin hetken jälkeen. Anssilta on toivottu joululauluja ja nyt hän lupaa tarjoilla sellaisen. Mikä joululaulu sopisi tällaisen rajun rokkikeikan päätteeksi? Tuomitseeko Anssi meidät kaikki Whamhallaan? Kyse ei nyt ole kuitenkaan eräästä Whamin kappaleesta, vaan tämä on tietenkin joulun 1984 iso hitti, Sir Bobin ja Band Aidin hyväntekeväisyysbiisi Do They Know It’s Christmas? ja vieläpä komeana bändiversiona. Sopivan ikäinen osa yleisöstä tuntuu osaavan sen kaikki sanat, ja me vääränikäisetkin toki osaamme yhtyä mukaan sen yksinkertaiseen kertosäkeeseen ”Feed the world, let them know it’s Christmas time”. Ihana keikan lopetus ja hieno yhteinen hetki.

Yhteinen hetki, niin. Tämä koko keikka on ollut jo etkoilustaan, eikun peräti jo Facebookin Faniryhmän keikanodotusketjuista lähtien hienoa yhteisöllisyyttä ja yhdessäoloa. Olimme rakentaneet suuria odotuksia, ja toiveemme palkittiin ylenpalttisesti. Anssi tarjoili meille loistavan bändinsä kanssa ennakkotoiveet kevyesti tavoittaneen ja sen jopa ylittäneen keikan. Tavastian taika toteutui taas kerran, eli esiintyjä ylittää itsensä ja yleisö osaa tarjota huomiotaan ja osallistumistaan oikealla tavalla.

Keikka on ollut normaalia tiukkatahtisempi ja rokkaavampi. Tässä ei juuri ole ollut hiljaisia hetkiä tarjolla, vaan koko ajan on menty kaasu pohjassa. Anssi on ollut lavalla aivan liekeissä, ja singonnut kitaroineen tai varrellisine laulumikrofoneineen lavan reunasta toiseen. Hän on käynyt polvillaan kertomassa, kuinka jotain on poissa ja näyttämässä, kuinka Petri Ruusunen käy tervehtimässä Lauraa tämän haudalla. Hän on käynyt vain muutaman sentin päässä edessäni soittamassa sooloja ainakin kolmella eri kitaralla, kätellyt eturiviläisiä kesken keikan ja pelehtinyt vuoroin Tuomaksen ja vuoroin Antin kanssa. Keikan jälkeen hän tulee lavan etureunalle kättelemään kaikki katsojat ja jakamaan nimmareita, ja ilmestyy vielä hetken päästä Tuomaksen ja Antin kanssa baarin puolelle seurustelemaan paikallaolijoiden kanssa.

Vasta kun Anttikin lopulta häipyy takaisin bäkkärille, me alamme tehdä lähtöä ja jäämme vielä hetkeksi keskenämme juttelemaan narikan luokse. Tämä oli tosiaan erittäin kova keikka. Mahtoiko se johtua Kari Peitsamon jouluntoivotuksesta vai mistä, mutta Tavastialla oli tällä kertaa ihan aitoa joulun taikaa.

Settilista

Bumerangi
Milla
Miten sydämet toimii?
Kiitos ei
Puistossa
Levoton tyttö
Kaunotar ja basisti
SOS
Ilves
Jotain on poissa
2080-luvulla (Sanni)
Petri Ruusunen
Nostalgiaa
1972
Nummela
—
Jennifer Aniston
Kaksi sisarta
välispiikki ja lahjoitus Hope ry:lle
Do They Know It’s Christmas? (Bob Geldof/Band Aid)