Keikkarapsa: Aurinko laskee selkäsi taa

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Karkkila Sunset Beach Party la 6.7.2019 Karkkila

Alkukesän festarikeikoilta on kantautunut houkuttelevia uutisia: Anssi Kelan festarisetti on vauhdikas ja bändi on hyvässä vedossa. Saimme tästä maistiaisia Lidlin kesätapahtumassa Helsingissä, mutta siellä Anssin soittoaika oli vain puoli tuntia. Kyllä tästä nyt on ihan pakko lähteä joillekin kunnon festareille tsekkaamaan tämä, tässä ei ole muita mahdollisia vaihtoehtoja. Kalenteria tutkitaan hartaasti parissakin taloudessa: tuo on liian kaukana, tuolla on liian myöhäinen soittoaika, tuolla muut esiintyjät ovat ihan plääh, tuo taas menee päällekkäin jo sovitun muun menon kanssa. Äh, nyt on pakko tehdä kompromissejä, joten otetaanpa tuolta listalta sellainen, jossa on kyllä järjettömän myöhäinen soittoaika (Anssin show time 00:15), mutta etäisyys on ok ja muut esiintyjät meitä kiinnostavia. Joten Karkkila, täältä me tulemme!

Karkkila Sunset Beach Party on järjestetty pari kilometriä kaupungin ulkopuolella olevalla Pyhäjärven uimarannalla jo vuosien ajan, ja tänä vuonna tämä festari täyttää jo kunnioitettavat 30 vuotta! Anssi on ollut siellä esiintymässä monta kertaa, sillä onhan hän melkein oman kylän poikia. Karkkila ja Vihti kun ovat rajanaapureita, ja Nummela-levyn kannen ikoniset huoltoasemakuvat on otettu Karkkilan kunnan alueella.

Ajomatkalla nostatetaan mukavasti fiilistä juttelemalla reitin varrella näkyvistä Anssin biiseihin liittyvistä jutuista. Nyt ohitetaan Nummelan tienhaara, nyt ajetaan ali sen sillan, jonka kaiteella käveltiin ko. biisin sanoituksessa ja tuolla pusikon takana vilahtaa se hylätty Esson huoltoasema, jonka pihalla Nummelan kansikuvaussessio aikoinaan pidettiin. Puskat ovat entistä korkeammat ja huoltis entistä autiomman näköinen. Matkaevääksi yksi meistä on onnistunut hankkimaan uusia vihreän kuulan makuisia suklaakonvehteja. Pitäisikö näitä säästää Anssille, joka on suuri vihreiden kuulien ystävä? No ei, näissä on ihanaa tummaa suklaata päällä eikä se poika kuulemma pidä siitä, joten syödään nämä ihan itse.

Festareilla on tänään lauantaina seitsemän esiintyjää, joista neljä nimekkäämpää päälavalla, ja heistä kullekin on tarjolla tunti ja vartti soittoaikaa. Päälavan roudaustaukojen aikana pienemmällä lavalla on kolmen vartin keikkoja, joiden esittäjät ovat hieman vähemmän tunnettua porukkaa. Illan aloittaa Pete Parkkonen, mutta me päätämme säästellä jalkojamme ja ilmestyä mestoille vasta hieman myöhemmin. Ennakkotiedoissa on kerrottu, että parkkipaikkoja ei ole kuin Karkkilan keskustassa, joten kuuliaisina kansalaisina jätämme automme sinne ja kävelemme parin kilometrin verran Pyhäjärven uimarannalle. Todellisuudessa paikkoja olisi löytynyt lähempääkin.

Taidamme kuulla matkan päästä Peten setin viimeinen kappaleen, ja kun selviämme turvatarkastuksen jälkeen alueelle, kakkoslavalla on jo aloittanut Beale Street Playboys. Englanninkielistä perusrokkia, pääosin tai kokonaan covereita. He tarjoavat sopivaa taustamusiikkia pienehköön festarialueeseen tutustumiselle. Ihmettelemme varoituskylttejä (mm. Varokaa heikkoa jäätä), hankimme aiheeseen sopivaa eli alkoholipitoista festarijuomaa ja siirrymme istuskelemaan ison telttakatoksen alle paikkaan, josta näkee hyvin päälavalle ja jonne kakkoslavan esiintyjä kuuluu mainiosti. Päälavalla on roudattu ahkerasti ja nyt siellä alkaa olla valmista seuraavaa esiintyjää varten samalla kun kakkoslavalla ollaankin jo kohta lopettelemassa.

Pariisin Kevät

Koska juomia on vielä jäljellä, emme lähde tässä vaiheessa lavan eteen seikkailemaan, vaan päätämme seurata Pariisin Kevään setin alkuosan katoksen alla istuen. Ensimmäisten biisien ajan meillä on mainiosti suora näkyvyys lavalle, mutta kun pengerretylle nurmikolle ilmestyy lisää yleisöä, pääosa lavasta peittyy heidän taakseen ja vain Arto Tuunelan mustiin verhoutunut hahmo vilahtaa välillä näkyviin katsojarivin lomasta. Keskitymme siis vain kuuntelemaan ja ihailemme samalla kaunista kesäistä järvimaisemaa lokkeineen, sorsineen ja soutelijoineen. Lavan takana nousee korkea maavalli, jonka huipulla seikkailee pieni lapsi keppihevosineen. Muutamat sadepilvet näyttävät vielä uhkaavilta, mutta kaipa ne menevät ohitse. Erään ohikulkijan sadetakin selkään on kyllä kirjoitettu isolla KOHTA SATAA, mutta sillä taidetaan viitata Pete Parkkosen biisiin. Samassa takissa lukee myös NUMMELA ja jotain muuta (olisiko joku Maija Vilkkumaan biisi, en saa selvää), ja hänen kaverinsa sadetakkiin on kirjoitettu TÄMÄN KYLÄN POIKII, joka taas on parhaillaan esiintyvän Pariisin Kevään tunnetuin kappale.

Pariisin Kevät on tänään liikkeellä melkoisen syntikkavetoisesti. Rumpalilla on oikeat rummut, mutta hän hakkaa ison osan keikasta niiden viereen asennettua sähköistä laatikkoa. Kolmesta muusta bändin jäsenestä kaksi tarttuu välillä kitaroihin, mutta enimmän osan ajasta he sormeilevat syntikoita tai mäiskivät kapuloilla vastaavanlaisia sähkörumpujuttuja. Vain Arto Tuunelalla itsellään on käytössään ainoastaan kitaroita, ja hän vuorottelee akustisen ja sähköisen välillä ollen kuitenkin kokonaan ilman soitinta suurimman osan keikasta. Bändi luo kauniin ja kiinnostavan äänitaustan Tuunelan laulun tueksi.

Kun Pariisin kevään setti alkaa olla loppupuolella, lähdemme kohti lavaa. Koska täällä on aivan eturiviä lukuun ottamatta väljää, päädymme kohta toiseen-kolmanteen riviin lavan Antinpuoleiselle sivulle. Miksaus on ihan ok, sillä sekä laulu että soitto kuuluvat niin tuonne alarinteen telttakatokseen kuin tähän lavan lähellekin. Eturivi koostuu lähinnä eri-ikäisistä naisista, jotka laulavat hartaasti mukana ja taatusti tuntevat kaikki kappaleet. He ilahtuvat silmin nähden aivan upouuden, vielä levyttämättömän kappaleen (Pelon sydän, muistaakseni) ilmestymisestä settilistalle. Kovaääninen miesryhmä meidän sivullamme huhuilee useampaan otteeseen lavan suuntaan, että he eivät ole syöneet lääkkeitään, oletko sinä? He toivovat tietenkin bändin suurinta hittiä Tämän kylän poikii, mutta se jää tälläkin kertaa pois setistä. No höh, olisi se minullekin kelvannut!

Mustaan, hupulliseen kaapuun kietoutunut Tuunela (Slytherin House, ihan selvästi) on vetänyt settinsä ihan putkeen, vain lyhyiden välispiikkien katkomana, ja se on nyt lopussa. Yleisö ei saa toivomaansa encorea, vaan bändi kumartaa ja poistuu, ja toisella lavalla alkaa melkein saman tien seuraava keikka. Olimme Pariisin Kevään setin aikana nousseet ensin ylimmän ruohontasanteen reunalle ja siitä siirtyneet hissuksiin kohti lavaa satunneisempien katsojien siirtyessä kakkoslavan suuntaan tai juomia ostamaan. Viimeisten biisien aikana katselimme lavan etureunan tiivistä faniporukkaa arvioiden, mahtaako joku heistä luopua paikastaan ennen seuraavan päälavan esiintyjän Maija Vilkkumaan aloittamista – ja yllätykseksemme he KAIKKI poistuivat heti kun oli varmaa, että Pariisin Kevät ei enää palaa lavalle. No oho! Valtaamme siis itsellemme parhaat paikat etuaidan keskiosasta. Istumme alas nauttimaan kauniista kesäillasta, edessämme levittäytyvästä festarimeiningistä ja seuraamme samalla kakkoslavalle noussutta bändiä nimeltä Lauma. Laulavat suomeksi, ja ettei vain koko setti olisi ihan omaa tuotantoa. Ei nyt ehkä niin mieleenpainuvaa, mutta oikein mukavaa kuunneltavaa. Tämä tuo mieleen vähän samoja viboja kuin vaikka Pimeys.

Maija Vilkkumaa

Saamme nauttia päälavan edustan hallinnasta pitkään ihan kolmistaan ja kuuntelemme, kuinka Pariisin Kevään kamat puretaan pois ja kohta muutamista soinnuista voi arvailla, että Maija Vilkkumaan bändin kamat alkavat olla paikoillaan ja valmiita tsekattaviksi. Mitään kunnon sound checkiä tässä ei voi pitää, sillä toinen bändi tuuttaa täysillä ranta-alueen toisella laidalla eikä heidän keikkaansa sovi häiritä liian raskaasti. Ilta alkaa pimentyä ja yksinäinen drooni seikkailee järven yllä. Nousen pystyyn kun näen etuaidan yli lavalta vilahduksen Maijan vaaleanpunaisesta kitarasta, mutta teknikkohan se siellä vasta tuo sitä paikoilleen. Nyt paikalle alkaa valua jo muitakin katselijoita, joten kohta kavereidenkin on aika ottaa rintamasuunta kohti lavaa. Pian takanamme onkin jo melkoisen tiivis yleisömuuri.

Taustanauha pyörii jo, bändiläiset Malla, Ville, toinen Ville ja Ilkka ilmestyvät soittimiensa äärelle ja Maijan ison taustalakanan sivulta näkee, että Maijakin on tullut heidän perässään paikalle. Hän ei astu estradille aivan vielä, vaan antaa bändin ensin soittaa hetken verran ennen kuin hän astelee lavalle isojen aplodien saattamana kullankirjavassa lyhyessä koltussa ja mustassa nahkatakissa. Maija nappaa mikrofonin ja alkaa laulaa – ja kas, kaiuttimien sijainti ja miksaus huolehtivat siitä, että laulu puhaltaa jostain korkealta ohi. En saa oikein selvää sanoista enkä tunne lainkaan tätä avauskappaletta, no höh! (Myöhemmin tuli selvitettyä, että se on aivan hiljattain ilmestynyt Pikku Heidi, jota en ollut koskaan kuullut ennen).

Mutta ääniongelmista viis, nyt ei lähdetä hakemaan parempaa kuuntelupaikkaa jostain kauempaa, nyt nautitaan sitten musiikista (etenkin Villen kitara kuuluu tähän hyvin) ja show’n visuaalisesta ilmeestä. Maija on niin ihanan hyväntuulisen näköinen, niin vauhdikas ja jopa raju, ja hän laulaa suoraan meille kaikille kyyristyen välillä alas ja katsoen suoraan silmiin. Ville ja Malla tanssahtelevat Maijan molemmilla puolilla tarjoten lisää katseltavaa ja tehden tästä lavallisesta visuaalisesti hyvin tasapainoisen.

Parin tuntemattomamman kappaleen jälkeen setissä on ensimmäinen iso hitti, Ingalsin Laura, ja senhän me kaikki osaamme. Nyt LAULETAAN eikä vain meinata, ja ai että miten kivalta kuulostaa, kun sadat ihmiset hoilaavat yhtä aikaa. Kyllä Maijalla vaan on tarttuvia kertosäkeitä! Ja näitä kertosäkeitä riittää keikan aikana: Kesä, Ei, Siks ku mä halusin, Satumaa. Kesäsetissä on nimenomaan kesään sopivia kappaleita kuten Kesä ja Hiuksissa hiekkaa. Näissä kappaleissa juodaan olutta terassilla ja vaikka kaikissa ei vuodenaikaa erityisemmin mainita, voi aina kuvitella, että niiden tarinat tapahtuvat nimenomaan kesällä. Noh, Teini sammuu lumihankeen mutta muuten siinäkin kuulostaa jotenkin kesäiseltä.

Setin loppupuolella lavan sivuun monitoripöydän taakse ilmestyy tutun oloinen kaljupää, sehän on Mikko Kosonen eli herra Vilkkumaa! Tämä tarkoittaa sitä, että tämän lavan seuraava esiintyjä eli Anssi Kela bändeineen on saapunut tänne Pyhäjärven rannalle aiemmalta keikaltaan eli Aitoon Kirkkareilta. Mikko seuraa Maijan edesottamuksia vaaleanpunaisen Flying Vee -kitaran kanssa puolentoista biisin verran ja katoaa taas jonnekin bäkkärille Maijan jatkaessa loppukeikkansa hittikimaraa.

Pääsetin päättävä Satumaa-tango saa aikaan illan komeimmat yhteislaulut, ja Maija bändeineen vilahtaa pois lavalta. Mutta nämä kyllä hallitsevat encoretauon pitämisen oikealla hetkellä joten ei hätää, nyt on taatusti aikaa vielä biisiin tai pariin, taputetaanpa heidät takaisin. Tuolta verhon takaa näkyy jo Mallan basso, sillä hän on pitänyt sen kaulassaan tauon aikana (jäyhät basistit eivät harrasta tarpeetonta jumppaa), ja sieltähän he tulevatkin takaisin. Nyt vielä ehditään leikkiä prinsessaa, pohtia mikä on väärin ja ihailla upeaa Kristiinaa, joka on pitkä ja vielä niin hoikkakin, ja mitkä ihanat vaatteet! Maija kumartaa mainion bändinsä kanssa ja kaikki ovat yhtä hymyä. Me taputamme hartaasti.

Maijan settilista

Pikku Heidi
Tähti
Ingalsin Laura
Yksi
Mun elämä
Teini
Unisex
Kesä
Hiuksissa hiekkaa
Ei
Liian kauan
Siks ku mä halusin
Totuutta ja tehtävää
Satumaa-tango

Ei saa surettaa
Väärin
Kristiina

Anssi Kela

Kun Maija Vilkkumaa bändeineen poistuu lavalta, kakkoslava kuittaa ja siellä lähtee saman tien joku bändi esiintymään, pitääpä vähän luntata: näköjään Fossa Glenoidales, ja bändin nimi liittynee jotenkin anatomiaan. Heistä ei oikein ehtinyt saada mitään käsitystä (englanninkielistä, menevää ja taisi olla covereita mukana), sillä nyt on pakko keskittyä tällä lavalla tapahtuvaan roudaukseen ja pitää selkä kohti kakkoslavaa. Kun Maijan iso taustakangas pudotetaan alas, sen takaa ilmestyvät näkyviin jo valmiiksi kootut Ville Kelan kultaiset rummut ja toisella raiserilla komeilevat Saara Metsbergin koskettimet. Kun Maijan bändit vastaavat kamat saadaan purettua edestä, nuo rullataan paikoilleen ja kummankin haltijat käyvät tutkimassa työpisteitään.

Mikko Kosonen (tuuraa Tuomas Wäinölää kesän keikoilla) nostaa kitaransa paikoilleen lavan vasempaan reunaan ja asettelee kookasta pedaalilautaansa sopivaan paikkaan. Antti Karisalmi katselee yleisöä ennen bassojensa hakemista ja nostaa kätensä varovaiseen tervehdykseen meidän hihkuessa ja vilkutellessa eturivistä. Anssikin vilahtaa jossain lavan sivussa nopeasti, mutta kuka se tuossa kantaa piuhoja? Sehän on Terttu Arnberg, pätevistä pätevin teknikko ja äänimies! Voi miten kivaa, että Terttu on mukana tällä keikalla! Huudamme ja huidomme, ja Terttu tervehtii meitä iloisesti. Täällä kun ei oikein voi olla fyysisesti roudauksen tiellä, koska kaikki tapahtuu tuolta lavan takaa, on pakko tyytyä häiritsemään tätä tärkeää työtä muilla tavoin.

Roudaus sujuu muuten normaalisti, mutta bändin kitarateknikko ei saakaan Anssin punaisesta Gretschistä tulemaan ääntä. Hän tutkii kitaraa, piuhoja, langatonta lähetintä ja vahvistinta, ja kohta paikalle ryntäävät avuksi Terttu ja joku toinen teknikko. Terttu johdattaa kolmikon pedaalilaudan äärelle, sitä käännellään ja tökitään ja jostain kiirehditään hakemaan uutta piuhaa. Seuraamme huolestuneina tätä jännitysnäytelmää. Lopulta komea soitin suostuu päästämään toivotunlaisia ääniä, ja huokaisemme helpotuksesta. Keikan alkamiseen on enää vain pari hetkeä.

Kakkoslavalla oleva bändi aloittaa vielä yhden biisin, mutta se on heidän settinsä viimeinen. Tapahtuman juontaja ilmestyy nyt tänne päälavalle, muistelee parilla sanalla Anssin aiempia keikkoja täällä Karkkilassa ja spiikkaa sitten illan ja koko kaksipäiväisten festareiden viimeisen esiintyjän lavalle. Ilta on pimentynyt, lavalla on pimeää ja sitten Villen tukeva rummutus lähtee käyntiin. Jes, Bumerangilla siis aloitetaan! Villen takoessa Saara, Antti ja Mikko ilmestyvät lavalle ja yhtyvät soittoon. Antilla on pitkä musta basistintakki, iih! On se vaan komea siinä. Mikolla on ehjä paita ja housut, ja eturivin tätijaosto pistää tämän hyväksyen merkille. Ja jotkut kultapaljetein koristellut kengät. Diggi-loo, diggi-ley, alla tittar på dig…

Ja siinä on itse Anssi! Mies harppoo lavalle pitkä tukka ja pitkän kesätakin helmat hulmuten ja nyt heitellään bumerangia biisin epätoivoisen parisuhteen sotkuissa. Tämä on niin mainio aloitusbiisi tällaisella festarikeikalla, heti ollaan kaikki ihan fiiliksissä! Tuossa lavan keskellä on yksi korkeampi kaiutinkaappi, jolle Pariisin Kevään Arto Tuunela astui kerran ja Maija Vilkkumaa ei kertaakaan, mutta Anssi on tietenkin seisomassa sillä lähes yleisön käsien ulottuvilla jo ekan biisin aikana. Näin otetaan yleisö! Tältä näyttää artisti, joka vaikuttaa ilahtuvan aidosti siitä, että joka ainoa meistä katselijoista on tänään paikalla ja joka haluaa esiintyä juuri meille jokaiselle henkilökohtaisesti. Ja hei, laulusta saa muuten loistavasti selvää, ei yhtään suttua niin kuin Maijan aikana. On se Terttu vaan aika velho, kun sai äänet pelaamaan tällä tavalla ilman kunnon sound checkiä heti ekasta biisistä alkaen.

Millaa vaaditaan taas kerran päättämään, ja kylläpä tästä yleisöstä irtoaa ääntä mukavasti, ja katsojaporukan kädetkin nousevat herkästi taputtamaan sopivilla hetkillä. Kahdesta sisaresta pitäisi valita toinen, ja tässä lavan edessä jo vähän tungeksitaan. Mutta ei se mitään, etuaidalla on hyvä olla. Puistossa ilta viilenee ja oho, nyt se tunkeminen alkaa jo vähän sattua. En jaksa ottaa selvää, painitaanko mun takanani vai tanssivatko nuo ääliöt, humautan sinne kyynärpäällä pari kertaa ja jatkan keikan seuraamista. Vieruskavereita alkaa ahdistaa jo sen verran, että seuraavaksi kutsutaankin paikalle jo järkkäri, sitten toinen ja kohta kolmaskin, mutta tämän operaation jälkeen meillä onkin vähän väljempää eikä kukaan tee enää kipeää. Tämä hieman häiritsee tähän kappaleeseen keskittymistä ja käsiä ei mahdu heiluttamaan biisin vaatimalla tavalla kun minun molemmilla puolillani etuaidan rapuilla seisoo vihainen järkkäri, mutta festarit ilman jotain järjestyshäiriötä ei ole mitkään kunnon festarit! Antti katselee tilannetta huolissaan lavalta, mutta kaveri näyttää hänelle peukkua ja vakuuttaa, että kaikki on nyt hyvin.

Onko täällä levottomia tyttöjä? Anssi, älä nyt yllytä! Yksi turhan levoton miespuoleinen katsoja vietiin juuri pois, mutta paikalle jääneet tuntuvat nyt olevan juuri sopivan levottomia ja keikka jatkuu mukavan vauhdikkaana. Hei, mitä nuo kitaristit nyt? Ai niin, uusi kitarabattle! Sitä en ollutkaan vielä päässyt todistamaan. Jotain teknistä ongelmaa tuntuu Anssilla olevan, joten Mikko julistetaan voittajaksi ja samalla Anssi esittelee bändin. Bändi on tänään mukavan vauhdikkaalla tuulella. Anssi nyt on aina, mutta Mikko ja Antti pomppivat menemään pitkin lavaa ja vierailevat vuoroin toistensa tonteilla. Etenkin Mikolta irtoaa välillä muutama komean korkea hyppykin. Saara seuraa tarkasti lavan tapahtumia omasta korotetusta työpisteestään ja joku miesten sekoilu saa hänet välillä repeämään nauruun.

Oi, nyt siirrymme kuuntelemaan Ilveksen tarinaa! Pikku ilves esille taskusta seuraamaan tätä ja kappaleen päätteeksi ulvomme yhdessä edesmenneille muusikoille. Katsomo on täysillä mukana, ja osa taisi alkaa ulvoa jo ennen kuin Anssi pyysi yhtymään kuoroon. Täällä on selvästi porukkaa, joka on käynyt Anssin livekeikoilla niin paljon, että tietää, kuinka nämä kuviot menevät. Tällaiset porukat ovat aina hyviä yleisöjä, ja on hienoa saada olla juuri tällaisella keikalla mukana.

2080-luvulla on pöllitty Sannilta (eikun hups, tätähän ei saanut kertoa Karkkilan ulkopuolella ettei sana lähde liikkeelle), ja sitten musta on nättii. Kuinka moni on juuri tänään uskaltanut tehdä jotain sellaista, jota ei ole tehnyt koskaan ennen? Hmm, olenko minä? No en nyt ainakaan mitään mainittavaa, mutta vieruskaveri kuiskaa, että hän on, hänhän on tänään ensimmäistä kertaa elämässään festareilla! No niin tosiaan, se on juuri sitä, mitä Anssi tarkoittaa, se on sitä oman juttunsa etsimistä ja oman tiensä löytämistä!

Eih, Nostalgiaa jo, eihän tämä keikka voi olla näin lyhyt, eihän Anssi ole kuin vasta noussut festarilavalle! No mutta onhan se myös JEE, nyt tulee Nostalgiaa, iloitaan tästä! Biisin alkulaulatusten aikana Mikko ja Antti laulattavat toisiaan taustalla ja ilmeilevät. Sanoituksessa ajetaan tänä iltana luonnollisestikin mopolla Karkkilaan. Kohta Anssi harppaa taas ties monennenko kerran isolle kaiutinkaapille ja 1972 starttaa. Siihen mahtuu monenlaisia kitarakuvioita alkuun, ennen kuin Anssi vaientaa bändin, aloittaa laulun mutta antaakin yleisön laulaa ensimmäiset säkeet ilman säestystä. Hyvin irtoaa! Meno sen kun kiihtyy, ja Anssi ja Antti pyörivät piruetteja niin vauhdilla että pitkä basisti ottaa ensin leveän haara-asennon pysyäkseen pystyssä ja käy sitten nopeasti polvillaan, mutta soitto ei taukoa.

Anssi ei leiki encoretaukoa, vaikka sen paikka olisi tässä. Hän kertoo aplodien laannuttua mikrofoniinsa, että hänelle on esitetty ennen keikkaa yksi biisitoive: Voisiko hän esittää kappaleen Paljon onnea vaan näille 30 vuotta täyttäville festareille yhdessä koko yleisön kanssa. Toki hän voi, hän ei vain ole varma, meneekö tämä kappale C:stä ja Mikkokin kohauttelee hartioitaan. Mutta hyvin se menee, ja me kaikki laulamme tutun onnittelulaulun Sunset Beach Partylle.

Nyt lähdemme yhdessä onnelliselle vaellukselle pitkin harjua (täällä Karkkilassakin on sellainen) ja muistelemme lapsuuden parhaita hetkiä, ja sen lopuksi Anssi huudattaa yleisöä vielä vähän kovempaa, vetääks kaikki jo täysillä Antin tuttuun tapaan toistaessa nämä välikommentit – mutta nehän ovat osa tätä kohtaa biisissä, toki ne pitää laulaa mukana! Festariyleisö ei tietenkään mykisty Nummelan hiljaisessa odotuskohdassa, eikä Anssi yritäkään vaientaa katsomoa ennen kuin lähtee pitkään huutoonsa. Tällä kertaa osa katsojista huutaa mukana äänten kohotessa ja muuttuessa hihkumiseksi ja yleiseksi riemun mölinäksi hienon suorituksen kunniaksi. Keikan päätteeksi Anssi ottaa meidät vielä ajelulle Mikan faijan vanhan bemarin kyytiin. Biisiin kuuluu tuttuun tapaan kitaristien yhteistä tiluttelua, ja Explorer-kitarasta laukeaa jotain tämän biisin loppupuolella keskeyttäen kaksinsoiton. Mikko yrittää korjata kitaraa Anssin pitäessä viimeistä välispiikkiä, ja täällä Karkkilassa on kaikki hyvin tänä iltana. Eikun yönä. Eikun joko tämä alkaa olla aamu? Anssin setti taisi venyä hieman ohi lopetusajaksi merkityn ajan 01:30.

Anssin esityksen jälkeen lavalla on vielä jotain festareiden lopetusseremonioita, mutta niitä ei nyt ehdi katsoa, kun Anssi laskeutuu sieltä alas kättelemään eturivien yleisöä. Anssi harppoo turva-aidan järkkäriportaalta toiselle ottaen tukea kaiteesta ja matalammista kaiutinkaapeista ja kulkee hymyillen aidan päästä päähän. Kun hän on ohittanut meidät, hiplaamme varovasti Anssin hienoa esiintymistakkia selkäpuolelta kokeillen sen materiaalia. Ai jai, mukavan ohutta kangasta! Ai niin, katsoa saa mutta ei koskea. No mutta jos ihan vähän ja vain tämän kerran?

Kun Anssi on päässyt etuaidan päähän asti ja lavallakin ovat lopettelusereminiat päättymässä, saamme nauttia vielä mahtavasta ilotulituksesta viereisen järven yllä. Vaikka eletään heinäkuun alkua, yö on pimentynyt tarpeeksi ja tämä näyttää todella upealta. Ensimmäisten rakettien paukahdellessa Anssi loikkii takin helmat heilahtaen takaisin lavalle, ja kohta hän näkyy siellä takana varjoissa keskustelemassa kitarateknikkonsa kanssa Explorerista. Toivottavasti tuo iäkkäänpuoleinen, kulmikas kitara saadaan taas keikkakuntoon, sillä Anssi tuntuu pitävän siitä.

Ilotulitus paukkuu aikansa ja kun se on ohi, on aika lähteä jo liikkeelle. Muuten voisi jäädä katsomaan roudausta ja kiittämään bändiä, mutta kello on jo järjettömän paljon. Mutta käydään edes Terttua kiittämässä äänen laadusta, sillä hän oli selvästi huomannut meidät siinä lavan edessä äänikatveessa ja säätänyt äänen juuri meitä varten niin kohdilleen kuin vain voi olla. No voi, äänivelhoon kerännyt kamansa kasaan ja häipynyt jo ilotulituksen aikana!

Hmm, miten näitä kosteita, liukkaita ruohopenkereitä muuten pääsee alas keikasta väsyneillä jaloilla? Jos tästä varovasti, noin, enpäs kaatunut. Jatketaan kohti poistumisporttia, ja kengät alkavat upota liejuun. Kas, yleisö on tallannut osan tästä alakatsomosta melkoiseksi velliksi, mutta pahan kohdan pystyy onneksi kiertämään joten kuten. Vaellamme kohta hitaasti kohti Karkkilan keskustaa kymmenien muiden ihmisten massan mukana ja autokin löytyy sieltä, mistä pitääkin. Kotimatka sujuu mukavasti keikasta ja sen yksityiskohdista jutellen, ja kotiin selvitään joskus kolmen jälkeen taivaan alkaessa jo selvästi vaalentua. Joo, ei vanha oikein jaksa näitä pikkutunneille kestäviä keikkareissuja kovin usein, mutta tämä reissu ehdottomasti kannatti. Sää oli mitä ihanin, suomalainen kesäfestari näytti kaikki olennaisimmat puolensa, bändikattaus oli mainio ja Anssin ja Maijan keikat erinomaisia.

Tässä keikkaa seuraavana päivänä univelkaisena päivärytmejä ihmetellessä ja toisen jalan kiukutellessa pitäisi nyt järjen äänen jo puhua, että tää on nyt tältä kesältä koettu, elellään sievästi. Mutta kovasti tekisi mieli taas tuota keikkakalenteria tutkia ja pohtia kaikenlaista ei niin fiksua…

Anssin settilista

Bumerangi
Milla
Kaksi sisarta
Puistossa
Levoton tyttö
Kitarabattle
Ilves
2080-luvulla (Sanni)
Musta tuntuu multa
Nostalgiaa
1972
Paljon onnea, Sunset Beach Party
Nummela
Mikan faijan BMW

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.