Keikkarapsa: Mitä käy kesäkitaristille, kun syksy koittaa?

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Isojano 2019 la 24.8.2019 Hartwall, Lahti

Perinteinen Lahden Isojano järjestetään tänäkin vuonna elokuun lopulla Hartwallin panimoalueella isossa, telttamaisessa hallissa. Kaksipäiväisen festaritapahtuman jälkimmäinen päivä kiinnostaa tällä kertaa kovasti, koska se on Anssi Kelan kesäkissan, eikun kesäkitaristin Mikko Kososen viimeinen työpäivä tässä orkesterissa. Myös molemmat muut tämän illan esiintyjät, Stereo ja Vesala, ovat minun tämän kesän to do -listallani, joten ajellaanpa Lahden suuntaan lauantai-illan kunniaksi.

Olen ollut näillä festareilla ennenkin, joten parkkipaikka kävelymatkan päästä löytyy helposti ja paikan pääportillekin on helppoa suunnistaa. Porttien on ilmoitettu aukeavan seiskalta ,vain puoli tuntia ennen ensimmäistä esiintyjää, ja se ei ole kuulostanut järkevältä festareilla, joilla on tarkoitus tutustuttaa mahdollisimman moni henkilö tämän panimon alkoholipitoisten juomien tarjontaan. Mutta portti onkin jo auki reilusti ennen seiskaa, joten siirrymme sisälle ja päädymme lavan edustalle muutaman tutun seuraan. Yllättäen tänä vuonna alkoholittomiakin juomia saa kaikista myyntikojuista, mikä on selvä parannus aiempaan. Samoin se yllättää positiivisesti, että vippiporukalle ei ole annettu leveää osuutta lavan edustan aidasta, vaan heidän alueensa päättyy hetkeä ennen etuaitaa. Aidalle on aseteltu iloisen värikkäitä leitä, joista poimimme yhdet kaulaamme.

Kun illan ensimmäisen esiintyjän eli Stereon vuoron pitäisi koittaa, päälavan suunnalla ei vielä tapahdu juuri mitään. Kakkoslavalla sen sijaan aloittaa joku lainabiisejä soittava pumppu. Tutkimme aikataulua, ja jonnekin siellä on pienellä räntätty, että aikataulun muutokset mahdollisia. Noh, näköjään varsinaisten esiintyjien aloitusaikoja siirretään nyt myöhemmäksi, jotta paikalle ehtisi enemmän populaa. Just kiva, joo. Ehdimmepä sitten ihmetellä sitäkin tarkemmin lavalle illan aloittajia varten rakenneltua systeemiä korkeine DJ-pöytineen ja STEREO-logoineen.

Stereo

Kun huippuhittejä vuosien ajan takonut Haloo Helsinki jättäytyi pitkälle tauolle ja sen nokkahenkilö Elli Haloo lähti tekemään erilaista musiikkia Ellips-nimellä, kaksi bändin lahjakkaista nuorista miespuoleisista jäsenistä perusti elektronista tanssimusiikkia (noh, siis sellaista jumputusta) esittävän kokoonpanon. Genrenä tämä EDM ei ole todellakaan mun juttuni, mutta nämä pojat tunnetusti osaavat säveltää, soittaa ja laulaa, joten tämän tsekkaaminen on kyllä aika must.

Lopulta keikka alkaa. Lavan yhteen reunaan on katettu pieni soitinkioski, josta joku kaveri, joka ei ole Leo tai Jere (myöhemmin selviää, että hän on nimeltään Error) ottaa sähkökitaran ja alkaa sooloilla ison DJ-pöydän edessä nauhalta tulevan taustajumputuksen päälle. Samassa nurkassa on sähkörummut ja koskettimet, mutta missä muut soittimet? Kohta Jere ja Leo ilmestyvät myös lavalle ja keikan kulku alkaa selvitä: Error soittaa vuorotellen jo listattuja kolmea soitinta, mutta kaikki muu tulee nauhalta Leon ja Jeren keikkuessa ja tanssiessa milloin pöydän takana, sen edessä tai peräti sen päällä. Jerellä ja Leolla on mikit ja he laulavat jonkun verran, mutta valtaosa laulustakin tulee nauhalta. Sitä paitsi iso osa esitetyistä kappaleista ei ole edes heidän omia sävellyksiään, vaan tekno-remixejä mm. Sannin, Apulannan ja Antti Tuiskun hiteistä.

Jumputi jumputi. ”Tää hei on meidän uusi biisi, tällä fiittaa Elias Gould!” (vai kuka se oli), ja nauhalta alkaa tulvia Eliaksen (tai jonkun muun) ääni, ja Leo ja Jere tanssivat, heiluttavat käsiään ja vetävät kertosäkeen puoliksi laulaen, puoliksi räpäten – mutta kun he hetkeksi sulkevat suunsa, heidän laulunsa silti jatkuu edelleen monessakin kohdassa keikkaa. Ai, sekin on siis purkitettua? Ja koko ajan eriväriset strobovalot mäiskivät katsojia kipeästi näköhermoihin suoraan poikien takaa estäen lavalle katselun välillä kokonaan. Äh. Ei jatkoon, vaikka poikien muuvsit ovat paikoin ihan ok, molemmat ovat hyvän näköisiä ja ainakin nuorempi naaraspuoleinen yleisö tykkää.

Stereon biisejä, ei järjestystä

Ainakin seuraavat biisit kuultiin jonkinlaisina remix-versioina:
Darude: Sandstorm
Antti Tuisku: Sata salamaa
Zen Café: Todella kaunis
Sanni: Pornoo
Apulanta: Anna mulle piiskaa

Omia biisejä, luulisin: mm. Joo mä elän, Rauhaa ja rakkautta, Bonnie ja Clyde.

Anssi Kela ja bändi

Huokaamme salaa helpotuksesta, kun Stereo saa settinsä päätökseen ja lavalla aletaan roudata. Kaikki eturivin nuoret naiset poistuvat tässä vaiheessa, joten meikäläiset siirtyvät rauhassa keskemmälle katselemaan, kun Stereon ikävät valotehosteet ja korkea pöytä siirretään syrjään ja taustaverhon takaa rullataan näkyviin ensin tuttu kosketinteline kaksine kiippareineen ja sitten musta, iso rumpusetti. Kohta tuttuja bändin jäseniä näyttäytyy vuorotellen, kun he käyvät tarkastamassa omat työpisteensä ja nopeasti tsekkaamassa omat soittimensa. Pian kaikki on valmista, ja he poistuvat lavalta. Antti on jättänyt puolikkaan tuopillisen olutta oman vahvistimensa päälle, ja kohta Ville livahtaa paikalle verhon vierustaa pitkin ja vaihtaa sen tölkilliseen mustikkasoppaa. Okei.

Vielä pieni hetki odottelua, ennen kuin värikkäästi pukeutunut pörröpäinen juontaja tulee spiikkaamaan Anssin joukkioineen sisään, ja hänen takanaan Ville jo hipsii kohti rumpuständiä Bumerangin käynnistystä varten. Villen takoessa muu bändi astelee lavalle Mikko Kosonen etunenässä, seuraavana tulee Saara ja viimeisenä Antti, joka ihmettelee kadonneen tuopin arvoitusta ja katselee Saaraa syyttävästi. Kohta Anssikin on jo paikalla isoine eleineen ja liehuvine keikkatakkeineen ja Bumerangi lentää tänäkin iltana sanoituksen hankalan on/off-suhteen kunniaksi.

Yleisö on tässä vaiheessa pakkautunut mukavasti lavan edustalle, ja kun yksi hetken aikaa häiriötä aiheuttanut isokokoinen mieshenkilökin on häipynyt jo jonnekin, keikan seuraaminen etuaidalla on taas kerran todella nautinnollista. Noh, valojen takia lava on välillä melkoisen pimeä, mutta strobot eivät nyt satuta silmiä, ääni on oikein maltillisella tasolla ja sekä laulusta että soitannosta saa kunnolla selvää. Kokenut Esa on näköjään puikoissa äänipöydän suunnalla. Yleisön yhteislaulu hieman häviää valtavan hallin sisälle, mutta Millan aikana porukoilla on kyllä jo suut auki ja kädet ilmassa.

Millasta loikataankin suoraan jo Puistoon ja monilla keikoilla näiden välillä soitetut biisit skipataan, mutta Anssille on tosiaan annettu vain tunti soittoaikaa ja aikataulukin on alun viivästelyn takia pahasti myöhässä ennalta ilmoitetusta. Täällä hallissakin ilta on viilentynyt yllättävästi vaikka päivä on ollut tosi lämmin, mutta nyt keikan aikana yleisömassan keskellä käsiä heilutellessa on onneksi sopivan lämmin. Levottoman tytön jälkeen Anssi syöksyy suoraan rajuun kitarataisteluun Mikon kanssa, ja sitä katsellessa alkaa pikku hiljaa tajuntaan iskeä, että tämä on sitten viimeinen kerta. Seuraavalla kerralla vasenta laitahyökkääjän paikkaa hallitsee taas Tuomas Wäinölä. Antti, Ville ja Saara pysyvät, mutta tämä bändin nykyinen dynamiikka, johon tämän pitkän festarikesän aikana on ehtinyt jotenkin jo tottua, muuttuu taas. Tässä tapauksessa tosin onneksi vanhaan ja erittäin hyväksi havaittuun suuntaan, mutta muutos kuin muutos vaatii silti katselijaltakin keskittymistä ja totuttelua.

Ilves pistää tänä iltana miettimään erityisesti Aviciitä, ruotsalaista nuorta biisintekijä-deejiitä, joka otti itseltään hengen tasan silloin, kun Ilves ilmestyi. Keikoillaan Avicii oli kuten hetkeä aiemmin nähdyt Jere ja Leo, eli soitti nauhoja joilla joku muu laulaa hänen kappaleitaan. Hän seisoi yksin ison yleisön edessä pöytänsä takana, virnuili, aukoi suutaan ja heilutti käsiään, mutta ainoana kaverina estradilla olivat valmiit nauhat ja efektit, eivät bändikaverit. Yksinäistä elämää, vaikka kuinka olisi kavereita lavan takana. Nuorella miehellä ei sitten kuuppa kestänyt, vaikka hänellä oli mainetta ja mammonaa, eikä hänen hittibiisilähteensä vaikuttanut vielä ehtyneeltä.

Mutta unohdetaan nyt kuolleet muusikot ja iloitaan siitä, että yksi erittäin elävä sellainen kertoo meille parhaillaan, mikä vaatteiden väri on hänestä erityisen nättiä, ja kuinka kaikki voivat paitsi pukeutua mustaan, myös etsiä omaa juttuaan tässä elämässä. Mutta hei, eikös tämä keikka ole vasta alkanut, miten nyt jo voi olla Nostalgian aika? Miten aika voikin kulua näin nopeasti? Ja nyt se kuluu vielä nopeammin, kun iso vaihde pistetään silmään ja lavalla tapahtuu entistä vauhdikkaammin Mikon ja Antin pomppiessa Anssin takaa vuoroin lavan kummallekin laidalle. Tässä vaiheessa oivallamme, että lei, nauhalliset korvatulpat, moshaaminen ja pitkä tukka EIVÄT sovi yhteen ja sitten selvittelemmekin korvatulppiemme nauhaa irti leistä ja hiuksista viimeiseen biisiin saakka.

Anssi lankeaa polvilleen aivan lavan etureunan tuntumaan, nostaa maagisen peukalonsa pystyyn ja iskee Mikon hämmästellessä siinä vieressä käyntiin sen biisin, jossa luetellaan ammatteja. Tässä vauhdissa Mikon ja Antin keskinäinen nokittelu yltyy melkein tappeluksi pitkien miesten potkiessa toisiaan, mutta sitten Mikko taas laskee päänsä niin lempeästi Antin olkapäätä vasten ja rakkaus täyttää koko lavan. Mikko pomppaa korkealle rumpuraiserin edessä Anssin ja Antin pyöriessä hurjia piruetteja, joiden päätteeksi Antti taas putoaa tyylikkäästi polvilleen ja Anssikin seuraa kohta perässä lattian tasolle ennen kuin yleisöä yllytetään ottamaan kaikki irti kertosäkeestä, joka on vauhdikkaasti matkalla tänne Lahteen tuolta Tampereen suunnalta.

Tänä iltana ei ole aikaa encoretauoille, joten heti 1972:n päätyttyä Anssi vaihtaa teknikko Veeran avustuksella punaisen kitaran samanmerkkiseen valkoiseen, nostaa näkyville ison tienviitan ja johdattelee meidät kaikki Nummelanharjulle kävelemään. Nyyh, tämä on kesän viimeisen keikan vihoviimeinen biisi. Mikko luo rytmiä shakerilla Anssin ja Saaran rakentaman sävelmän taustalle, ja kun hänen on biisin lopulla aika vaihtaa shaker kitaraan, hän ei pudotakaan ravistinta kitarakamojensa joukkoon kuten aiemmilla keikoilla, vaan palauttaa sen Villelle, sillä kyseinen rytmisoitin kuuluu bändille eikä Mikon omaan soitinkokoelmaan. Tuo pieni yksityiskohta tekee tästä hetkestä jotenkin niin lopullisen tuntuisen ja koko biisistä normaalia haikeamman.

Nummelan jälkeen Antti edelleen perää kadonneen oluttuopin sijaintia harteitaan iloisesti kohauttelevalta Saaralta ja Mikko ja Ville mäiskivät Villen rumpusetin peltejä Anssin yrittäessä keräillä levotonta laumaansa loppukumarruksille. Anssi esittää kauniit kiitokset Mikolle kuluneesta kesästä ja vapauttaa hurmaavan kesäkissansa kulkemaan taas omia polkujaan. Toivottavasti tuo kolli kitaroineen löytää toisen keikkabussin (tai edes keikkapakun), jossa hän voi jatkaa keikkamuusikon uraansa, tai ehkä joku musiikillinen tv-ohjelma ottaa hänet lämpimään studion nurkkaan talveksi? Pitääpä ruveta katselemaan tulevia muiden artistien keikkoja sillä silmällä, että osuisi todistamaan Mikon kitarointia jatkossakin.

Anssin settilista

Bumerangi
Milla
Puistossa
Levoton tyttö
Battle
Ilves
Musta tuntuu multa
Nostalgiaa
1972
Nummela

Anssin setin jälkeen jään vielä tuijottelemaan lavalle ja toivomaan, että näkisin bändistä vielä jonkun jäsenen. Anssi toki itse kiertää keikan jälkeen kättelemässä eturiviläiset, mutta tässä kaipaisi rauhallisempaa hetkeä jotta voisi kiittää kunnolla kuluneesta kesästä ketä vain heistä. Mutta kamojen vaihto sujuu teknikoiden voimin eikä bändin jäseniä enää näyttäydy. Noh, edellisellä keikalla eli Helsingin Altaalla sain kiitettyä Anssia ja Mikkoa, joten on pakko tyytyä nyt siihen.

Vesala

Vetäydymme hetkeksi taemmas odottelemaan Paula Vesalan aloitusta, ja kun hän lopulta nousee lavalle, kello on jo aika mahdottoman paljon. Täältä istumapaikka-alueelta ei voi enää tunkea kovin lähelle lavaa, joten siirrymme vain salin puoliväliin ja otamme perinteiset rokkipoliisin paikat miksauspöydän aidan tyköä. Vesalalla on tarjolla tavaraa myös sivuscreeneillä, joten tämä keikka luultavasti kannattaakin nähdä hieman taempaa.

Futuristinen Vesala nousee lavalle aivan elävän bändin keskelle, mutta lopputulos on yllättävän tekninen, sähköinen ja huikean visuaalinen. Sivuscreenit ja keskiscreeni tosiaan tarjoavat aivan muuta kuin vain lavan tapahtumia, eli siellä pyörii kuhunkin biisiin kuuluvia kuvituksia ufo-Vesalasta, tanssivista hahmoista ja ties mistä, ja lavalla nähtävä todellisuus vain vilahtaa siellä lyhyinä hetkinä. Hämmentävää ja hienoa.

Mutta kun biisien sanoista ei tahdo saada mitään selvää, biisit vedetään melkoisen rasittavaksi teknojumputukseksi sovitettuina, äänen taso on turhan korkealla vaikka ollaankin täällä salin keskellä ja kellokin on oikeasti jo paljon. Näistä syistä seurueemme ainoata autokuskia alkaa väsyttää pahemman kerran ja siksi ilmoitan neljännen biisin kohdalla, että vaikka odotin tätä keikkaa hartaasti, nyt ei tosiaan jaksa, vaan lähdetäänpä autolle ja suunnataan kohti kotia. Ehkä joku toinen kerta.

Vesalan settilistan alku

Mul ei oo lapsuudensankarii
Tytöt ei soita kitaraa
Me tanssitaan liian vähän
jokubiisi

Näimme sen, mitä varsinaisesti tulimme katsomaan, eli tulisen festarikeikan Anssilta ja bändiltä. Näimme Mikko Kososen kesäpestin viimeisen keikan, ja näimme kaksi muuta odotettua aktia, joiden katsominen sai jotenkin miettimään, olemmeko vain liian vanhoja tajuamaan, vai liian urautuneita vanhoihin kuvioihin. Mutta me sentään tiedämme, mitä me etsimme. I want a thousand guitars, I want pounding drums. This is Radio Nowhere, is there anybody alive out there?

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.