Keikkarapsa: Katoan pois kun sävel viimeinen soi

Pekka ja Susi ke 30.10.2019 Louhisali, Espoo

Kevään juuri vaihtuessa kesäksi Anssi Kela julkaisee fb-sivullaan kuvan, jossa vuonna 1999 hajonneen Pekan ja Suden jäsenet poseeraavat samassa paikassa Koisjärven kuuluisan Markkapuun juurella kuin kokoonpanon ainoaksi jääneen levynsä kannessa. Ja he näyttävät siltä kuin vuonna 2019, ei suinkaan kuten 20 vuotta sitten. Täh, mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Onko heillä ollut vain joku yhteinen tapaaminen, vai onko tässä jotain muutakin takana? Ja kohtahan se selviää: Pekka ja Susi tekee syksyllä paluukeikan Tapiolassa! No huh huh!

Pekka ja Susi on se bändi, josta Anssi Kela (kuten myös pikkuveljensä rumpali Ville Kela) aikoinaan tuli tunnetuksi. Bändi oli alun perin koulukavereiden kokoonpano, joka oli kasvanut pikkupoikien mielikuvitusbändistä oikeaksi gospelyhtyeeksi ja sitten rokkibändiksi, joka voitti rokin Suomen mestaruuden vuonna 1993. Bändin esikoislevy julkaistiin 1994, ja se jäi lopullista suuntaansa etsivän bändin ainoaksi, vaikka pojat keikkailivat vuosien ajan ja lähettivät demoja levy-yhtiölle, jossa Asko Kallonen tyrmäsi ne yksi kerrallaan. Bändi lakkasi olemasta 1999, jonka jälkeen Anssi päätyi soolouralle, Ville hänen taustabändinsä rumpaliksi ja bändin muut jäsenet kuka minnekin.

Olen seurannut aktiivisesti Anssia vuodesta 2010 lähtien, ja tänä aikana Pekan ja Suden kappaleista vain Karhun elämää on soinut säännöllisesti keikoilla sekä soolona että bändin kanssa. Soolokeikoilla on harvakseltaan kuultu myös muutamaa muuta kappaletta, kuten Kuolematon laulaja, Unelmien laulu, Tähtilaulu ja Aurinkosade. Nämä ovat olleet todella harvinaista herkkua ja vaikka useamman kerran on kinuttu, bändiesityksiä ei ole näistä tarjoiltu. Kappaleiden full band -sovitukset, joissa erityisesti bassoraidat ovat uponneet tajuntaan muutamien pätevien kitarasoolojen lisäksi, ovat olleet kuunneltavissa vain Pekka ja Susi -levyltä ja myöhemmältä Rannalla-kokoelmalta ja niiden livenä kuuleminen oli muuttunut pikku hiljaa mielessäni jo yhtä todennäköiseksi kuin Suomen jalkapallon maailmanmestaruus, helvetin jäätyminen ja Sote-uudistuksen läpimeno. Mutta nyt syksyllä onkin odoteltavissa keikka, joka täyttää nämä kaukaiset haaveet!

Odotettu päivä koittaa ja keräännymme Tapiolan Kulttuurikeskukseen Louhisalin aulaan. Tällä kertaa meidät heitetäänkin pois tutulta vasemmalta ovelta ja komennetaan oikealle ovelle. Panikoimme ja varmistamme pariin kertaan vahtimestareilta, että oikeakin ovi todella avataan ja mieluiten ennen vasempaa ovea, koska huolella rakenneltu jonomme siirtyi tänne. Meitä lohdutetaan, että toki jonottajien ovi avataan sopivasti ja kaikki mahtuvat sisälle. Ja niin mahdummekin, mutta kun on hätä saada paikka jostain etupöydistä! Louhisali nimittäin on tuttuun tapaan klubikattauksessa, jolloin on permannolla neljän hengen pyöreät pöydät ja taempana nouseva katsomo, eikä numeroituja paikkoja.

Lopulta ovi aukeaa, ja paikat jaetaan hyvässä järjestyksessä. Nyt on tuokio aikaa tervehtiä tuttuja lähipöydissä ja fiilistellä tätä paikkaa. Täällä näin ihan ensimmäistä kertaa Anssin livenä marraskuussa 2010, täällä oli Anssin upea salikonsertti lokakuussa 2014 (sillä keikalla soi mm. Unelmien laulu) ja täällä olin viimeksi keikalla ihan muutama päivä sitten, jolloin lavalla oli Tuure Kilpeläinen.

Ja nyt lopultakin lavalle nousee juuri se alkuperäinen ja oikea Pekka ja Susi! Ensimmäisenä Antti Nieminen astelee koskettimiensa taakse lavan oikeaan reunaan, hieman syrjään muusta porukasta. Iloisesti hymyilevä Pete Prauda nostaa sähkökitaran kaulaansa lavan vasemmassa reunassa. Rumpupatterin taakse on hiippaillut pipopäinen Ville Kela, ja Anssi pitkässä keikkatakissaan ilmestyy lavan keskelle aikoinaan tämän bändin keikkoja varten hankittu Pedulla-basso mukanaan. Anssi tosiaan on tässä kokoonpanossa basisti eikä kitaristi. Ison osan urastaan Pekka ja Susi esiintyi juuri tässä nelimiehisessä kokoonpanossa, mutta silti yksi on tänä iltana joukosta poissa. Pekan ja Suden tunnetuin kokoonpano on se rokin SM-kisoissa ja sillä ainoalla pitkäsoitolla nähty viisihenkinen porukka. Siihen kuului olennaisena osana perkussionisti ja taustalaulaja Zarkus Poussa, joka kuoli äkillisesti vuonna 2016.

Mitään ei spiikata, vaan ensimmäisen biisi käynnistyy saman tien. Se on oikein sopivasti Unelmien laulu, jonka nuori henkilö kertoo haaveistaan kirjoittaa kirja, ohjata elokuva ja säveltää hittibiisi. Anssilla on nyt takanaan jo kirja ja tukku hittibiisejä, leffa vain vielä uupuu (mutta itse tehtyjä musiikkivideoita sentään löytyy). Biisi saa samalla tulkita fanin parhaillaan toteutuvaa haavetta juuri tällaisesta keikasta, jossa basso vaihtaa komppikuviota tasan biisin säkeistön kohdalla kuten levytetyssä versiossa kuulee. Hemmetti, tämä on todella hyvä biisi! Hämmästelleen seuraan bändiä, jossa kitara tyytyy enimmäkseen komppaamaan ja basso rakentaa sitä kuuluvampaa kuviota.

Tästä suoraan Saarnaajaan, jossa edesmenneet katselevat ankarina taivaasta aloittelevan bändin toimintaa ja lopuksi jopa nyökyttelevät sille hyväksyvästi. Nyt Anssi tervehtii yleisöä ensi kerran ja intoutuu saman tien pidempään spiikkiin, jossa hän muistelee hauskasti ja eläväisesti bändin perustamiseen johtaneita kuvioita, kuten Vihtiin muuttamista ja samanhenkisen kaverin (Pete) löytämistä heti ensimmäisenä koulupäivänä. Aurinkosade on seuraavana listalla, ja se on ehdottomasti esikoislevyn parhaita kappaleita. Tässä kiipparit ovat isossa osassa, ja Antti, joka on muuta bändiä vaisumman oloinen keikan aikana, tuottaa juuri oikeat kuviot koskettimistaan. Kaikki soittimet kuuluvat eikä mikään ihme, sillä ennen keikkaa oli jo käynyt selville, että itse Tero Terttu Arnberg on tänä iltana miksauspöydän ääressä.

Anssi kertoo kappaleen jälkeen lisää tarinaa Pekan ja Suden alkuajoilta, mm. siitä, kuinka bändi sai nimensä. ”Hei mieti, miten typerää olisi, jos olis bändi, jolla olisi sama nimi kuin tällä Sergei Prokofjevin musiikkisadulla!” Seuraava kappale on luonnollisestikin bändin ja levyn nimikappale, joka kertoo, kuinka normaalin toimistorotan sisällä elää iltaa ja oikeaa elämää odottava villieläin. Hetkinen, miten nämä parikymppiset muusikonrentut ovat luulleet tietävänsä mitään toimisto-orjista tai vanhoista susista?

Anssin ääni laulusolistina kuulostaa etenkin keikan alkupuolella aika erilaiselta kuin modernin Anssin. Ulkonäkö on nykyinen esiintymisasua myöten (sepä vasta olisikin ollut hupaisaa jos hän olisi laittanut jotain vaaleaa ylleen tälle keikalle ja sukinut hiuksensa piikkikampaukselle), mutta tämä tapa laulaa on kyllä enemmän sieltä historian hämäristä, sieltä jossa nuori basistin alku vasta opetteli äänijänteidensä käyttöä. Pete on ainoa muu, jolla on laulumikki edessään, mutta taustalaulut kuuluvat silti yllättävän mukavasti. Nyt Anssi paljastaakin salaisuuden: Myös Terttu miksauspöytänsä takana laulaa taustoja tänä iltana! Annamme hänelle raikuvat aplodit.

Pekan ja Suden kappalevalikoima vaihteli peruspopista heviin, ja nyt tulee näyte tästä jälkimmäisestä genrestä, Talo. Ai jai, mikä bassolaini! Ja kuinka tähän tuo huutava laulutapa niin sopii! Anssi jatkaa tarinointia biisien välillä, ja kertoo, kuinka Pekka ja Susi on varmasti ainoa bändi, joka on julkaissut vain yhden varsinaisen levyn mutta lisäksi tuplakokoelman. Seuraava kappale, pelottavan ja tuhoavan rakkauden kuvaus Kyy on tuolta kokoelmalevyltä.

Anssi muistelee nyt lämmöllä Zarkusta. Lahjakas kaveri, joka oli muutaman vuoden nuorempi kuin suurin osa bändin jäsenistä, ja joka sai keikoilla soittaa vain tamburiinia ja laulaa taustoja vaikka olisi ilmeisestikin jo silloin kyennyt paljon enempään. Hän päätyikin jättämään bändin, joka jäi lykkimään pitkin vähitellen umpeutuvaa latuaan. Zarkus löysi itselleen oman elämänuran ensin muualta kuin musiikista, mutta palasi sitten rumpujen ja perkussioiden taakse. Kuolematon laulaja on omistettu Zarkukselle, joka saa sen myötä herätä elämään, sanoina sävelmään. Upea versio bändin parhaasta (noh, makuasia) kappaleesta. Tämä kappale voisi hyvin olla Sä et tiennyt -kappaleen vastapari Ilveksen sijasta, kappale joka kertoo esiintyjän ja kuulijan suhteesta sen esiintyjän oman version.

Lavalla hieman hälistään, koska ennalta sovittu settilista meni tässä vaiheessa vähän sekaisin, mutta ei se mitään, hieno Tähtilaulu sopii hyvin tähänkin kohtaan settiä. Kyllä, tuolta jostain katon valojen suunnalta se taivaalla odotteleva tähtimies laskeutuu keskuuteemme tänä iltana. Let all the children boogie – eikun sori, tämä olikin eri tähtimies, mutta ihan samoissa maisemissa kyllä tässä kuljetaan.

Bassovahvistin ei kärähdä tällä kertaa, vaikka Anssi ottaa vauhtia ja iskee Pendullastaan vähän äkäisemmän intron käyntiin, ja nyt osaamme lentää, siipemme liitoon levittää. Hämmästyttävää huomata, että osaan laulaa vaivatta kaikki Pekan ja Suden levyn kappaleet mukana, tässäkin ne kivat pitkät venytykset säkeiden lopussa. Kyystä ei oikein irtoa kuin kertosäe, mutta Tähtilaulu kyllä sujuu. Rakastuin kappaleeseen heti kun kuulin sen ensi kertaa (olisiko ollut jommallakummalla niistä vuosien takaisista fb-keikoista?) ja hankin sen singlenä saman tien käsiini huuto.netistä.

Nyt ollaan päästy keikalla jo siihen kappaleeseen, jonka ansiosta tämäkin keikka on mahdollinen. Tämä on se kappale, jonka kertosäkeen Anssi keksi lukiossa psykantunnilla ja jonka ansiosta bändi voitti rokin SM-kisan ja pääsi levyttämään. Nyt puemme puvun karvaisen yllemme ja otamme ujosti ja varovaisesti tanssiaskeleita. Tämä karhun turkki kynsineen on vuosien aikana muuntunut enemmän Freddie Mercuryn solkitakiksi, mutta se on edelleen Anssin yllä näissä keikkatilanteissa ja tekee hänestä sen tähden, jota me haluamme kuunnella.

Yleisö ei tällä kertaa karkaa keikalta tämän kappaleen jälkeen, kuten kuulemma joskus takavuosina saattoi käydä, vaan odottaa innolla lisää. Pete on pikku hiljaa osallistunut enemmän ja enemmän välispiikkeihin, ja Anttikin välillä sanoo jotain koskettimiensa takaa, vaikka se ei oikein kanna yleisölle asti sillä hänellä ei ole laulumikkiä. Lavalla on selvästi melkoisen välitön ja iloinen tunnelma! Harmittavasti keikan ilmoitetaan olevan loppumaisillaan, ja viimeisenä biisinä saamme kuulla levyttämättömän kappaleen, joka oli Pekan ja Suden kilpailusetissä vuonna 1993 ja joka löytyy jostain YouTubenkin uumenista. Nyt hevivaihde päälle ja Sokeana katselen!

Toki Pekka ja Susi on jättänyt yhden biisin encoreksi, joten bändi palaa hetken päästä takaisin lavalle selvästikin tyytyväisenä yleisön metelöintiin. Yleisöstä huudetaan nyt ainakin Rosaa, mutta encorebiisinä on kaunis balladi Kulkuri, joka sanoitus voisi vaikka kertoa jonkun elämänvaiheen päättymisestä ja eri teille lähtemisestä. Juuri kuten tämä bändi teki vuonna 1999, ja uhkaa tehdä taas tämän keikan jälkeen. No höh, kyllä me olisimme ottaneet ihan reunion-kiertueen pelkän yhden keikan sijasta!

Mutta tämä on nyt tässä. Ei enää biisejä eikä mukavasti polveilevia tarinoita tämän illan aikana. Erittäin hyväntuuliset Pete ja Antti ilmestyvät melkein heti yleisön puolelle, joten piiritämme pikaisesti heidät. Porukoilla on mukanaan yllättävä paljon erilaisia Pekan ja Suden CD-levyjä, joiden kansipapereihin kerjäämme nimmareita ja kiitämme samalla miehiä keikasta. Villekin ilmestyy kohta nojailemaan baaritiskiin, joten hän on seuraava piirityksen kohde, ja lopuksi riennämme vielä lavan reunalle häiritsemään bassoaan pakkaavaa Anssia. Anssi valittaa sormiensa olevan tosi kipeät basson paukutuksesta, mutta hänkin vaikuttaa tyytyväiseltä tähän iltaan.

Ja mekin olemme niin tyytyväisiä, niin onnellisia tämän jälkeen! Tämä oli kaukainen haave, jonka toteutumista ei oikein voinut uskoa, todellinen unelmien täyttymys. Nyt on korjattu se vääryys maailman kudoksessa, että tämä bändi jäi silloin aikoinaan kokematta ja hajosi, ennen kuin sen keikoille tuli lähdettyä. Kihisemme onnesta vielä Tapiolan Kulttuuritalon aulassa ja kotimatkalla. Nyt keikan jälkeisinä päivinä eri biisien pätkät ovat vuorotellen pyörineet korvamatoina heti aamuherätyksestä lähtien. Pakenen kylmää maailmaa oikein mielelläni niiden pariin.

Settilista

Unelmien laulu
Saarnaaja
Aurinkosade
Pekka ja susi
Talo
Kyy
Kuolematon laulaja
Tähtilaulu
Kun osaan lentää
Karhun elämää
Sokeana katselen
—
Kulkuri