Keikkarapsa: Mun täytyy kävellä näin

Anssi Kelan elämäkertakonsertit 19.-22.12.2019 Bio Rex, Helsinki (suppeampi versio)

Anssi tietää, kuinka hulluja pidetään jännityksessä. Vihjataan vain, että joku jännittävä julkistus on tulossa, mutta ei yhtään kerrota, mistä mahtaa olla kyse. Uusi tv-sarja? Elokuva? Toinen jäähallikeikka? Pohdimme ja arvailemme, ja lopulta lokakuun alussa selviää, että kyseessä on elokuvateatteri Bio Rexissä järjestettävien musiikkia, puhetta ja filmiä yhdistelevien elämäkertakeikkojen sarja. Jotain samantapaista siis, jota Bruce Springsteen on tehnyt parin viime talven aikana Broadwayllä. Aluksi keikkoja julkistetaan kolme, ja hyvin edenneen myynnin takia kohta Rexiin on tulossa neljäskin keikka. Vuodenvaihteen jälkeen näitä keikkoja on tiedossa myös Turussa ja Tampereella, sekä Rexissä pari lisää. Lisäksi on puhetta, että näitä saataisiin muuallekin Suomeen syksyksi 2020. Jännää on siis tiedossa useammaksikin illaksi, sillä ei tätä ihan kertakatsomiselle tietenkään jätetä!

Lasipalatsin Bio Rexin omaa hienoa funkisilmettä ei nyt ehdi ihailla, sillä salin ovien aukeamista odotellessa keikkajännitys on liian suuri, ja saliin sisään päästyä lavalle rakennettu olohuonemainen tila vie kaiken huomion. Kalustuksena on jykevä musta nahkasohva ja pari nojatuolia. Puupaneloiduit seinät on tapetoitu 1980-luvulta peräisin olevilla bändi- ja formulajulisteilla, ja seassa on Anssin lapsuudenkuvia. Huoneen pöydällä on kulhollinen vihreitä kuulia. Voi, kun uskaltaisi mennä seikkailemaan tuonne lavasteiden sekaan!

Sali pimenee ja lavan yllä roikkuvalla kankaalla alkaa pyöriä introfilmi. Kaislat heiluvat, välähdyksiä jostain takavuosilta, ja lopulta oranssin sumun keskellä mustapukuinen hahmo kääntyy kohti kameraa puhallellen Nummelan huuliharppuintroa. Kameraa ajaa hahmoa kohti, Anssi ilmestyy lavalle ja seuraavaksi itse keikka on käynnissä.

Tai no ei tämä kyllä oikeastaan keikka ole. Anssi laittaa kohta kitaran ja huuliharpun pois, vilkaisee yleisöön ja alkaa kertoa tarinaa omasta lapsuudestaan. Hän kävelee edes takaisin pitkin lavaa jutellessaan, katsoo välillä yleisöön ja välillä alas eteensä. Ääni kuuluu silti, koska hänellä on pieni teatterimikrofoni teipattuna poskeen. Uppoamme syvälle tarinoiden maailmaan seuraavaksi runsaaksi kahdeksi tunniksi.

Tarina seurailee hyvinkin kronologisesti Anssin elämänvaiheita paljastaen palasen sieltä, toisen täältä. Tämä on jonkinlainen juonellinen performanssi, hyvin lähellä näytelmää mutta ei tätä kai ihan näytelmäksikään taida voida laskea, vaikka Anssi kyllä näyttelee elävästi useammankin kohdan tarinoista.

Jos on huolella kuunnellut Anssin soolokeikkojen välispiikkejä, lukenut Matkamuistoja -kirjan ja seurannut Anssia facebookissa, voi huomata, kuinka osa tarinoista on entuudestaan hyvinkin tuttuja – mutta tarkemmin kuunnellessa huomaa, että monesti vain osa tarinasta tai sen runko on jotenkin vanhastaan tuttu, ja nyt ne tulevat uudelleen sanoitettuina ja laajennettuina, ja lisäksi mukana on runsaasti kokonaan uusia kertomuksia, joihin on aiemmin korkeintaan vain hieman viitattu jollain satunnaisella keikalla tai jossain fb-päivityksessä.

Tarinoiden kuuleminen oli ennalta kiinnostanut oikeastaan eniten tällä keikalla, ja samalla huolestuttanut. Anssihan on tunnettu miehenä, joka pitää yksityiselämän yleensä tiukasti poissa julkisuudesta. Onko hän varmasti miettinyt ihan loppuun asti, miten paljon hän on valmis avautumaan ja kertomaan elämästään? Mutta lavalla on nyt toki kovan luokan ammattilainen ja kyllä, Anssi on selvästi miettinyt, miten paljon hän haluaa kertoa. Nyt erilliset elämän hetket on muotoiltu pieniksi tarinoiksi, jotka Anssin parhaiden biisisanoitusten tapaan kertovat asioista, jotka ovat sattuneet lähes kaikille meille.

Kutakin tarinakokonaisuutta seuraa biisi, joka liittyy suoraan tai mutkan kautta juuri noihin juttuihin. Monessa kappaleessa sen sanoitus vielä kertaa tarinan fiiliksiä tai jopa täydentää itse tarinaa. Periaatteessa kaikissa kappaleissa on lavalla vain mies, kitara ja huuliharppu, mutta noin viidessä biisissä Anssi käyttää apunaan luupperia, jonka avulla hän luo komeat taustat kappaleille.

Koska valmiita taustanauhoja ei ole käytössä, nämä luupperikappaleet kuulostavat hieman erilaisilta joka esityskerralla. Anssi on sen verran rutinoitumaton luupperin käyttäjä, että sekaan mahtuu välillä myös virheitä. Kokemusta kertyy selvästi keikka keikalta lisää, ja Rexin setin viimeisellä keikalla mentiin jo aika lailla eri maailmoissa kuin ensimmäisellä. Muutamista illan biiseistä kuullaan nyt ensimmäistä kertaa sooloversiot, ja muutamista muitakin aiemmista selvästi poikkeavat versiot. Näissä on tunnetta, nämä ovat kauniita ja ainutkertaisia.

Anssin tarinat ovat isolta osin vakavia ja ajatuksia herättäviä, ja nenäliinaa tosissaan tarvitsee ainakin ensimmäisellä katsomiskerralla. Tarinoiden lomaan on kuitenkin kätketty hillitön määrä vitsejä, herkullisia punch lineja ja itseironiaa – joka toisaalta sekin menee kyllä välillä turhan pahasti oman ihon alle ja satuttaa samalla kun se kuitenkin naurattaa. Mitä vakavampi asia, sen varmemmin suoraan sen jatkoksi Anssi täräyttää jotain, jonka ansiosta saa höröttää oikein kunnolla. Rytmitys tarinoissa on tosiaan kohdillaan, ja tunteet ajelevat kivasti vuoristorataa koko keikan ajan.

Salin äänestä pitää vielä mainita. Toki esityksessä on ääni, mutta sitä kannattaa oikeasti kuunnella konsertin aikana normaalia tarkemmalla korvalla. Salissa on näillä keikoilla nimittäin L-ISA immersive audio system, ja tämä moderni äänentoistojärjestelmä lienee nyt ensimmäistä kertaa kunnolla tositoimissa Suomessa. Isompi kokoelma kaiuttimia eri puolilla salia takaa paria ensimmäistä riviä lukuun ottamatta kaikille normaalia täydellisemmän ääninautinnon (ja ensi rivissä olleena voin vakuuttaa, että ääni sielläkin on erinomainen). Laitteistoa hallitsee Terttu Arnberg, jonka taitoihin voimme aina luottaa, sillä onhan miehellä pitkä kokemus kaikenkokoisten rokkikeikkojen ääniteknikkona äänihommissa toimimisesta.

Neljän näkemäni keikan aikana on ollut jännittävää seurata, kuinka Anssin itsevarmuus ja osaaminen on kasvanut keikkasarjan edetessä. Kutsuvierasnäytäntö on kuulemma ollut vielä kenraaliharjoituksen hapuilua. Varsinaisessa ensi-illassa homma sujuu kivasti, mutta etenkin luupperin kanssa on tekemistä. Seuraavana iltana juttu on paljon sujuvampi ja osa tarinoista on muuttanut muutamassa kohdassa hieman muotoaan. Kolmannessa illassa on yllättäen kompurointia monessa tekstin kohdassa, ja Anssi joutuu käymään monta kertaa lunttaamassa pöydälle piilotetuista muistilapuista, mitä pitikään sanoa seuraavaksi. Toistaiseksi viimeinen ilta, sunnuntai, onkin sitten jo yhtä juhlaa. Esitys sujuu loistavasti, luupperit tottelevat isäntäänsä ja vapautuneelta vaikuttavalla Anssilla on jopa varaa lisäillä käsikirjoitukseen pieniä uusia juttuja omien fiilisten mukaan.

Tässä esityksessä on myös oikeasti ihan oikea koreografia. Soittaessaan Anssi toki seisoo jalat harallaan mikrofonin äärellä kuten normaalillakin soolokeikalla, ja tarinoidessaan enimmäkseen kävelee edes takaisin lavaa pitkin. Mutta tarinoiden parhaissa kohdissa on mainioita ilmeitä ja eleitä, jotka todella tekevät näistä stooreista tosiaan eläviä. Tässä ei herkeä laskea silmiään hetkeksikään irti lavalla harppovasta hoikasta miehestä. Pelkällä olemuksellaankin Anssi vie meitä tunnetilasta toiseen.

Loppukohtauksen päällä soi taustanauhalta upea uusi, vielä julkaisematon kappale. Tekemättömiä keikkoja on edelleen edessäpäin, ja Anssi on edelleen valmis suuntaamaan niille aina, kun kutsu käy. Tämä elämäkertakonserttisarja on meidän onneksemme vain jonkinlainen välitilinpäätös, tämä tarina ei tosiaankaan ole päätymässä tähän, vaan matka jatkuu. I’ll see you further on up the road.

Settilistalla on vain noin 12 kappaletta, joita en listaa tähän. Tämän raportin täysimittainen versio, joka on tarkoitettu lähinnä vain keikan jo nähneille, löytyy blogistani seuraavan linkin takaa:
liisankeikkarapsat.wordpress.com/2019/12/26/anssi-kelan-elamakertakonsertti-bio-rex-helsinki/