Keikkarapsa: Kitara, tarina ja tähdet

Anssi Kelan elämäkertakonsertit ke 26. ja to 27.2.2020 Bio Rex, Helsinki

(Huom! saattaa sisältää juonipaljastuksia)

Anssi Kelan mahtavien Mun täytyy kävellä näin -elämäkertakonserttien ensimmäinen kierros on lähestymässä loppua, ja totta kai myös viimeiset keikat on päästävä todistamaan ihan paikan päälle, jotta saa oman ympyrän täyteen. Jotta pääsee näkemään, miten tämä esitys on muuntunut tässä parin kuukauden matkan aikana. Niin, mikä tämä edes on? Tämä ei ole keikka eikä myöskään näytelmä. En kutsuisi tätä konsertiksikaan, vaikka sillä nimellä nämä kulkevat. Esitys? Spektaakkeli? Performanssi? Monologi?

Rexissä ei edelleenkään ole numeroituja paikkoja, joten tämän upean leffateatterin aulaan kiiruhdetaan roikkumaan heti, kun töistä vain pääsee. Tätä jonottamista kavereiden kanssa olikin jo ikävä! Nyt jonottaminen sujuu hyvin rennoissa merkeissä, sillä eturiviin pääsemisellä ei ole enää niin painetta, johan siellä on oltu parikin kertaa. Rexin henkilökuntakin jo tuntuu tunnistavan meidät ja ottaa meidät iloisesti vastaan. Osa porukasta myös pohtii jonossa vakavasti jossain taempana istumista, sillä huippuäänentoiston takia näillä keikoilla on kannattanut eturivin sijasta tähdätä jonnekin nelosrivin tienoille mahdollisimman keskelle. Mutta eturivi on aina eturivi, ja jotenkin taas päädyn sinne kummallakin näistä viimeisistä keikoista monien muiden mennessä istumaan juuri sinne neloselle.

Kohta istumme taas tutun olohuone/bäkkärilavastuksen edessä ja katselemme, onko lavalla mikään muuttunut. Kynttilänjalka on vaihtunut pöytälamppuun ja vihreiden kuulien määrä kulhossa on vajunut jo melkoisen alas, mutta muuten kaikki on ennallaan. Tämä on niin kodikkaan tuntuista, ja kun täällä Rexissä lava on vielä alimman penkkirivin tasalla eikä korokkeella, se lisää kodikkuutta ja intiimiyttä. Olemme ikään kuin sisällä Anssin omassa huoneessa emmekä vain katso esitystä jostain kauempaa.

Valot alkavat jo hämärtyä, kun äänimies Terttu Arnberg singahtaa lavalle nappaamaan sinne unohtuneen huuliharpputelineen ja työntää sen sivuverhon raosta jonnekin lavan taakse. (Tämä siis keskiviikkona. Torstaina Terttu saa käydä laittamassa unohtuneen esiintymistakin paikoilleen juuri ennen esitystä.)

Keikka käynnistyy, Anssi ilmestyy lavalle ja matkaamme hänen kanssaan nyt jonnekin 1970-luvun alkuun Keravalle (jostain takariveistä: Wuhuu, Kerava mainittu!), eikun Helsingin Oulunkylään (wuhuu, Oulunkylä mainittu!), sieltä Kauniaisiin, sitten Vihdin kirkonkylään, sieltä Nummelaan ja sitten taas takaisin Helsinkiin. Käymme maailmassa, jossa telkkarit olivat pyöreäkulmaisia ja syvärunkoisia, videot VHS-nauhoilla eivätkä älypuhelimet ja vapaa netti vielä estäneet nuoria, bändihommista haaveilevia poikia leikkimästä ulkona. Siihen aikaan talvisin oli luntakin.

Anssin laatimat tarinat ovat muuttuneet entistä sujuvammiksi ja vaikka hän toistaa ne lähes sanasta sanaan joka keikalla, ne kuulostavat luontevalta, hyvin suuhun sopivalta puheelta eikä joltain ulkoa lukemiselta. Anssin liikkuminen lavalla ja sen kalusteiden käyttäminen täydentää kodikkuuden tunnetta. Saamme kunnian olla läsnä, kun omassa huoneessaan kuljeskeleva Anssi kertoo meille hyvin henkilökohtaisia juttuja omasta elämästään ja tarttuu välillä johonkin telineissään seisovista akustisista Martin-kitaroista esittäen kappaleen, joka liittyy tarinan juuri siihen kohtaan.

Tänäkin iltana meidän edessämme Anssi on laulaja, kitaristi, basisti, huuliharpisti, näyttelijä, koomikko mutta ennen kaikkea tarinankertoja. Anssi on myös Peter Pan, poika joka ei ole kasvanut aikuiseksi, ei ainakaan kokonaan. Mutta eihän muusikoiden välttämättä tarvitsekaan. Ei ainakaan sellaisen muusikon, joka on näin taitava. Miettikää nyt, tämä mies tekee kaiken nyt kuultavan ihan yksin. Hän on kirjoittanut tämän käsikirjoituksen ja esittää sen, hän on säveltänyt ja sanoittanut kaikki nämä kappaleet (paitsi Kasarin lapsen, joka on isolta osin JVG:n), hän soittaa yksin näitä soittimia, käyttää noita kahta luupperia niin taitavasti ja kuunnelkaa nyt tätä lauluääntäkin!

Osassa kappaleista Anssi käyttää luupperia, jolle hän äänittää kappaleen alussa yksinkertaisia kitarariffejä, näppäilyitä ja kitaran kaikukopan taputteluja ja jopa taustalaulua ja luo kappaleille taustan, jonka päälle hän voi soittaa itse sävelmän tai laskea välillä kädet irti kitarasta laulun aikana, sillä katsojien edessä juuri luotu tallenne jatkaa säestystä. Luupperin käyttö on muuttunut kiertueen edetessä koko ajan taitavammaksi ja varmemmaksi. Jopa alkukiertueesta vaikeaksi osoittautunut Kasarin lapsi onnistuu nyt hyvin, kun luupperitausta kootaan eri järjestyksessä kuin ennen, eli perkussiot lisätään vasta parin kitararaidan päälle. Ja kun kitaran kaula vahingossa osuu kunnon rämähdyksellä mikkiständin jalkaan taustaa rakennellessa, senkin voi ottaa sinne mukaan, sillä miksipä ei.

Bassolla ilman luupperia säestettävä Kiitos ei on ollut koko kiertueen ajan jännittävän raju, ja nyt viimeisellä keikalla eli torstaina se tuntuu saaneen vielä uutta voimaa. Tuo laulumikrofoninsa takaa meitä liekehtivin silmin ankarana tuijottava Anssi on oikeastaan melkoisen pelottava ilmestys, kun hän todellakin sanoo tiukasti KIITOS EI kaikille niille, jotka ovat edes uskaltaneet haaveilla satunnaisesta kohtaamisesta koirapuistossa. Juu ei me oikeasti, onhan suurin osa meistäkin onnellisesti varattuja, mutta pliis vedä tämä biisi joskus vielä tällä samalla vimmalla, tämä on nyt kyllä kova! Uskallanko edes halata Anssia enää tällaisen kieltämisen jälkeen?

Kaiken tarkoitus on kiertueen alkupuolella soinut hyvin herkkänä, mutta se on saanut myös selvästi lisää voimaa ja uhmakkuutta näin viimeisillä keikoilla. Tämä kappaleen lopun pitkä soolo ei ole enää vain kaunista ja haurasta pienen lapsen elämää, nyt tässä on mukana ihmisen koko elo ylä- ja alamäkineen, riemuineen ja murheineen. Tässä soolossa on päättäväinen aikuinen, joka on valmis kohtaamaan mitä vain vaaroja turvatakseen rakkaiden lastensa elämän.

Kun Anssi yhdessä monologin kohdassa pyörittelee peilipalloa käsissään, siihen osuva spotti taikoo Rexin seinille koko salin peittävän tähtitaivaan. Tässä avaruuden alla tuntee itsensä niin pieneksi. Miten saan tämän koko esityksen tallennettua mieleeni? Miten pystyn muuttumaan siksi hyväksi ihmiseksi, jollaista Anssi kuvailee elämänohjeissaan? Sellaiseksi, joka osaisi paitsi tehdä kivoja asioita (no se nyt on helppoa, menee vain keikalle) niin myös olla hyvä muille, tuottaa iloa ympärilleen? Voidaanko keikkaraporttien raapustelu laskea ilon tuottamiseksi?

Tässä intensiivisessä kaksi- ja puolituntisessa tarinassa on mukana paitsi Anssin tähänastiset kootut seikkailut, niin myös jokaisen kuulijan oma tarina. Tätä kuunnellessa ja mukana eläessä mielessä käyvät omatkin varhaisimmat muistot, lapsuuden leikit, nuoruuden haaveilut, muutot ja kaveripiirin vaihtumiset, oman paikan etsiminen elämästä, puolison löytäminen, oman kodin perustaminen ja oma vanhemmuus. Koko elämä. Katson tähtiin ja minuakin huimaa.

Keskiviikon keikan jälkeen jäämme seisoskelemaan lavan reunalle, jopa hieman ”huoneen” puolelle ja katselemme ympärillemme ennen kuin meidät häädetään sieltä pois. Huomenna, kun on viimeinen esitys, eikö mennä mekin nappaamaan vihreät kuulat tuolta kulhosta? Samalla lailla kuin Anssi, joka niitä hetki sitten riemukkaasti popsi vetäessään tuoreita keikkakenkiään jalkaan ja valmistautuessaan kohtaamaan sen bändikeikkojen huutavan ja vellovan yleisön. Kysymme kuitenkin kiltisti nimmarijonossa lupaa kuulien maisteluun Anssilta, ja hän kieltää tämän jyrkästi. Torstain keikalla lavalle ilmestyykin heti keikan jälkeen tiukkailmeinen järkkäri, joten kaikki kuulien näpistelyajatukset on pakko unohtaa, vaikka ne ovatkin varmaan juuri parhaimmillaan, sopivasti kovettuneita.

Nyt on kuitenkin jo aika siirtyä aulaan purkamaan tätä kokemusta kavereiden kanssa, Nyt myös ehdottomasti täytyy päästä kiittämään Anssia tästä hienosta elämysten sarjasta, ja jos vaikka kaikesta huolimatta tänään ihan vähän rutistaisinkin tuota mustiin pukeutuvaa miestä. Ja sitten joskus syksyllä, kun varmaan on jo lokakuu ja hetken puut hehkuu, tätä taideteosta pääsee toivottavasti taas uudelleen ihailemaan.

Settilista

Nummela
Maitohapoilla
Puistossa
Rock-unelma
Uudet autot
Mikan faijan BMW
Kasarin lapsi
Kiitos ei (basso)
Parasta aikaa
Palava silta
Kaiken tarkoitus
Lokakuu (nauhalta)