Keikkarapsa: Kulmikasta ja päätöntä menoa Krapilla

| Aiheet: Yhteisö | Kirjoittaja:

Anssi Kela + bändi to 14.7.2022 Krapin paja, Tuusula

Krapin Paja on jo vakiintunut hyväksi kesäkeikkakohteeksi, joten sinne hankitaan liput tänäkin vuonna. Auto pakataan siis torstaina virka-ajan päätteeksi täpötäyteen kavereita, sillä Krapi on perinteisesti hieman hankala tavoittaa julkisilla. Tai kyllä siihen suuntaan pääsee, mutta takaisin on huomattavan hankala tulla ilman omaa autoa. Perillä siirrymme läheiseltä parkkikselta Krapin piha-alueen portille seuraamaan lavalla parhaillaan tapahtuvaa soundcheckiä. Anssin kitarakamoissa on jotain pahemmin pielessä ja ehdimme jo huolestua, mutta tsekki ei silti vie juurikaan yliaikaa eli ongelma kaiketi korjaantui.

Istumapaikkajärjestelyt aiheuttavat tuttuun tapaan jonkun verran päänvaivaa. Paikan päällä selviää, että tänä vuonna onneksi on lupa seisoa vapaasti lavan edessä, joten istumapaikan sijainti ei ole ongelma meille, jotka katselemme keikat mieluiten pystyasennossa. Noin puolet autokunnastamme aikoo istua keikan ajan, mutta me muut heitämme vain takkimme omille istuimillemme ja asetumme nojailemaan lavaan ja seurustelemaan paikalle osuneiden kavereiden kanssa. Jaa kas, ei kai tuo tummanpuhuva pilvi vain aio aloittaa satamista? Käyn äkkiä autolla hakemassa sadetakin, ja tämä toimenpide riittää tällä kertaa karkottamaan kosteuden ilmasta. Koko loppuillan aikana ei sada enää pisaraakaan tämän jälkeen.

Ennen keikkaa saamme kitarateknikolta varmistuksen siitä, että laiteongelmat on selvitetty ja voimme odotella keikan alkua rauhallisin mielin. Jotain oli vain kytketty väärin, mikään ei ollut rikki. Tai no eihän tässä nyt rauhallisesti osaa olla, keikkahan on kohta alkamassa! Kavereiden kanssa ehtii höpistä hetken, vielä vähän täydennystä vesilasiin ja sitten ylimääräiset vaatteet siirretään syrjään. Eiköhän hieman koleasta illasta huolimatta tässä lavan edustalla pärjää ihan vain teepaidassa, onhan nyt kesä. Keikkakaveri ilmaisee huolestuksensa lavan sivulle asetetun kaiuttimen vaikutuksesta keikkakokemukseen, mutta minä en nyt kyllä suostu vaihtamaan paikkaa minnekään kauemmaksi.

Krapin iloinen taustamusiikki vaikenee ja melkein saman tien käynnistyy nauhalta musiikki, jonka tiedän jo Millan introksi. Vieressäni oleva kaiutin toistaa bassot mahtavasti, ja lavan reunalla oleva vesilasini alkaa tärähdellä pelkän äänen voimasta kuin juomalasi siinä Jurassic Park -elokuvan klassisessa autokohtauksessa, vaikka kukaan bändistä ei ole edes astunut vielä lavalle. Mutta nyt he näkyvät tuolla takaportailla, ja he nousevat sieltä yksi kerrallaan estradille. Kun muut neljä eli Mikko, Ville, Saara ja Antti ovat paikoillaan, Anssi kitaroineen ilmestyy lavalle ja kesän keikat aloittava Milla on käynnissä. Ja kas, vieressäni oleva kaiutin tuuttaa myös Anssin laulun todella kivasti kuuluville, eli kerrankin eturivissä voi nauttia myös lyriikoista! Se kovaäänisempi kitara ei tänään peitäkään muita ääniä alleen.

Krapin kohtelias yleisö haluaa enimmäkseen istua ja lavan edustalle asettuneet seisojat hytkyvät mukavan väljästi tällä hieman epätasaisella hiekkakentällä. Kukaan ei tunge, häiriköi tai uhkaa kaataa juomia niskaani, onpa ihanaa! Puistossa ilta viilenee, ja tässä mahtuu jopa heiluttamaan käsiä kunnolla.

Näin lavassa kiinni ollessa pääsee tuijottamaan Antin uutta bassoa tarpeeksi läheltä. Puunvärinen Fender Precision ’78, jossa ei ole ”tuhkakuppeja” mikrofonien suojana, sopii kuulemma Fenderin Jazz-mallia paremmin nimenomaan Levottoman tytön kuvioihin, ja siksi Antti on vaihtanut näillä keikoilla käytettävää soitinta. Vanha tuttu basso on ihan vieressä tuossa telineessä seuranaan nauhaton basso, joka ei ole hetkeen saanutkaan soida bändikeikoilla. Hyvin Antti näyttää hanskaavan tämän P-mallin, vaikka siinä on paksumpi kaula kuin Jazz-mallisessa.

Noita taivaalla liikkuvia harmaita pilviä sopiikin puhaltaa varmuuden vuoksi pois, jotta ne eivät pudottaisi vesilastiaan niskaamme, vaikka Anssin sanoituksessaan kuvailema synkkä pilvi taitaa ollakin enemmän henkistä laatua. Tykkään niin tuosta tämän kappaleen aloituksesta, jossa Anssi vakuuttaa Mikolle, että sä selviit mistä vaan. Ilves sen sijaan ei selviä, vaikka nouseekin listaykköseksi ja laulaa suoraan jokaiseen yksinäiseen sydämeen.

Kahteen sisareen Anssi ottaa soittimekseen taas uuden valkoisen Parker Fly -kitaransa. Sen vänkyräiseen olemukseen alkaa jo melkein tottua, ja siinä on tosiaan kaunis ääni. Ja niin on Saarallakin, joka tässä kappaleessa ottaa mikrofonin käteensä, nousee ylös ja astelee koskettimistonsa etupuolelle laulamaan omat rivinsä. Anssi ja Antti asettuvat täksi hetkeksi hänen sivuilleen kunniavartioksi. Jee, hyvä Saara!

Kitarateknikko hakee Parker Flyn pois ja antaa tilalle uuden soittimen – hetkinen, mikä tuo musta, pieni esine oikein on? Steinberger selvästi, helppo tunnistaa päättömyydestä ja kulmikkaasta rungon muodosta, mutta kovin pieni Steinberger-bassoksi, ja sellainenhan Anssilla on. Anssin tarttuessa soittimeen näkyy, että siinä on kuusi ohutta kieltä eli se on kitara, ja Anssi kertookin saman tien, että tässä on hänen uusin kitaransa, vasta eilen saatu. Siitä irtoaa joku osa kun Anssi nostaa sen kaulaansa, ja osoittelemme sitä huolissamme. Menikö se heti rikki? Anssi poimii lavalta litteän osasen ja toteaa, että se on vain patterikotelon kansi, heittää sen teknikolle ja alkaa kertoa meille sydänten toiminnasta. Minua kiinnostaa juuri tällä hetkellä enemmän tuon kitaran toiminta ja kas, Mikollakin on tässä biisissä Steinberger-kitara, aika erityyppinen tosin eli pyöreämuotoinen, ei tällainen melkein kuin sikarilaatikko. Mutta miten niiden kielet pysyvät kiinni?

Anssi jättää Steinbergerin kaulaansa kun siirrytään seuraavaan kappaleeseen, ja kas, sehän on Aamu! Kiva, kun sen kuulee bändikeikalla! Kauloistaan amputoitujen kitaroiden tilalle vaihdetaan nyt kulmikkaat ilmestykset, kun Mikko ja Anssi soittavat molemmat nyt samanlaisilla Gibson Explorereilla ja Nostalgiat vauhdikkaat lavakuviot vievät meidän kirjastoon, koulun musiikkitunnille ja mopolla Kuopioon. Lava ei ole ihan tukevin mahdollinen, ja siirrän vesilasiani syrjemmälle ettei se kaadu kun nämä kolme dinosaurusta jytistelevät pitkin ja poikin. Eikä edes lava riitä heille, kun ensin Antti laskeutuu lavan sivussa olevaa luiskaa pitkin soralle, ja kohta Anssikin seuraa perässä. Piuhaan kytketty Mikko ei vastaavaan kykene.

Ja kuten yleensä, Nostalgian jälkeen ollaankin jo 1972:n introssa eli keikan pääsetti on päättymässä. Tässä täytyy osallistua tosissaan yhteislaulun lisäksi pyörimiseen ja yleiseen riehumiseen. Bändi poistuu muutamaksi hetkeksi lavalta, mutta he palaavat heti takaisin kun yleisö saa taputukseen kunnon rytmin. Me eturivissä yllämme hakkaamaan kumisevaa lavaa tahdissa.

Encore lähtee Bemarilla, joten tässä on jo helppo arvata kaksi seuraavaa biisiä eikä settiin mahdukaan tänä iltana Aamua lukuun ottamatta ylläreitä. Saamme taas lähteä kulkemaan kyltin osoittamaan suuntaan kohti Nummelaa ja nuoruuden muistoja. Tuosta ojasta me silloin fillareita naarattiin… Tuon samaisen ojan luona on nykyään läheisen uimalaiturin ahdas parkkipaikka, ja sitä ojaa saa tosissaan varoa, kun yrittää kääntää sen vieressä autoaan.

Ja jos energiaa on vielä jäljellä, sen purkamiseen tarjotaan nyt mahdollisuutta Fuck the Worldin avulla. Oho, ensimmäistä kertaa kuulen livenä sen sanat! Sanoja on paljon, eli en osaa vieläkään laulaa mukana muualla kuin kertosäkeessä, mutta ehkä nämä tulee vielä joskus opeteltua. Ne sanoo älä valita, aina löytyy joku jollon huonommin asiat. No en tosiaan valita! Eiväthän asiat oikeastaan voisi olla yhtään paremmin kuin täällä Krapilla juuri nyt lavan edessä kavereiden keskellä!

Keikan jälkeen on aika vetää hetki henkeä ja kerätä eri puolille ripotellut tavarat talteen. Sadetakki on lentänyt maahan, mutta kaikki löytyy suunnilleen sieltä, minne ne jätinkin, ja ryhmitymme kavereiden kanssa juttelemaan keikasta. Tällä kertaa ei saatu Krapi-ekstraa eli normaalia selvästi pidempää keikkaa, kuten kaikilla aiemmilla Krapin keikoilla, mutta tähän on nyt tyydyttävä Villen kunnon takia. Ehkäpä sitten Altaalla elokuussa?

Antti ilmestyy paikalle kertomaan meille näkemyksiään Fender-bassojen syvimmästä olemuksesta. Tuo uusi basso on juuri samanlainen kuin se, jonka The Clashin Paul Simonon hakkasi päreiksi syyskuussa 1979, ja se tapaus on ikuistettu London Calling -levyn ikoniseen kansikuvaan. Siinä jutellessamme vilkaisen verhojen raosta bäkkärille eli katetulle alueelle lavan sivulla. Mikko Kosonen istuu siellä lasi kädessä, ja hänen takanaan rinteessä kipittää iso siili. Jotenkin absurdi näky. Hymyilevä Villekin ilmestyy hetkeksi yleisöä tervehtimään. Käyn vielä kiittämässä Anssia keikasta ja äänimies Peteä äänentoistosta ja paimennan sitten seurueeni kohti parkkista. Kesäiset keikkareissut ovat kyllä parasta aikaa!

Settilista

Milla
Puistossa
Levoton tyttö
Sut puhallan pois
Ilves
Kaksi sisarta
Miten sydämet toimii?
Aamu
Nostalgiaa
1972

Mikan faijan BMW
Nummela
Fuck the World (Pyhimys cover)

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.