10.11.2001 HELSINKI, Tavastia

Saavuttuani Helsinkiin kiiruhdan aluksi viemään Gretsch –kitarani huollettavaksi Kitarapajalle. Pari iltaa sitten keikalla hajonnut kytkin pitäisi saada kuntoon ja helpotukseni onkin suuri kun kitarani luvataan soivan entiseen malliin illan keikalla. Jätän instrumenttini osaaviin käsiin ja hyppään kadulla odottavaan taksiin, joka kuljettaa minut City Anttilaan nimmarikeikalle. Levyosastolle on kokoontunut parisensataa uteliasta. Aloitan esittämällä akustiset versiot Milla, Puistossa ja Nummela –kappaleista, jonka jälkeen ihmiset asetetaan siistiin jonoon pöytäni eteen ja signeeraan erilaisia eteeni työnnettäviä asioita; levyjä, sinkkuja, julisteita, kirjoja, valokuvia, kännyköitä, seteleitä sekä kaiken maailman lippuja ja lappuja. Superyllätyksen järjestää se fanityttö, joka ojentaa minulle muovikassin. Kurkistan sisään: kassissa on Nokia 2110 –puhelin ja siihen peräti kolme akkua! (Yksi näistä on vielä se legendaarinen, järkälemäinen tehoakku…) Suurkiitokset sinulle, hyväntekijä!

Hoideltuani City Anttilan asiakkaat siirryn taas kumijalalla päivän seuraavalle rastille: samanlainen sessio odottaa Itäkeskuksen Anttilassa. Minulle tihkuu tietoa, jonka mukaan Anttilan Megastore olisi ollut jo tuntia ennen ilmoitettua esiintymisaikaani tupaten täynnä odottavia ihmisiä. Saavuttuani paikalle huhu osoittautuu faktaksi: ihmisiä näyttäisi olevan edelliseen esiintymiseeni verrattuna ainakin kolmin- ellei nelinkertaisesti. Nousen taas korokkeelle laulamaan Millaa. Kappaleen päätyttyä takavasemmalta kuuluu huuto: ”Kiitos, Anssi, kun tulit tänne esiintymään. Soittaisitko meille Nummelan; täällä Eki-setä!” Katson äänen suuntaan ja todellakin: huutaja on Eki-setä, tuo maailmankuulu nimikirjoitusten keräilijä. Teen työtä käskettyä. Nummelan jälkeen Eki kuuluttaa Mikan faijan BMW:tä, joten soitan senkin. Toteutan lopuksi vielä eturivin tytön hartaan toiveen Puistossa –biisin kuulemisesta ja siirryn sitten kirjoituspöydän ääreen. Ja kirjoitushommiahan riittää… Tällä kertaa en saa enempää puhelimia, mutta session loppupuolella pakeilleni saapuva Eki-setä yllättää minut paketillisella dominokeksejä. Hän myös yrittää tiukkaa vääntöä napaten hyllystä Milla –singlen ja tuoreen Nummela –kirjani: ”Käykö näin, Anssi? Sinulta minulle – joululahjaksi! Käykö näin?” Totean vain, että ei käy…



Sitten Tavastialle. Illan keikkaa varten on hieman askarreltava. Viime keväästä lähtien olemme puhuneet, että kun bändissä on kerran kaksi rumpalia, niin jollekin keikalle pitää järjestää molemmille tuplasetit ja kirjoittaa neljään bassorumpuun; yksi kirjain kuhunkin: K E L A. Nyt on vihdoin tartuttu härkää sarvista. Ville ja Kelly ovat haalineet kasaan neljä lähes identtistä settiä ja alan Kellyn kanssa leikellä Tavastian salin lattialla mustasta tarra-arkista isokokoisia kirjaimia bassareiden etukalvoihin liimattaviksi. Puuhastelemme toista tuntia, mutta lopputulos on vaivan arvoinen – näkymä rumpukorokkeella on selvästi keskimääräistä hevibändiä miehekkäämpi!

Kun vielä Kitarapajalla tehdyt korjaukset Gretschiin ovat tuottaneet tulosta, voi keikka alkaa. Heti ensimmäisistä sävelistä lähtien ilmassa tuntuu urheilujuhla. Tavastia on lähes loppuunmyyty (tuo sana ”lähes” kieltämättä hiukan kismittää…) ja ainakin salin etuosa hoilaa antaumuksella biisien mukana. Tavastian keikkoihin liittyy aina erilainen lataus. Keikkoja on viime aikoina tehty niin paljon, että niihin on alkanut jo turtua – lavalle nouseminen ei ole enää vähään aikaan tuntunut missään. Siksi ennen tätä keikkaa onkin mukavaa tuntea taas perhosia vatsassaan. Tietous siitä, että Tavastialla on yleensä musiikin kuunteluun keskittynyt yleisö, on aiheuttanut muutoksia normaaliin settiimme. Tänään lähdetään siitä, että soitamme kaikki osaamamme biisit. Kokeilemme myös ensimmäistä kertaa soolo-osuutta keskellä settiä. Keikan puolessa välissä orkesteri katoaa lavalta jättäen minut suoriutumaan yksin parista seuraavasta kappaleesta. Esitän Murhaballadin ja otan seuraavaksi hirvittävän riskin: siirryn Saaran pianon ääreen soittamaan toista kertaa elämässäni liveversiota Puistolasta. Piano ei ole läheskään vahvin soittimeni, mutta hiukan horjahdellen selviydyn sittenkin kappaleen haasteista voittajana. 

On lopulta encoreiden aika ja minun on tietysti päästävä soittamaan kökköinen rumpusooloni tuplasetillä. Ville liittyy rytmiseen iloitteluun ja niin Tavastialla kuullaan historiallinen veljesten välinen rumpumittelö. Ilta päätetään Harhaa –kappaleeseen ja pitkään egyptiläishenkiseen kitarasooloon. Siirrymme takahuoneeseen, jossa Kelly toteaa keikan olleen niin hyvän, että hän haluaa pussata kaikkia läsnäolijoita. Näin myös tapahtuu – ikävä kyllä. Kun joskus vanhana miehenä muistelen tekemiäni keikkoja, niin muistan varmasti tämän. Viime kevään Tavastian keikkamme oli vielä haparoiva, mutta nyt legendaarinen lava on otettu tyylillä haltuun!


Tekniikan poikia väsyttää hyvin tehdyn työn jälkeen.


Nummelan mies kohtaa Eki-sedän

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.